Tartu Rattaralli 2014

Tartu Rattaralli ajettiin taas viime viikonloppuna, mikä tarkoitti meille kolmatta reissua kesäiseen Tarttoon. Tässä tulee kuvapäiväkirjamainen katsaus viikonloppuun: mitä on luvassa, kun neljä miestä lähtee ajamaan kilpaa (kuka itsensä ja kuka muiden osallistujien kanssa) ja huoltojoukoiksi lupautuu kaksi vaimoa. Aika ei ainakaan käynyt pitkäksi ja silmät lupsuivat oikeastaan pahimmin huoltojoukoilla.. 

Tällä kertaa kaupunkiin tutustuttiin taas vähän uudesta näkökulmasta, sillä koko porukka urheili - minäkin pääsin jäälle kolme kertaa. Samalla tuli tutuksi alle 5 km keskustasta sijaitseva Lõunakeskus: valtava ostoskeskus, jonka keskellä on jää, missä muun muassa luistelukoulut pitävät omat treeninsä kiinnostuneiden nähtävillä. Minullekin iski alkuun vähän ramppikuume, kun laidoilla notkui koko ajan satunnaisia shoppailijoita yleisönä. Tartto-vinkkinä: jos tekee mieli ostostella, Lõunakeskukseen menee pitkin päivää ilmainen bussi suoraan keskustasta. Lisää tietoa ostoskeskuksen nettisivuilta täältä.

Lähdimme Tallinnasta Tarttoon lauantaiaamuna. Toinen pyöristä nappasi koristeet mukaan, kun teimme kunniakierroksen Tartossa. Hotellille on ollut joka vuosi ihan uskomattoman hankala päästä, kun suuri osa keskustasta on suljettu.

Heti hotelliin tsekkaamisen jälkeen lähdimme hakemaan miehille kisakirjekuoria, joista löytyy muun muassa lähtönumerot, kartta reitin nousuista ja laskuista sekä tankkauspisteistä, ruokakuponki ja Kalevin suklainen kultamitali.

Alla kuva lauantaisesta ammattikisasta - tässä kohtaa kuuluu siis huutoa, vihellystä ja kannustusta eri kielillä. Lähes suoraan tästä minä lähdinkin luistelemaan. Olo jäällä oli hutera vaivaisen 1,5 viikon tauon jäljiltä, mutta yhden luistelukerran jälkeen sitä onneksi on taas ihan entisellään.

Illalla kävimme syömässä Cafe Truffessa raatihuoneentorilla, joka on itse asiassa Viron parhaat ravintolat -listallakin. Paikka ei ollut ihan erityinen, mutta muun muassa alempi jälkiruoka oli tosi herkullinen. Tällä kertaa minulla oli oma jälkiruoka, mutta kävin silti tuttuun tapaan mieheni annoksella. Hän itse asiassa kertoi jo jonkin aikaa sitten, että on oppinut suhtautumaan rauhallisemmin siihen, että lusikoin hänen jälkiruokaansa, minkä olin kyllä huomannutkin.. ;)

Ilta-aurinkoinen näkymä hotellistamme. Kun seuraavana päivänä on edessä 133 km polkemista, tekee mieli vetäytyä lepäämään ajoissa. Kisan startti oli odotettavissa tuttuun tapaan kello 10 aamulla.

Sunnuntaiaamu, h-hetki. Maalilinjalla on Mäkki ja sinnehän sitä tulee eksyttyä joka vuosi. Viime vuonna istuin odottamassa pari tuntia omia maaliintulijoita ja Mäkin terassilta on sopivasti suora näkymä. Maalilinjaa pitää tuijottaa ihan kärppänä, koska tulijoita on paljon, eikä kaikilla omilla ole edes kännykkää mukana. Saapumisajankin pystyy oikeastaan ennustamaan vain porukan parilta kilpailuhenkisimmältä pyöräilijältä. Tänä vuonna hotelliltamme oli musta tee loppu, joten Mäkki tuli senkin takia tarpeeseen..

Lähdön tunnelmaa. Tässä kohdin näyttää vielä yllättävän väljältä, sillä lähtijöitä oli pidempään matkaan noin 2000. Pian tunnelma tästä tiivistyikin. Otin lähdöstä videota ja sille tallentui, kun yksi nainen pyllähti ahterilleen joukon keskellä massan lähtiessä liikkumaan. Aika nopeasti lähdön jälkeen tämä parin tuhannen joukko sitten hajoaa nopeampiin ja hitaampiin. Muun muassa täältä voi katsoa hyviä kuvia viikonlopun tunnelmasta: linkki. Kuvat kertovat paremmin kuin minun tuhat sanaani siitä, miten iso ja osallistujarikas tapahtuma on kyseessä :)

Kun miehet polkivat, huoltojoukot lähtivät taas luistelemaan. Veimme pyöräilijöiden tilaamat maalijuomat hotellin minibaariin kylmenemään ja nappasimme taksin Lõunakeskukseen. Luistelu keskellä isoa ostoskeskusta oli uusi kokemus ja ehdottomasti kannatti mennä. Pisteet myös siitä, että jokainen sai käyttöönsä lukollisen lokeron.

Jäältä kiidimme hotellin kautta odottamaan maaliinsaapujia kylmälaukun, kenkien, takkien ja auttavien käsien kanssa. Maalissa odottaminen on oikeasti aika energiaavievää puuhaa, sillä niin kauan kun oma mies on vielä matkalla, mieli on levoton. Yleensä vielä ne ensimmäisinä maaliin tulleet alkavat kertomaan millaisia kolareita näkivät tai montaako elvytettiin.

Mieheni sykemittarista saimme tietää, että kovin vauhti oli ollut 61 km/h, mikä tuntuu pikku trikoissa pyörän päällä ihan absurdilta. Jälki onkin sen mukaista kun onnettomuuksia sattuu. Se on vaihtoehto mitä ei halua edes ajatella ja silti tiedostaa, että osalle se tulee joka vuosi todellisuudeksi. Osa lähteneistä ei tule maaliin. Onneksi ambulansseja on paikalla paljon ja osaa ajaakin pyöräilijöiden perässä. Tänä vuonna alkoivat pillit soimaan jo viisi minuuttia lähdön jälkeen.. Mutta se siitä. Onnettomuusriski vain on osa tätä tapahtumaa ja varmaan jossain määrin kaikkien maalissa odottavien mielessä. Kyllä sitä muistaa taas hetken olla tyytyväinen kun toinen on kunnossa. Hassua, miten vakavaksi täysin vapaaehtoinen harrastus voi mennä :)

Osallistujille tarjoillaan ajon jälkeen ihan kunnon ateria: keittoa, rusinasämpylä, ylisokeroitua haaleaa teetä, rahkapatukka ja litran maitokiisseli. Ei tietoakaan, että tuollaista olisi yksin jaksanut syödä. Niinpä autoin ;) Maitokiisseli oli tietysti sponsori-/mainostavaraa, mutta silti tuntui älyttömältä jakaa jokaiselle kilon pussi. Itse tuote oli täysin uusi tuttavuus ja ihan älyttömän hyvää! Kyseessä on siis sokeroitu kokoonkeitetty maito, joka maistui aivan vaniljakastikkeelta. Omassa lähikaupassammekin tuota näytti olevan. Suosittelen kokeilemaan, jos sattuu vastaan.

Perinteeksemme on muodostunut juoda kisasampanjat hotellilla ja sen jälkeen lähteä pitsoille La Dolce Vitaan, joka sekin näyttää olevan nyt Viron 50 parasta -listalla. Isommalla porukalla helpot valinnat ovat vain.. helppoja :) Kukaan ei jaksa miettiä ylimääräistä enää kisapäivän päätteeksi.

Maanantai, sateinen lähtöpäivä. Kävin luistelemassa ja sen jälkeen söimme nopean lounaan kahvila Kohvipaussissa, joka osoittautui kivaksi pikku kulmakahvilaksi.

Rrrrrrrr-ruokaa! Pyydän miestäni ottamaan minusta pari kuvaa ja niistä tulee tällaisia. 

Reissu oli antoisa ja näillä näkymin osallistumme taas ensi vuonna - osa porukastamme varasikin jo huoneen valmiiksi. Ja innokkaille pyöräilijöille: mukaan vain! Osallistujissa on kaikenkokoista, -näköistä ja -ikäistä menijää. Kunnollinen maantiepyörä on kevyin ajaa, mutta mikä vain pyörä käy osallistumiseen ja lyhyempikin sarja, 70km, löytyy.

Rattaralli 2013

Koko vuoden enemmän tai vähemmän jännityksellä odotettu Rattaralli on visusti takana. Vielä viime yönä näin unta, että mieheni pyörtyi ja aloin huutamaan apua viroksi. Syytä tai ei, huolestun miehestäni melko helposti (kuten muuten myös kissastamme..). Myöntääkö kukaan muu tällaista piirrettä? Mieheni ei ymmärrä minua lainkaan, vaan lähinnä hermostuu "hössötyksestä", kuten hän sen tulkitsee.

Jännityksen, ja myöhempien helpotuksen kyynelten, lisäksi ralliviikonloppu toi mukanaan pyöräilijöiden takuuvarman palamisen auringossa (mikä helle!), hikoilusta suolakristallisia pyöräilytrikoita ja läjän mitaleita (yksi jokaiselle maaliin saapuneelle :). Sekä paljon yhdessäoloa ja kesän ensimmäiset hyttysenpuremat. Viime vuonna niitä raavittiin varmasti kuukauden ajan, nyt ne eivät onneksi vaikuta yhtä pahoilta. Alkuviikosta kotona odotti kaivattu tieto: sain aiemmin tekemästäni kielikokeesta 98%. Eli B1-taso kutsuu :)

Tartto on kaunis ja mielenkiintoinen kaupunki - sieltä löytää paljon kun vähän kiertelee. Tällä kertaa me katsomon tytöt kävimme kirpputorilla ja Nõukogude lillelapsed -näyttelyssä (suomeksi neuvostoliiton kukkaislapset), joka kertoo hippiliikkeestä 70-luvun Neuvosto-Virossa. Pienehkö, mutta sitäkin mielenkiintoisempi näyttely toimii vielä syyskuun alkuun asti. Suosittelen käymään jos liikut Tartossa. Minä odotan jo näyttelyyn liittyvää dokumenttia julkaistavaksi, sen verran mielenkiintoiselta se näyttelyn pätkien perusteella vaikutti. Aikataulun mukaan julkaisu tapahtuu vuonna 2015, eli hetki pitäisi vielä malttaa.. ;)

Oli hauska jutella puolalaisen lähes saman ikäisen naisen kanssa. Katselimme näyttelyssä suuria kasettikeloja ja hän kertoi, että hänen isosiskoillaan oli samanlaisia ja ne periytyivät myös hänelle itselleen käyttöön. Minä en rehellisesti ollut nähnytkään sellaisia ennen, mikä tuntui aika hassulta. Pieniä kasetteja tietysti oli (teknologia oli selvästi sama), mutta nämä olivat halkaisijaltaan noin 20-senttisiä rullia. Uudet teknologiat ovat kai tulleet sen verran jäljessä neuvostomaihin, ehkä poliittisista ja taloudellisista syistä yhtä lailla (?). Tämä riippuu kai paljon maasta ja vuosikymmenestä, enkä tiedä kuinka kurinalaista elämä juuri Puolassa on kaikenkaikkiaan ollut. 

Sunnuntainen amatööripäivä osoittautui kesän kuumimmaksi tähän mennessä. Varjossa mitattiin lähdön aikaan jopa +26 astetta ja kovin montaa varjoista kohtaa ei reitin varrella sitten ollutkaan. Meidän tiimimme raportoi matkan varrelta muun muassa yhden sydänkohtauksen, mikä ikävä kyllä ei yllättänyt, sillä lähtijöiden kunto vaihteli silmin nähden paljon. Katsoin kauhuissani osaa lähtijöistä, varsinkin kun heti aamusta oli selvää millainen päivä oli tulossa. Eräs ryppyinen pappa kiinnitti erityisesti huomioni, sillä hän oli tiimimme kohdalla lähtökarsinassa. Selvästi yli 70-vuotias laiha pappa lähti matkaan vuosikymmeniä vanhalla pyörällä ilman urheilujuomapulloja (pelkällä vedellähän tuolla ei kunnolla olisi edes pärjännyt suuren hikoilun takia). Mutta huono kunto tai ei, kolmen tunnin jälkeen porukkaa alkoi valumaan takaisin tasaiseen tahtiin, eivätkä maaliin tulijat näyttäneet edes niin kovin kärsineiltä. 

Illalla kävimme ulkona syömässä ja joimme lämmintä sampanjaa. Sampanjaa sen olla piti, mutta sitähän ei hotellista löytynyt. Respassa neuvottiin menemään lähimpään R-alkoon ja sillä välin tarjoiltiin cooleri ja lasit. Joustavaa asiakaspalvelua :) Osa porukasta tekikin huonevarauksen jo ensi vuodelle ja meille vielä huudettiin perään "see you next year!". Heh :)

Katsoin äsken vielä dokumentin Rattaralli-viikonlopulta ja nauroin ääneen. Porukka on niin persoonallista ja huumorintajuista. Tunnelma on loistava: kuka vaan voi osallistua, kaikki ennen maalilinjan sulkemista yli ehtineet palkitaan mitalilla + vedellä/limulla ja keitolla, kaikkia kannustetaan. Pyöräilyn saa ottaa veren maku suussa tai sitten maisemia ihaillen. Pukeutuneita pyöräilijöitä on paljon, esimerkiksi tämän vuoden kuvatuimpia oli kirahvi. Ihmiset jaksavat hymyillä, antaa kommentteja kuvaajille ja jopa laulaa pyöräillessään. Tsemppijoukot radan vierellä huutavat kannustushuutoja, ruiskuttavat viilentävää vettä ajajien päälle ja ojentavat pulloja. Kesätapahtuma parhaasta päästä! Nimimerkillä onneksi se on taas ohi ;)

Kertokaahan jos teillä on kokemuksia Rattarallista tai Tartosta muuten. Mitä tykkäätte kaupungista? Entä kiinnostaako teitä Neuvostoliiton historia :)?

Tartu Rattaralli

Viikonloppuni vierähti Tartossa tuhansia pyöräilijöitä ja kisaturisteja houkutelleessa Tartu Rattaralli -pyöräkisatapahtumassa. Kisatunnelma aurinkoisessa Itä-Viron pääkaupungissa sai kyllä perhoset lepattamaan vatsassa, mutta en sentään itse osallistunut. Vanhalla Helkamallani ei olisi kovin pitkälle körötelty. Toisaalta kaikki eivät ajattele näin pessimistisesti: eräs paikallinen kisakonkari polki sunnuntaisen 137 kilometrin matkan neuvostoaikaisella pyörällä vajaaseen kahdeksaan tuntiin. Eivätkä haastattelun mukaan edes ketjut katkenneet, siis tänä vuonna.

Tartto tarjosi minulle ensimmäisen kosketuksen ennen täysin vieraaseen kilpapyöräilyyn. Pyöräilijöiden vauhti voi nousta jopa noin kuuteenkymppiin ja pikku trikoot eivät kaatuessa juuri suojaa. Juurikin amatöörikisassa vaaratilanteita aiheuttaa myös pyöräilijöiden kokemattomuus ryhmissä ajamisesta. Nämä kisat kaiketi sujuivat ilman sen suurempia haavereita, eivätkä maaliin saapuvat pyöräilijät edes vaikuttaneet niin uupuneilta kuin matkan perusteella olisi voinut kuvitella.

Kisat isännöinyt Tartto osoittautui oikein kauniiksi kaupungiksi keskustan vaaleine rapattuine rakennuksineen. Virolaiseen tyyliin rakennukset ovat vaalean värimaailmansa lisäksi täynnä yksityiskohtia ja koristeellisuutta näyttämättä kuitenkaan isolta kermakakkuriviltä. Virolaisessa kaupunkityylissä olisikin pientä esteettistä vinkkiä meille tylsän järkevän funktionaalisille suomalaisillekin. Miksi meillä lähes kaikki kaupunkirakentamisen irrottelu tapahtuu ruskean ja harmaan välimaastossa? 

Tartossa säät suosivat kisaporukkaa lähes koko viikonlopun ja oli ihanaa vain kävellä päämäärättä pitkin kaupunkia. Kiersin myös keskustan kampusalueen, joka oli kauniin tunnelmallinen kukkivine kirsikkapuineen. Tartosta jäi viikonlopun isoista kisoista huolimatta päällimmäisenä mieleen rauhallisen seesteinen pienemmän kaupungin tunnelma. Ymmärrän miksi moni Tartosta pitää - se tarjoaa sopivaa kontrastia paikoin kolkolle Tallinnalle. Selvästi edullisempi hintataso oli myöskin positiivinen yllätys.