Vesiputous, kartanoita ja laulavaa hiekkaa

Jo lähemmäs kuukausi sitten yhtenä kesäkuun lauantaina vuokrasimme kaveripariskunnan kanssa auton ja suuntasimme päiväksi Tallinnan ulkopuolelle. Reissusta tuli aika fiilispohjainen, sillä olimme päättäneet etukäteen vain ensimmäisen kohteen: Keila Joan vesiputouksen.

Auton vuokrasimme D-sataman Europcarilta jo aiemman samalla viikolla. Haimme sen heti aamusta ja pidimme iltaan saakka. Nouto- ja palautusajat sai määritellä vapaasti ja toimiston sulkeuduttua avainten palautus tapahtui viereisen hotellin tiloissa.

Autovalintamme oli perustilava Passat ja lisävarusteeksi otimme navigaattorin. Mukaan pakkasin eväät kylmälaukussa, vesipulloja, huivin lämmikkeeksi, varakengät (ekoja kertoja taas kesäkengät jalassa, joten rakoilta ei vaan voi välttyä), kameran laukkuineen, ruokailuvälineitä, laastareita ynnä muuta. Ihan kevyin varustein ei reissuunlähtö siis onnistunut. Koskaan ei tiedä mitä voi matkan varrella tarvita! ;) 

Ja sitten vain auto käyntiin ja suoraan keskustan liikenteeseen.

Pääsimme Tallinnasta ulos ongelmitta - mitä nyt ajoimme "yllättävien liikennejärjestelyjen" takia lyhyen matkaa vastaantulijoiden kaistalla... :D

Ensimmäinen kohteemme oli siis Keila-Joa, mistä löytyy Viron kolmanneksi voimakkain vesiputous. Oli hauskaa ja kutkuttavaa, kuinka lähelle putousta pääsi. Virta tuolla kivitasanteella juuri ennen putousta oli niin pieni (tai pienen näköinen!), että siitä olisi voinut melkein kuvitella kävelevänsä - vain noin metrin päästä tuota putoavaa vesimassaa. Kukaan ei kuitenkaan ollut niin hölmö, että olisi lähtenyt yrittämään :)

Putous sijaitsee Keila-Joan kartanon vieressä (keltainen rakennus alla olevassa kuvassa), jonka tiluksia laitetaan parhaillaan kuntoon. Kahvila-baarikin putouksen ääreltä kunnon turistikohteen tapaan löytyy, ja paikalle kurvasikin seuraksemme perinteinen turistibussi. 

Kylmästä säästä kangistuneina nautiskelimme kupposet kuumaa putouksen baarissa. Tässä vaiheessa kaupunkilaisporukkamme oli jo vallannut punkkipelko ja joimme kupposemme seisten ja kiljahdellen, kun pöydällä vilisi jotain tuntemattomia ötököitä. Mistä lie tämäkin sai alkunsa, ehkä siitä, että miehelläni oli vastikään ollut punkki ja minä kaivelin lisäksi muististani, että Virossa olisi oltava jotkin rokotukset voimassa, joita ei tietenkään kellään ollut..

Nopeasta päähänpistosta kävimme tämän jälkeen Paldiskissa syömässä eväät. Sen jälkeen köröttelimme Padisen kartanon maille. Päärakennuksen vieressä sijaitsevat luostarin rauniot, joihin pääsi sisälle saakka, aina ylös tuonne torniin, mistä alempi kuva on otettu.

Päärakennus oli sisältä aivan upea. Jokaisessa huoneessa oli erityylinen näyttävä sisustus. Toimipa tiloissa pieni kahvilakin. Mukanamme kulki nettiyhteys, joten päätimme seuraavan kohteen lennosta. Muutaman kymmenen kilometrin päästä löytyi kiinnostavan tuntuinen hiekkaranta, joka kulkee nimellä Nõvan ranta tai Perakülan ranta.

Rantaa etsiessämme navigaattori vakuuttui, että on käännyttävä keskelle sakeaa metsää vievälle hiekkatielle. Kuuliaisesti noudatimme ohjetta, mutta jossain vaiheessa tulimme epäluuloisiksi. Onneksi mukana oli nettiyhteys ja saimme vieläpä ladattua kartan keskellä metsää. Käen kukkuessa ja naavojen heilahdellessa käännyimme ympäri ja palasimme pääväylälle. Ja navigaattori protestoi.

Nõvan ranta sijaitsi toisen metsätien päässä. Matkaa päätieltä oli vain viitisen kilometriä, mutta sivuteitä oli, kun taas opasteita välttämättä ei. Lopulta ranta kuitenkin siinsi edessämme ja ryntäsin kirmailemaan luomoutuneena sen kauneudesta. Koitin myös saada hiekan ääntelemään, mutta tällä kertaa en onnistunut.. Nõvan rantahan on tunnettu laulavasta hiekastaan: kun hiekkaa hieroo, se pitää veikeää viu vau -ääntä. Syötä YouTubeen "laulev liiv" tai "laulvad liivad" jos et usko.. ;)

Upea sileähiekkainen monenkymmenen kilometrin mittainen Nõvan ranta on todellakin reissun arvoinen upealla säällä - tämän kävi mieheni kavereineen vielä varmistamassa menneenä viikonloppuna. He jopa yöpyivät rannalla, ja naapureitakin oli. Ja kuulemma saivat hiekan laulamaan. Rannalta löytyy kaikki retkeilymukavuudet (parkkipaikka, vessat, grillauspaikat, roskikset, kioski) ja tosiaan se telttailumahdollisuus. Paikalta sai ostaa polttopuita, mutta kuulemma useilla oli sahat mukana ja ympäröivässä metsässä rahisi pitkin yötä (tällainen on myös täällä toki laitonta!). Nõvaan on matkaa Tallinnasta noin 80 km. 

Päivämme oli ihan huippuhauska ja täynnä uusia kokemuksia. Jos seikkailumieltä riittää, suosittelen ehdottomasti auton vuokrausta (tai ylipäänsä autoilua täällä) ja reissua Tallinnan ulkopuolelle! Europcarin kanssa sujui kaikki varsin mukavasti ja olimme tyytyväisiä sekä autoon että saamaamme palveluun. Muitakin vuokraamoja löytyy, mutta kaikilla ei ole esimerkiksi toimipistettä lainkaan. Lisäksi meidän mielestämme oli helppoa luottaa kansainväliseen ketjuun (joita toki voi toimia Tallinnassa muitakin). 

Illalla väsytti ihan hurjasti, mutta lähdimme vielä ulos syömään. Ravintolakokemuksia onkin kertynyt jonkin verran, joten niihinkin yritän ehtiä palata vinkkien muodossa!

Tallinn-Haapsalu-Tallinn

Meillä oli vapun yli vieraita ja alkoi olla aika taas käydä vähän maakuntamatkailemassa. Tällä kertaa porukkamme suuntasi länteen, kauniiksi kehuttuun Haapsaluun. Alkuun kaupunki pähkinänkuoressa:

Kohde: Haapsalu

Asukkaita: vajaat 12 000, mutta kaupunki tuntuu suuremmalta, koska se houkuttelee runsain mitoin turisteja.

Sijainti: meren äärellä n. 100 km Tallinnasta lounaaseen. Haapsalusta on yhteys myös Saaremaalle.

Nähtävää: vanhakaupunki, 1200-luvulla alkunsa saaneen linnoituksen rauniot, pitkä rantapromenadi, kauniit puutalot, esimerkkinä Kuursaal rannassa. Tšaikovskin muistopenkki. Ymmärtääkseni Haapsalusta löytyy kesämatkaajalle myös upea hiekkaranta. Kokeneempi Haapsalun-kävijä voisi varmasti jatkaa listaa.

Missä syödä: oma suositukseni on Müüriääre-kahvila, mutta muitakin hyviä paikkoja takuuvarmasti löytyy, esimerkkinä Viron 50 parasta ravintolaa -listan Hapsal Dietrich.

Lähdimme Tallinnasta heti yhdeksän jälkeen aamulla ja ajelimme vähän pienempiä teitä, sillä niiden varrella on yleensä enemmän katsottavaa. Matkamme kulki muun muassa parin viikon takaisin kohteemme Keilan läpi. Oli hassua "tuntea" ihan sattumanvarainen virolainen pikkukylä entuudestaan. Ehkä tämä enteilee sitä, että tämä maa tulee jossain vaiheessa tutuksi.. :) Mukana autossa oli läppäri nettiyhteydellä, joten pääsimme katsomaan Haapsalu-faktoja etukäteen. Paremminhan uudesta paikasta saa irti, kun vähän tietää mihin on menossa. 

Tulimme Haapsaluun pikkuisen taajaman läpi, jossa kävimme torilla ja Bauhoffissa, joka on rakennustarvikkeiden, puutarhanhoidon, sisustuksen ja yleisen krääsän ketju. Valikoimista löytyy kaikkea alle viiden euron kuohuvista kasvihuoneisiin. Poseerauskuva on napattu torin vieressä. Päälläni hohtaa edellisenä päivänä Humanasta eurolla löytämäni hame. Jostain syystä tykkään sähkönsinisestä, vaikken muuten suuri sinisen värin ystävä olekaan.

Kun pääsimme keskustaan, olikin jo lounasaika. Meillä oli mukana parin kivantuntuisen paikan nimet, joista päädyimme Müüriääre-nimiseen kahvilaan. Tykkäsimme kovasti ja täältä lähtee ehdoton suositus paikkaan. Kahvila oli pienehkö, tunnelmallinen ja tarjoilijat herttaisia. Lounasruokamme olivat hyviä, kakut ihan mahtavia. Mieheni oli sanonut tarjoilijalle, että siin on kõige paremad koogid, mis olen Eestis elades söönud ja tämä oli myhäillyt takaisin, että no niinhän meillä on! Müüriääre löytyy keskeiseltä sijainnilta vanhassakaupungissa, osoitteesta Karja 7.

Herkuttelun jälkeen suuntasimme kaupungille. Haapsalun 1200-luvulla alkunsa saanut linna on vaikuttavan näköinen ja siihen liittyy paikallisittain hyvin tunnettu valkoisen neitsyen kummitustarina, mitä en ala kaikessa karmeudessaan tässä toistamaan. Se löytyy esimerkiksi täältä, mistä löytyy muutenkin runsaasti tietoa linnan historiasta. Elokuussa linnan pihalla järjestetään perinteinen Augustibluus-musiikkifestivaali, joka on varmasti kokemisen arvoinen.

 

Haapsalun vanhassakaupungissa on kuvankauniin ruotsalaishenkisen saaristokaupungin tunnelmaa. Haapsalu ja sen ympäristö olivatkin vironruotsalaisten keskeistä aluetta 1940-luvulle saakka, jolloin heidät evakuoitiin maasta. Tämän seurauksena länsirannikolta löytyy tänäkin päivänä ruotsalaisvaikutteisia pikkukyliä (Noarootsin alue). Tällä alueella seikkailu olisikin hyvä idea yhdelle reissulle. Katsotaan, josko sen saisi kesällä toteutettua!

Päällimmäisinä Haapsalusta jäivät mieleen koristeelliset puutalot ja pitkä rantapromenadi, jonka varrella on lisää upeita rakennuksia, kuten alla olevassa kuvassa näkyvä Kuursaal ja meren päällä seisova paviljonki. Haapsalu on varmasti turistisesongin aikaan vilkas - ainakin kylpylöitä ja majoituspaikkoja on paljon. Yksi syy turismiriennolle kuuluu olevan Haapsalun parantava muta, jossa esimerkiksi Pietarin silmäätekevät tsaarinvallan aikana matkustivat kieriskelemään.

Vieraamme olivat sitä mieltä, että Haapsalu oli kivempi kohde kuin jokin harkitsemamme itävirolainen kaupunki. Tässä vasta mielenkiintoinen makuasia. Haapsalu tarjoaa aidosti kaunista katsottavaa pitkällä historialla ennen neuvostoaikaa, siinä missä Itä-Virossa on mahdollisuus nähdä ja oppia Neuvostoliiton jälkeensä jättämästä, sekä ehkä vähän ravistella omaa maailmankuvaansakin. Ihmiset elävät eri paikoissa aika erilailla, mutta silti elävät ja selviytyvät. Itä-Virosta löytyy myös Euroopan laajuisestikin tarkasteltuna merkittäviä ongelmapesäkkeitä, kuten esimerkiksi Narvan seudun huume- ja HIV-ongelma. Nämä ovat enemmänkin yhteiskunnallisesti kiinnostavia ilmiöitä ja mielestäni tärkeitä tiedostaa. Enkä siis missään nimessä sano, etteikö Itä-Virosta löytyisi kauneutta. Kontrasti idän ja lännen välillä vain on selvä, joskaan ei sekään ilman poikkeuksia.

Yhteenvetona: Viro todella tarjoaa jokaiselle jotakin!

Tallinn-Keila-Tallinn

Meillä oli nyt viikonloppuna vieraita. Perjantai-ilta meni minun osaltani luistellessa, minkä jälkeen mieheni paisteli meille pitsaa kotona. Lauantaiaamuna löimme viisaat päämme yhteen ja pohdimme mitä hauskaa sitä keksisi. Tallinnan kohteita on katseltu jo muutaman vuoden ajan, joten päätimme lähteä kaupungin ulkopuolelle. Pienellä googlailulla ja juna-aikataulujen selailulla paikaksi valikoitui vähän Tallinnasta etelään sijaitseva Keila, jonka vajaa 10 000 asukasta enteilivät ehkä jotakin katsottavaakin. Virolaiset kaupungit ja kylät muutaman suurimman ulkopuolella kun ovat toinen toistaan pienempiä ja kaikkialla ei välttämättä ole edes ruokapaikkaa.

Keilan junat lähtevät Balti Jaaman asemalta heti vanhankaupungin ulkopuolelta. Paikallisjunat eli porgandid (=porkkanat) ovat supersiistejä ja moderneja. Minun edestakaiset matkani maksoivat yhteensä 1,7 euroa siinä missä tavallinen lippu kustansi 2 euroa suuntaansa. Menomatkalla olin opiskelija, paluumatkalla koululainen. Vähän hävetti, kun tajusin minkä lipun konnari minulle löi, mutta onneksi ei tullut tarkastajaa.. :) Junamatkailu Virossa on todellakin varteenotettava vaihtoehto, mutta aikataulut kannattaa tarkastaa etukäteen. Päiväreissu Rakvereen esimerkiksi ei aikataulujen takia meiltä enää onnistunut.

Ilma oli aamulla pilvinen, mutta iltapäivästä jo aurinkoinen ja keväinen. Päädyimme jopa syömään ulkoterassille. Keilassa oli mittarin mukaan +9 astetta, mutta tietysti terassille paistava aurinko lämmitti vähän lisää.

Keilaan päästyämme suuntasimme ensimmäisenä jo junan ikkunasta huomaamallemme pienelle torille. Tarjolla oli kaikki tyypillinen: paljon kasviksia, savustettuja ja palvattuja lihoja, kalaa, vaatteita ja kenkiä. Perällä oli yhden naisen bisnes: kasoittain ihania kukkamekkoja, hameita ja puseroita. Kaivelimme kasaa hyvän tovin ja mukaani lähtivät ruusumekko ja ruususortsit. Merkit edustivat brittiläisiä edullisemman puolen brändejä, joten nainen oli ehkä ostanut jotakin varastonpohjia. Kuka tietää. Tärkeintä oli, että vaatteet olivat käyttämättömän näköisiä, kauniita ja kirpparihinnoin.

Keilassa sijaitseva kaunis Mikaelin kirkko on koko Harjumaan suurin keskiaikainen kirkko. Vanhimmat osat ovat peräisin 1200-luvulta. Emme päässeet sisälle saakka, mutta kiertelimme kirkon pihaa ja hautausmaata. Keila on muutenkin varsin vanha kylä - Wikipedian mukaan paikalla oli asutusta jo pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Kylässä oli jopa useampia ruokapaikkoja, mutta kivantuntuiset kahvilat olivat kiinni yksityistilaisuuksien takia. Päädyimme melkeinpä ainoana vaihtoehtona asemalla sijaitsevan piirakkakioskin terassille. Se osoittautui juuri niin hyväksi ruokapaikaksi kuin nyt piirakkakioski vain voi osoittautua :) Ostimme läjän erilaisia piirakoita ja seljankaa. Yksi herkuista oli tsheburek, joka paljastui rasvaiseksi lihapiirakaksi. Aurinko lämmitti terassia ja asiakkaita riitti.

Venäjänkielinen väestönosa oli esillä myös Keilassa, joskin paljon pienempänä kuin esimerkiksi meillä Tallinnassa tai itä-Virossa. Taustalla virolainen poliitikko toivoo rauhaa. Kyseinen kampanja on aika näkyvä tällä hetkellä katukuvassa.

Keilassa kukki. Kiireiltäni huomasin ensimmäistä kertaa, että kevät tosiaan alkaa olla täällä. En ole nähnyt kukkiakaan ennen tätä päivää. Eipä niitä Tallinnan keskustassa juuri olekaan, eikä jäähalleissa huomaa vuodenaikojen vaihtelua. Pikkukylien paras puoli: yhtäkkiä on aikaa pysähtyä katsomaan ympärilleen :)

 

Alimpana vielä mekkopinon ruusukuosiset löydöt ja Kalevin tuore kausisuklaa.

Tallinnaan päästyämme kävimme illallisella Saltissa, josta olen kuullut paljon hyvää. Mekin tykkäsimme! Koitan saada myöhemmin raapusteltua jotakin paikasta myös tänne blogin puolelle.

Kesäkuva

Sain jokin aika sitten isäni puhelimesta kuvan viime kesältä (tai alkusyksyähän se jo taisi olla). Seison Viron korkeimman majakan juurella Paldiskissa kuvailemassa, hienosti korkkarit jalassa kosteassa heinikossa.. Majakalle oli pääsy kielletty, mutta aidan raosta pääsi pujahtamaan, enkä kai koskaan voi vastustaa pientä "seikkailua". Paino sanalla pieni, sillä en tosiaan ole kovin kummoinen anarkisti.

Kuva muistuttaa siitä miksi viime kesä oli niin todella ihana. Pidin vähän pidemmän loman ja tutustuimme Tallinnaan ja sen ulkopuolellekin. Yritän pitää huolen, että tästä kesästä tulee yhtä hieno. Viroon tutustumista täytyy jatkaa, toivottavasti sen tiimoilla käydä erityisesti Saarenmaalla, ja Riiassakin. Tallinnastahan ajaa aika nopeasti Latvian puolelle. En sano, että odotan kesää, koska en halua liikaa elää jossain mikä tapahtuu tulevaisuudessa - silloin saattaa unohtua elää tässä päivässä. Mutta kunhan kesä tulee, asetan itselleni positiivisen haasteen ottaa siitä ja parin vuoden kokemuksella edelleen uudesta kotimaastani ilon irti :) Pienessäkin maassa riittää valtavasti nähtävää, ymmärrettävää ja mielenkiintoisia tarinoita.

Lilja 4-ever

Katsoin tällä viikolla elokuvan Lilja 4-ever viikon takaiseen Paldiskin vierailuumme liittyen. Ja tosiaan, Paldiski oli esillä. Kaupunkimaisemat näyttivät tutuilta, sillä erotuksella että esimerkiksi Pentagon oli kuvausten aikaan vielä pystyssä. Katsoja pääsee kameran linssin läpi kyseisen massiivisen, nykyään jo puretun neuvostorakennuksen raunioihin vaeltelemaan. Todelliseen, muuttuvaan kaupunkiin sijoittuvana kuvauksena elokuvalla onkin tavallaan oma asemansa myös kulttuurihistoriassa. Vaikka tämän päivän Paldiski on erilainen kuin kymmenen vuotta sitten, oli esimerkiksi alemmassa kuvassa vilahtava kerrostalo hyvin tunnistettavissa. Se tosin näyttää nykyään olevan vielä huonommassa kunnossa kuin aiemmin. 

Itse elokuva on synkkä ja muuttuu vain ahdistavammaksi loppua kohti. Se perustuu väljästi liettualaisen tytön tositarinaan; tarkempi kuvaus juonesta ja tuotannon yksityiskohdista löytyy esimerkiksi Wikipediasta. Lilja 4-ever ei välttämättä ole elokuvataiteen klassikoita, mutta se on edelleen, kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen, ajankohtainen ja koskettava. Minulle elokuvan parasta antia olivatkin sen herättämät ajatukset ja jonkinlainen valaistuminen: miksei näistä asioista puhuta enempää?

Keskustelu ihmiskaupasta vaikuttaa jotenkin vaimealta nykymediassa. Tämän lisäksi media tuntuu unohtavan juuri ihmiskaupan uhrit prostituutiossa ja keskittyvän siihen marginaaliseen vapaaehtoiseen (luksus)prostituutioon. Leveän elämäntyylin ja itsekunnioituksen alalla hankkinut nainen lienee kuitenkin todellisuudessa harvinaisempi. Esimerkiksi Postimees julkaisi tällä viikolla tallinnalaiseen prostituutioon liittyviä tilastoja, joista selviää karuja faktoja: muun muassa kolmasosa (ns. vapaaehtoisista) prostituoiduista on kokenut työssään lähiaikoina väkivaltaa. Uutisissa ei myöskään otettu kantaa siihen millainen osuus täällä toimivista prostituoiduista on kuljetettu ihmiskaupan uhreina maahan ja pakotettu kyseiseen työhön.

Viro kriminalisoi ihmiskaupan melko yllättävästi vasta tänä vuonna ja silloinkin lähinnä kansainvälisen painostuksen alla. En muista nähneeni kovinkaan ihmeellistä uutisointia aiheen tiimoilta paikallisittain, mutta voi olla etten vain ollut tuolloin kuulolla. Vaikkei lainsäädäntö ilmiötä poistakaan, antaa se varoituksen: toiminnasta seuraa nyt muutakin kuin näpäytys sormille. Tekijöiden rankaiseminen voi yksittäisiä uhreja auttaa, ja periaatteessahan kiinnijäämisen suurempi riski kaventaa toimintamahdollisuuksia. Ainakin pieni askel oikeaan suuntaan on siis otettu. 

Ihmiskaupan (ja ihmisen) julmuuden lisäksi Lilja 4-ever kuvaa äärimmäistä köyhyyttä: vailla turvaa, rahaa ja lämpöä jäämistä sekä sitä kuinka (huonosti) tällaisissa olosuhteissa, raadollisten ihmisten keskellä selviää. Tällainen kohtalo on Liljan ainoalla ystävällä Volodjalla, jonka jopa Lilja paremman elämän toivossa hylkää. Pojan tarina ei tuntunut täysin tekaistulta ja tämän uutisen perusteella enemmän tai vähemmän Volodjan kaltaisia henkilöitä löytyykin edelleen paljon jopa Virosta, joka kuitenkin on entisen itäblokin maista vaurastunein.

Yhteenvetona suosittelen katsomaan tämän elokuvan. Se muistuttaa siitä, ettei kaikilla ole montaakaan mahdollisuutta valita. Ja siitä, kuinka julma ihminen voi pahimmillaan toiselle olla, kuinka kaikkien hyväntahtoisuuteen ei vain voi ikinä luottaa. Lilja 4-ever laittaa ihmettelemään: miten tällaiset ilmiöt kestävät aikaa, mistä ne kumpuavat? Mistä löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan seksistä henkisesti ja fyysisesti alistetun, selvästi täysin vastahakoisen lapsen kanssa? Tai miksi vanhempi hylkää lapsensa, vaikka tietää ettei tämä voi selviytyä yksin? Aika isoja kysymyksiä, joihin toisaalta toivottavasti moni ei vastausta tiedäkään.

Paldiski

Kävimme eilen päiväreissulla vieraidemme kanssa noin 50 kilometria Tallinnasta sijaitsevassa Paldiskin kaupungissa tutustumassa alueen vaiherikkaaseen ja synkkäänkin historiaan ja siihen mitä siitä on jäljellä. Neuvostoaikana Paldiskiin pystytettiin kaksi nykyisin jo purettua ydinreaktoria sekä koko Neuvostoliiton suurin ydinsukellusvenelaivaston koulutuskeskus. Nykyisellään reilun 4000 asukkaan kaupungin väkiluku yltikin tuona aikana noin 16 000 henkilöön. Neuvostoliitolle strategisesti tärkeä Paldiski eristettiin piikkilangalla vuoteen 1994 saakka, eikä sitä löytynyt neuvostoajan kartoista. Nykyisin puna-armeijan rakennuksia ei suurimmaksi osaksi enää ole; ne on purettu ja betoni jauhettu sepeliksi. Suuret sepelikasat kuuluvatkin Paldiskin katukuvaan tänäkin päivänä.

Paldiskissa ajelimme vailla sen suurempaa suunnitelmaa. Kiertelimme karua keskustaa, kävimme matkasivustoilla kehuttujen kalkkikivijyrkäiden reunoilla, Viron korkeimman majakan juurella ja ajelimme kaupunkia ympäröiviä lukuisia metsäisiä teitä pitkin. Vaikka rankin historia vähitellen katoaa katukuvasta, jonkin verran neuvostoajan raunioita on vielä jäljellä. Tutkimme lähemmin muun muassa erästä puiden takaa pilkottanutta, tiestä sivussa sijaitsevaa jonkinlaista vartiotornin ja bunkkerin yhdistelmää. Tähän jo melko vaurioituneeseen betonirakennelmaan kuului pieni maanalainen käytäväverkosto, jonka pimeyteen ulkona pauhaava tuuli loi heiluvan "kriik-kriik-kriik..." -äänen. En jäänyt käytävään kovin pitkäksi aikaa, sillä myös vanhoja väliaikaisen asutuksen jälkiä oli näkyvillä.

Nykypäivän Paldiski on toimiva satamakaupunki. Se on kahtiajakoinen, kuten toisaalta tuntuu olevan melkein mikä tahansa Viron kolkka - uusien Mercedeksien koeajo tullialueen korkeiden aitojen takana loi kontrastin rapistuneille kerrostaloille ja köyhyydelle. Vastakohtia ei muutenkaan tarvinnut hakea. Keskustan alueella oli paljon hylättyjä, huonokuntoisia tai osin luhistuneita rakennuksia. Suuri osa näkemistämme ihmisistä oli iäkkäitä tai laitapuolenkulkijoita pulloineen ja vanhoine muovikasseineen. Näimme vain muutamia nuoria ihmisiä ja olimme liikkeellä sentään lauantai-iltapäivästä. 

Mutta olihan Paldiskissa hyvääkin. Metsän keskeltä löytyi hoidettu hiekkaranta ulkoilijoille suunnatuin mukavuuksin. Paldiskin alueella on myös tuulimyllyjä ja kaupunki mainostaa itseään "vihreän energian kaupunkina". Paldiski tuntuukin vuosi vuodelta rimpuilevan irti menneisyytensä kahleista - ainakin jos netistä löytyneisiin lähteisiin on uskominen. Vilkas satamatoiminta toki luo osaltaan työpaikkoja ja tuo alueelle palkkatuloja.

Matkat Paldiskiin ja takaisin ajelimme ajan kanssa, pienemmille teille poikkeillen ja kiinnostavien paikkojen kohdalla pysähdellen. Menomatkalla piipahdimme ostoksille Tornimäe Turgille, muutaman myyjän tienvierustorille. Myynnissä olevien savustettujen sianjalkojen ja torttujen lisäksi erään pakettiauton takaosassa laskettiin omiin pulloihin kotikaljan kaltaista juomaa. Paluumatkalla puolestaan pysähdyimme fasismin uhrien muistomerkille jo täysin hävitetyn Kloogan keskitysleirin paikalle metsän keskelle. Vuonna 1944 puna-armeijan lähestyessä leirivangit, noin 2000 juutalaista, suurelta osin ammuttiin kyseisellä alueella. Muistomerkin lähelle erääseen puuhun olikin kiinnitetty mustavalkoinen miehen kuva. Oli hämmentävää ajatella ympäröivien puiden todistaneen tätä karmivaa historiaa. Tapahtuneen vuosipäiväkin (19.9.) oli aivan käsillä.

Viron länsirannikolla on muuten jonkin verran myös ruotsalaista historiaa ja perinnettä. Muun muassa Paldiski tunnettiin aikanaan Rågervikinä, kunnes venäläiset nimesivät sen 1700-luvulla uudelleen muutettuaan paikan tärkeäksi laivastotukikohdaksi. Myös inkerinsuomalaisilla on seudulla historiaa. Heidän tarinoistaan kiinnostuneen kannattaa lukea tämä koskettava artikkeli. Seudun lähihistoria on kaiken kaikkiaan huomattavan rankka ja kyllä se nykyiselläänkin näkyi. Ajattelin vielä lähiaikoina katsoa suurelta osin Paldiskissa kuvatun, synkän Lilya 4-ever -elokuvan. On mielenkiintoista nähdä miltä Paldiski näytti vielä vuosikymmen sitten.