Haran hylätty sukellusvenetukikohta

Lauantaina Tallinnaa hellivät hienot ilmat, pilvetön auringonpaiste ja noin 20 astetta lämpöä. Meillä oli sopivasti vieraita Suomesta, joten hyppäsimme vuokra-autoon päämääränämme ihan vain seikkailla - syödä eväät ulkona, ajella Lahemaan luonnonpuistossa ja käydä ehkä parissa vierailijoille avatussa kartanossakin. Yksi kohteistamme oli Haran kylässä sijaitseva hylätty neuvostoaikainen sukellusvenetukikohta. 

Haran sukellusvenetukikohta on yksi Viron suosituista "urban exploration" -kohteista, joka vierailijamäärien ja matkaopasmainintojen perusteella pikemminkin lainausmerkeissä. Toisaalta kohdetta ei ole muokattu millään tapaa vierailijoita varten ja turvallisuus jää omalle vastuulle. Täällä täytyy katsoa mihin astuu ja pimeällä en paikkaan lähtisi. 

Toisen maailmansodan jälkeen neuvostoarmeija otti Lahemaan kansallispuistossa sijaitsevan Haran pienen kalastajasataman käyttöönsä ja rakensi sinne sukellusvenetukikohdan. Tukikohtaa käytettiin sukellusveneiden demagnetisointiin merimiinojen varalta. Toiminta päättyi Viron itsenäistymiseen ja kaikki arvokas vietiin paikalta metallirakenteita myöten. Tämän jälkeen paikka on saanut rapistua rauhassa.

Aavemaista tunnelmaa luo seiniä ja lattiaa vasten lyövä meri, jonka äänet kaikuivat rakenteiden muodon ja betonissa olevien reikien takia oudoista paikoista, kuten ylhäältä.

Nykyään paikkaa koristavat erilaiset maalaukset ja töherrykset.

Mielenkiintoinen kohde! Jos saat minun tapaani kylmät väreet hylätyistä, aavemaisista paikoista, täällä saattaa kannattaa vierailla. Varsinaista osoitetta raunioilla ei ole koskaan ollutkaan, mutta löysimme hyvin perille Google Mapsin avulla.

Oletko jo käynyt täällä? Tai mikä on sinun mielestäsi Viron paras urban exploration -kohde tai muuten vain aavemaisin paikka?

Neuvostoposliinia

Tykkään ajatuksesta, että tavaroilla on tarinoita, vaikka en edes koskaan saisi niitä tietää. Tykkään myös jollakin (oudolla) tavalla koukeroisista ja pömpööseistä neuvostoposliineista; välillä paperinohuista, välillä vähän huonolaatuisista, tökeröistäkin, mutta ei koskaan ainakaan mitäänsanomattomista. Ja miksikäs ei, jotkuthan neuvostoposliinia keräilevätkin. Lauantaina lähdin käymään kierrätyskeskuksella, sillä siellä on varmuudella valikoimaa. Ja nämähän siellä odottivat ostajaansa. Meillä ei entuudestaan ollut varsinaisia keittolautasia, saati sitten keittokulhoa. Nyt on yhdeksän lautasta ja kulho. Tästä tämä lähtee, katsotaan miten pian kaappitila loppuu ;)

Minulle näistä tulee mieleen mummot, tai vanha Arabia (ilman kultauksia). En todellisuudessa tällaisia olisi kai uutena ostanut. Mutta sehän se idea juuri onkin, nämä eivät ole uusia, näissä on jotakin enemmän. Tällaisissa saisi olla aina pieni historiikki mukana: missä ja milloin nämä on valmistettu, kuka nämä on omistanut. Ja miksi näin suloiset astiat vain odottavat kierrätyskeskuksen hyllyillä ostajaansa? Leimoista saisi varmasti tietää ainakin alkuperän, mutta niistä on kai aika vaikea löytää tietoa.

Mitä te muut tykkäätte ns. neuvostoposliinista (joka on kaikkine kultauksineen, kukkineen ja koukeroineen kaiketi ihan oma tyylinsä)? Tai tällaisista "mummomaisista" astioista muuten? Joskus hipelöin kaihoten sellaisia ihan överikullattuja ohuita kupposiakin.. ja miksipä ei tyyleillä voisi vähän leikitellä astioissakin :)

Levyllinen neukkumainoksia

Mieheni teki minulle löydön Solariksen Apollosta: vajaan tunnin kokoelma Neuvosto-Viron mainoshuttua ajalta jolloin mainonnasta vastasi keskitetysti Eesti Reklaamfilm eikä kaupallisia paineita ollut. Kannen pienen historiikin mukaan tavaroita ei usein ollut enää jäljelläkään kun mainos tuli ulos! Jotkin mainostetut tuotteet, kuten autot, eivät myöskään olleet missään vaiheessa suurimman osan ulottuvilla hulppean hintansa ja rajoitetun saatavuutensa takia.   

Myyntipaineen puuttumisen vuoksi mainokset keskittyivät lähinnä viihdyttämään ja kertomaan eri tuotteiden olemassaolosta: esimerkkeinä viinirypäleet, munakoisot, kolhoosituotteet ja -markkinat. Välissä vilahteli joitakin tuotemerkkejä: kosmetiikkaa, mattoja, Leningradin ostoskeskus, ammattikouluja sekä ripaus valistusta: älä tupakoi, säästä energiaa, hanki vakuutuksia. Yksi reseptikin mahtui mukaan: omenapommi. Kahden essuihin sonnustautuneen miehen voimin omenasta poistettiin keskiosa, se täytettiin rusinoilla ja käärittiin ohueksi kaulittuun taikinaan. Tämän jälkeen palleroa kypsennettiin uunissa, kunnes lopulta taikina roikkui omenan ympärillä kuin liian suuri nahka..  Mainoksia näytettiin vain pari kertaa päivässä ja niitä odotettiin kovasti.

Mainokset olivatkin ihan oma maailmansa. Sosialismin periaatteella, länsimaisilla vaikutteilla: paljon aerobikkia ja voimistelua, menevää poppia ja ripaus psykedeliaa. Hämmentävin elementti oli alastoman ja lähes alastoman huomattavan nuoren naisvartalon käyttö. Seksin myyntivoimassa ei ole mitään uutta nykypäivän katsojalle, mutta myyntipaineista vapaassa Neuvostoliitossa sen käyttö ilmeisesti viittasi vain tirkistelyviettiään toteuttavaan ohjaajaan, joka kansitekstinkin mukaan etsi "uusia lahjakkuuksia" kamera kädessään muun muassa Piritan rannalta. Myös muille kansanryhmille löytyivät omat kliseensä: vai miltä kuulostavat uusista kattiloista ilahtuva perheenäiti ja konservatiivisessa mekossaan kesken pyykkäyksen pysähtyvä nainen, joka kertoo rauhallisen vakuuttavalla äänellä tietyn pyykkipulverin ylivertaisuudesta?

Neuvostoliiton vedettyään viimeiset korinansa yli 5000 mainosta koki kovan kohtalon. Mies tämän DVD:n mainosten takana, Harry Egipt, kuitenkin säilytti tuotantonsa. Muun muassa juuri mainosten eroottinen sisältö on puhututtanut nykykatsojia ja esimerkiksi täällä viitataankin neuvosto-virolaisten senaikaiseen "viattomuuteen": aikuisviihdeteollisuuden tuotteet eivät olleet osa arkipäivää, joten muun muassa kannen jäätelömainosta ei "osattu tulkita" niin seksuaalisena kuin miltä se nykyihmisen silmissä näyttää. Mielenkiintoinen näkökulma!

Harry Egiptin kiinnostava haastattelu (englanniksi) löytyy täältä. Yksittäisiä mainoksia voi katsoa netissä, mutta koko kokoelmaakin saa tilattua. Huomasin myös, että erikoisten omenapommien resepti näyttää olevan voimissaan vielä tänäkin päivänä: Õunapommid :)!

Oliko tämä kokoelma jo jollekulle ennestään tuttu tai jos kävit katsomassa netistä löytyviä pätkiä, millaisia ajatuksia ne herättivät? 

Rattaralli 2013

Koko vuoden enemmän tai vähemmän jännityksellä odotettu Rattaralli on visusti takana. Vielä viime yönä näin unta, että mieheni pyörtyi ja aloin huutamaan apua viroksi. Syytä tai ei, huolestun miehestäni melko helposti (kuten muuten myös kissastamme..). Myöntääkö kukaan muu tällaista piirrettä? Mieheni ei ymmärrä minua lainkaan, vaan lähinnä hermostuu "hössötyksestä", kuten hän sen tulkitsee.

Jännityksen, ja myöhempien helpotuksen kyynelten, lisäksi ralliviikonloppu toi mukanaan pyöräilijöiden takuuvarman palamisen auringossa (mikä helle!), hikoilusta suolakristallisia pyöräilytrikoita ja läjän mitaleita (yksi jokaiselle maaliin saapuneelle :). Sekä paljon yhdessäoloa ja kesän ensimmäiset hyttysenpuremat. Viime vuonna niitä raavittiin varmasti kuukauden ajan, nyt ne eivät onneksi vaikuta yhtä pahoilta. Alkuviikosta kotona odotti kaivattu tieto: sain aiemmin tekemästäni kielikokeesta 98%. Eli B1-taso kutsuu :)

Tartto on kaunis ja mielenkiintoinen kaupunki - sieltä löytää paljon kun vähän kiertelee. Tällä kertaa me katsomon tytöt kävimme kirpputorilla ja Nõukogude lillelapsed -näyttelyssä (suomeksi neuvostoliiton kukkaislapset), joka kertoo hippiliikkeestä 70-luvun Neuvosto-Virossa. Pienehkö, mutta sitäkin mielenkiintoisempi näyttely toimii vielä syyskuun alkuun asti. Suosittelen käymään jos liikut Tartossa. Minä odotan jo näyttelyyn liittyvää dokumenttia julkaistavaksi, sen verran mielenkiintoiselta se näyttelyn pätkien perusteella vaikutti. Aikataulun mukaan julkaisu tapahtuu vuonna 2015, eli hetki pitäisi vielä malttaa.. ;)

Oli hauska jutella puolalaisen lähes saman ikäisen naisen kanssa. Katselimme näyttelyssä suuria kasettikeloja ja hän kertoi, että hänen isosiskoillaan oli samanlaisia ja ne periytyivät myös hänelle itselleen käyttöön. Minä en rehellisesti ollut nähnytkään sellaisia ennen, mikä tuntui aika hassulta. Pieniä kasetteja tietysti oli (teknologia oli selvästi sama), mutta nämä olivat halkaisijaltaan noin 20-senttisiä rullia. Uudet teknologiat ovat kai tulleet sen verran jäljessä neuvostomaihin, ehkä poliittisista ja taloudellisista syistä yhtä lailla (?). Tämä riippuu kai paljon maasta ja vuosikymmenestä, enkä tiedä kuinka kurinalaista elämä juuri Puolassa on kaikenkaikkiaan ollut. 

Sunnuntainen amatööripäivä osoittautui kesän kuumimmaksi tähän mennessä. Varjossa mitattiin lähdön aikaan jopa +26 astetta ja kovin montaa varjoista kohtaa ei reitin varrella sitten ollutkaan. Meidän tiimimme raportoi matkan varrelta muun muassa yhden sydänkohtauksen, mikä ikävä kyllä ei yllättänyt, sillä lähtijöiden kunto vaihteli silmin nähden paljon. Katsoin kauhuissani osaa lähtijöistä, varsinkin kun heti aamusta oli selvää millainen päivä oli tulossa. Eräs ryppyinen pappa kiinnitti erityisesti huomioni, sillä hän oli tiimimme kohdalla lähtökarsinassa. Selvästi yli 70-vuotias laiha pappa lähti matkaan vuosikymmeniä vanhalla pyörällä ilman urheilujuomapulloja (pelkällä vedellähän tuolla ei kunnolla olisi edes pärjännyt suuren hikoilun takia). Mutta huono kunto tai ei, kolmen tunnin jälkeen porukkaa alkoi valumaan takaisin tasaiseen tahtiin, eivätkä maaliin tulijat näyttäneet edes niin kovin kärsineiltä. 

Illalla kävimme ulkona syömässä ja joimme lämmintä sampanjaa. Sampanjaa sen olla piti, mutta sitähän ei hotellista löytynyt. Respassa neuvottiin menemään lähimpään R-alkoon ja sillä välin tarjoiltiin cooleri ja lasit. Joustavaa asiakaspalvelua :) Osa porukasta tekikin huonevarauksen jo ensi vuodelle ja meille vielä huudettiin perään "see you next year!". Heh :)

Katsoin äsken vielä dokumentin Rattaralli-viikonlopulta ja nauroin ääneen. Porukka on niin persoonallista ja huumorintajuista. Tunnelma on loistava: kuka vaan voi osallistua, kaikki ennen maalilinjan sulkemista yli ehtineet palkitaan mitalilla + vedellä/limulla ja keitolla, kaikkia kannustetaan. Pyöräilyn saa ottaa veren maku suussa tai sitten maisemia ihaillen. Pukeutuneita pyöräilijöitä on paljon, esimerkiksi tämän vuoden kuvatuimpia oli kirahvi. Ihmiset jaksavat hymyillä, antaa kommentteja kuvaajille ja jopa laulaa pyöräillessään. Tsemppijoukot radan vierellä huutavat kannustushuutoja, ruiskuttavat viilentävää vettä ajajien päälle ja ojentavat pulloja. Kesätapahtuma parhaasta päästä! Nimimerkillä onneksi se on taas ohi ;)

Kertokaahan jos teillä on kokemuksia Rattarallista tai Tartosta muuten. Mitä tykkäätte kaupungista? Entä kiinnostaako teitä Neuvostoliiton historia :)?

Varesesaare Venelased

Katsoin jokin aika sitten Narvan reissumme innoittamana viime vuonna julkaistun dokumentin Varesesaare Venelased (The Russians on Crow Island). Pätkä oli melkoisen päräyttävä, eikä oikeastaan lainkaan hyvässä mielessä. Dokumentissa arkeaan avaavien ihmisten edesottamuksia seuratessa tuli useamman kerran us-ko-ma-ton-ta -fiilis, mutta ei auttanut kuin uskoa: virolaisessa rajakaupungissa osa ihmisiä elää täydellisen rappiolla, vailla toivoa paremmasta tulevaisuudesta, ilman että mikään merkitsisi mitään tänä päivänä. Kuvatut ihmiset ovat niin pohjalla, etteivät enää edes halua auttaa itseään - saati perhettään. Tälläkin hetkellä he elävät todellisuuttaan tuolla jossain, lopultakin vain vähän matkan päässä. Varoituksen sana: tämä dokumentti ei sovi arjen rentoutumiseen, eikä myöskään provosoitumiseen taipuvaisille. Minäkin saatan joskus provosoitua, mutta lopulta tästä dokumentista on kuitenkin kauhean vaikea edes hermostua. Enhän minä tiedä miltä tuollainen elämä tuntuu.

Virolaisen ohjaajan Sulev Keedusin dokumentti käsittelee narvalaista tragediaa: Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkemista ja sen jälkipyykkiä (pun intended). Idea on mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta en ole vieläkään varma menikö minulta teoksen tärkein sanoma ohi. En ole päässyt irti ajatuksesta, että painotus oli oudolla tavalla jopa hieman vahingoniloinen. Sensaationhakuinen tämä pätkä todellakin oli, mutta oliko se sitä vahingoniloisella tavalla vai tarkoituksenaan shokeerata täysillä yksipuolisella näkökulmalla, kertomalla vain niistä surkeimmista kohtaloista? Mässäilytunnelmaa elokuvaan luo osaltaan se miten kuvatut ihmiset todella heittäytyvät "rooleihinsa". He eivät ainoastaan kerro, he elävät kohtaloitaan kameralle. Kuvakulmatkin on valittu tätä korostaviksi. Tutkiskelevaksi ja pohdiskelevaksi teosta ei siis oikein voi kuvata, ravistelevaksi kylläkin. Siinä mielessä dokumentti täyttää juuri (oletetun) tarkoituksensa: se kertoo kuinka toivotonta elämä voi olla, ja kuinka jo vähän sotkussa oleva lankakerä takkuuntuu niin kovin helposti vain pahemmin. Eikä dokumentin tarvitse kaikkea kuvatakaan, tärkeintähän on että katsoja ymmärtää milloin käytössä on suppea näkökulma.

Narvan seudulla venäläinen perimä edustaa enemmistöä ja siksi Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkeminen jättikin tyhjän päälle nimenomaan paljon venäläisiä (virolaisia, venäläisiä ja vironvenäläisiä sen enempää erittelemättä). Narvassa ei ole helppoa työllistyä uudelleen ja lähteminen on vaikeaa jos ei ole kielitaitoa, rahaa tai paikkaa mihin mennä. Dokumentti kuvaa kuitenkin myös ihmisten omia asenteita ja tekoja sekä niiden kautta tragedian pitkäikäisyyttä. Moni kuvattu henkilö on jollain tapaa täydellisessä umpikujassa. Huumeriippuvainen, HIV-positiivinen, koditon, rahaton ja työtön nainen odottaa lasta samanlaisen miesystävänsä kanssa - tragedian jatkuvuus on taattu. Lopussa kyseinen pariskunta riisuu kamapäissään vaatteensa ja hyppii meressä kuin alleviivatakseen surkeuttaan, kuin tehdäkseen itsestään parodiaa. Todellisuudessa kai harva päätyy niin pohjalle, ettei rehellisesti millään ole enää mitään väliä. Katsomisesta tulee lähes huono olo.

Dokumentin teemat sikseen, Kreenholmin tragedialla on luonnollisesti muitakin osallisia. Myös niitä löytyy, jotka ovat halunneet ja kyenneet auttamaan itseään, tämän dokumentin ulkopuolella. Ei Narva ole pelkkää epätoivoa, vaikka tilastojen valossa sen ongelmat ovatkin todellisia ja korostuneita. Useimmiten elämässä on pahimpinakin aikoina jonkinlaista, edes marginaalista toivoa. Tätä näkökulmaa dokumentin henkilöistä edustaa esimerkiksi uskoon tullut entinen narkkari, joka on nyt löytänyt rauhan ja sanoman elämälleen. Vaikkei uskonto kaikkia parannakaan, vaikuttaa se kuvatunlaisissa olosuhteissa jopa ihan varteenotettavalta pakokeinolta. Tulevilla sukupolvillakin olisi kenties enemmän toivoa hurahtaneen onnellisten vanhempien kanssa, kuin sellaisten, jotka eivät ole koskaan edes selvin päin. Jos muuten Kreenholmin tehtaan 1800-luvun vankimielisairaalaestetiikka ja historia kiinnostavat, sopiva kuvakirja löytyy täältä. Sivuilla navigoidakseen täytyy ehkä osata hieman kyrillisiä aakkosia, mutta itse kirja (eri kielillä Peatus "Kreenholm", Bus Stop "Krenholm", Остановка «Кренгольм») on tekstitetty myös englanniksi.

Idän tunnelmaa koko rahalla: ostoksilla keskustorilla

Kävimme ennen joulua keskustorilla pyörähtämässä erilaisen valikoiman ja itäisemmän tunnelman perässä (ainakin siis verrattuna Kaubamajaan ja Stockan Delikatessiin). Keskustorilla paikalliset pienyrittäjät myyvät omia tuotteitaan, mutta seassa on myös ihan tavallisia säilykkeitä ja muita markettielintarvikkeita. Jotkut myyvät esimerkiksi kotitekoista juustoa, hedelmiä ja juureksia tai paikallisten tilojen lihaa. Talvella elintarvikkeiden myynti tapahtuu sisätiloissa, kun taas ulkona jatkuu sama vaatekauppa ympäri vuoden. Sisähallin yläkerrasta löytyy lähinnä juustoja, makkaroita, kasviksia ja sekalaista sälää, kun taas alakerrasta tuorelihaa. Lihapuoli on melko kattava sekin, jos paikallista lihaa haluaa, mutta esimerkiksi riistaa sieltä ei ainakaan tähän hätään löytynyt. Me ostimme lopulta juureksia ja kotijuustoja, joista toinen kulki ihan vain kotijuuston nimellä ja toinen oli suluguni-juustoa (savustettua ja tavallista).

Sain tällä kertaa eksotiikkaa vähän enemmänkin kuin sitä lähdin hakemaan. Alimman kuvan juustojen myyjä antoi minulle reippaan ripityksen ottamastani kuvasta. Ei tällaisista kotijuustoista saa tuolla tavalla kuvaa ottaa, mihin tarkoitukseen tuokin kuva tulee. Lupa pitää kysyä jos meinaa kuvia ottaa. Sama litania käytiin alusta läpi parikin kertaa, myyjä ei meinannut tyyntyä lainkaan. Seisoin huuli pyöreänä ja sain sanottua jokaisen litanian perään "olen pahoillani.." ja se aiheutti vain uuden ryöpyn. Ehkä myyjä luuli minua huonoksi teollisuusvakoojaksi, mutta toisaalta rauhallinen "ethän ystävällisesti kuvaa juustojani" tai "täällä ei muuten saa kuvata" olisi ehkä muutoin kohteliaasti käyttäytyvälle maksavalle asiakkaalle riittänyt. Jos taas myyjä epäilee, että aion haukkua juustoja paljastavan kuvan kera, niin jokin asetelmassa on alunperinkin pielessä.. ;)

On ylipäänsä hassua miten luontevaa täällä päin toisinaan on ripittää (maksavaa) asiakasta. Esimerkiksi mieheni sai juuri edeltävänä päivänä lähes ympäri korvia postissa, kun ei ollut täyttänyt saapumiskaavakkeen rivejä etukäteen. Mielestäni myös syystä tai toisesta tapahtuva niskojen nakkelu lasketaan kategoriaan - viimeksi tutustuimme tähän eleeseen kun meillä ei ollut sopivaa vaihtorahaa mukana. Asiakaspalveluajoiltani tiedän, että hokema "asiakas on aina oikeassa" on pahimmillaan huono vitsi, mutta siinähän se juju juuri piileekin. Länsimaisen ideaalin mukaan asiakasta tulee aina ja aidosti kohdella kuin hän olisi oikeassa, vaikka hän olisi (lähes) millainen kusiainen tahansa. Eikä opissa oikeastaan mitään muuta etiikkaa ole kuin se, että kauppa käy joutuisammin ja varmemmin kun osapuolet ovat hyväntuulisia. Kukapa sen määrää onko länsimainen tapa palvella asiakasta se oikea tapa, mutta kyllä sillä tuntuisi bisneksen kannalta olevan väliä. 

On muuten oikein herkullista juustoa tuo kuvan suluguni ja savustettu versio meni hetkessä. Eli ostan toistekin ja suosittelen muillekin: suluguni-juustoa ja keskustoria muutenkin!

Keskustori löytyy osoitteesta Keldrimäe 9 ja on avoinna joka päivä aamusta iltapäivään.

Tallinn-Narva-Narva-Jõesuu-Sillamäe-Tallinn

Kuten jo mainitsinkin, kävimme viime viikonloppuna tutustumassa (uudelleen) Itä-Viroon. Viro on sen verran kompakti maa, että päiväreissuillakin ehtii paljon, kunhan ei ahnehdi kohteita liikaa. Oikeastaan mihin vaan kolkkaan ajaa tunneissa, katselee maisemia ja ehtii vielä illaksi kotiinkin. Narvaan ajoimme yhdellä kahvipaussilla kolmisen tuntia. Kahville pysähdyimme jälleen erääseen yksityiseen tienvarsikahvilaan - eikä kukaan ikävöinyt sielutonta ja ruuhkaista ABC-ketjua. Ajo-olosuhteet vaihtelivat kirkkaasta päivästä huolimatta; erityisesti paluumatkalla navakka tuuli pöllytti pelloilta lunta niin, että tie hävisi välillä kokonaan valkoiseen hötöön. Mutta muusta liikenteestä ei ole tälläkään kertaa pahaa sanottavaa. Yksi katolleen päätynyt ulosajo sattui matkan varrelle, mutta onnettomuuksia näkee täällä kaiken kaikkiaan jokseenkin (liian) usein.

Reissulukemisena meillä oli hiukan hassusti leppoisaan sisältöönsä nähden nimetty, muuten ihan näppärä matkakirja Extreme Eesti. Opuksesta löytyi kompaktia ja mielenkiintoista juttua kaikista tämän kerran kohdekaupungeistamme: Narva, Narva-Jõesuu ja Sillamäe.

Pääkohteemme Narva oli erilainen kuin odotin, siistimpi ja tavallisempi. Se oli kuin mikä tahansa pieni virolainen kaupunki (tai no, Viron kolmanneksi suurin asukasluvulla 65 000+). Katukuvassa ei ollut mitään erityistä viitettä huumeongelmaan tai kaupungin korkeaan rikollisuuteen. Kirpeä pakkanen paukkui, lapset leikkivät pulkkamäessä ja Viron ja Venäjän rajaa ylitettiin puolin ja toisin. Narvan asukkaista noin 95% on venäjänkielisiä ja viroksi ei ymmärtääkseni ole aina edes mahdollista asioida. Viron kansalaisten osuus Narvan väestössä on niinikään matalahko, vain noin 46% (Wikipedia), loput ovat Venäjän kansalaisia tai ilman kansalaisuutta (jopa noin 16%). Narvalaisesta elämänmenosta on tehty kuluvana vuonna dokumentti, jonka ajattelin nyt joululomalla katsoa, siitä siis lisää myöhemmin.

Keskustassa tunkeuduin uteliaisuuttani satunnaiseen seuraintaloon ja osuin keskellä jotakin mikä vaikutti valmistautumiselta uskonnollishenkiseen esitykseen. WC:ssä istuskeli mummo asioillaan ortodoksikaavussa ja hatussa, kopin ovi auki - rekvisiittaa oli niin paljon ettei ovi enää mennyt kiinni. Eikä Narva tuosta enää dramaattisemmaksi muuttunut pienellä ajelulla ja kuvien näpsimiselläkään. Tallinnallekin tyypillistä kerrostalolähiötä löytyi, ja kävimme nappaamassa kuvan vanhasta kaupungista lähes yksinomaa jäljellä olevasta raatihuoneentorista.

Narvasta jatkoimme matkaa läheiseen meren rannalla sijaitsevaan Narva-Jõesuuhun, joka on nykyinen rappeutuneen loiston hiljainen lomanviettokeskittymä, aikanaan jonkinlainen silmäätekevien pieni paratiisi, idän Riviera. Hiekkarantaa löytyi niin kauas kun silmä kantoi (Wikipedian mukaan 7 kilometriä). Majoitustilaa oli niin ikään lähes silmänkantamattomiin, parintuhannen asukkaan kaupungille uskomattoman kokoisissa komplekseissa, jotka näyttivät olevan ainakin talven yli autioina. Pieni Narva-Jõesuu oli jälleen esimerkki vastakohtien kylistä, katukuvaan mahtui muun muassa strippiklubi ja vuorottelevia aidattuja, uusia huviloita ja rapistuneita neuvostoajan kiinteistöjä. Uuttakin rakennettiin ja umpimähkäinen ajelu paljasti rahaa alueelta selkeästi edelleen löytyvän. Kenties viereinen rajanylistyspaikka vaikuttaa paikan asukas- ja asiakaskantaan.

Narva-Jõesuusta suuntasimme Sillamäelle, joka sijaitsee itäisimmästä kaupungista Narvasta takaisin Tallinnan suuntaan. "Värskete meretuulte linn" kertoi meille tämän pienen teollisuuskaupungin mainos. Montaa minuuttia emme kuitenkaan paikan nimikkotuulessa viihtyneet, pakkasen kyllästämä puhuri oli todella pureva. Nykyisin luihin ja ytimiin tunkevan raikas Sillamäe oli Paldiskin tavoin vielä neuvostoaikaan suljettu, strategisen ydinteollisuuden kaupunki. Keskusta koristeltiin noina aikoina uusstalinistisilla "palatseilla" asukkaiden viihdyttämiseksi. Nykyään ne ovat jo julkisivuiltaan hieman rappeutuneita ja toistuva rakennus toisensa perään sotilaallisen siistissä rivissä näyttää jokseenkin suhteettomalta 16 000 asukkaan kaupungin hiljaisessa keskustassa. Sillamäe kuului aikanaan Narva-Jõesuun tavoin myös silmäätekevien kesänviettokohteisiin, alueella lomailivat muun muassa koiristaan tuttu Pavlov sekä säveltäjä Tchaikovski. 

Jo hämärtyvästä Sillamäen keskustasta löysimme paitsi tien laidasta laitaan kulkevat veriroiskeet, myös pienen hotellin aulabaarin, jossa söimme sienikeittoa - vielä autuaan tietämättöminä paikan ydinjätehistoriasta. Extreme Eesti -kirjan mukaan Sillamäen radioaktiivisen jätevaraston (joka levitti jätettä myös ympäristöönsä - toivottavasti sienet eivät siis olleet paikallisia) saneeraus saatiin "tuhatvuotisen takuun" arvoisesti loppuun vuonna 2008. Tämän pienen levähdyksen jälkeen lähdimmekin jo pimeälle paluumatkalle Tallinnaan.

Idästä löytyy useita erikoisia ja persoonallisia paikkoja. Päivämatkalla näkee jo paljon ja kun tutustuu hiukan eri kaupunkien ja kylien historiaan, saa mielenkiintoisia elämyksiä. Kuten mainittu, virolainen ajokulttuuri vaikuttaa suhteellisen siistiltä muutaman pidemmän matkan kokemuksen perusteella, ainakin on turhaa sotkea sitä niihin netissä kiertäneisiin venäläisiin videoihin (vaikka venäläisiä kuskeja paljon erityisesti idässä onkin). Tarkkana saa kuitenkin olla, onnettomuuksia tuntuu edelleen olevan enemmän verrattuna suomalaiseen tieliikenteeseen. Johan sen kertovat tilastotkin (vaikkakin tähän hätään löytämäni tilasto viittaa liikennekuolemiin, ei suoraan onnettomuuksien määriin). Pääosin tiet ovat siistejä, esimerkiksi tie Narvaan on oikein hyvä, joskin monelta osin valaisematon. Pimeys siis hidastaa matkaa erityisesti talvella. 

Teletorn

Kävimme jokin aika sitten viikonloppuvieraidemme kanssa remontoidussa Teletornissa. Päivä oli sumuinen, mutta lähdimme silti koittamaan onneamme näkymien suhteen. Ja hämärän peitossahan torni oli - korkeinta huippua katsoessa erotti lähinnä hahmon sumun keskellä. Päätimme kuitenkin mennä ylös asti, sillä parkkipaikka oli (yllätys yllätys) lupaavan tyhjä yhtä turistibussia lukuunottamatta. Viimeksi kesällä käydessämme torniin oli noin puolentoista tunnin jono.

Lopulta tornista ei tosiaan näkynyt mihinkään suuntaan. Näkymistä (tai niiden puutteesta) saa käsityksen alimmasta kuvasta, joka on otettu ulkokatselutasanteelta, mutta näyttää harmaata seinää vasten otetulta. Minkäänlaista korkeanpaikankammoa minulle ei myöskään tullut - pelkkä tieto siitä että olemme 170 metrin korkeudessa ei riittänyt. Keskityimme maisemien sijaan näköalakerroksen sisustukseen ja muuhun jutusteluun ja vierailu jäi vähän lyhyemmäksi. Normaalistikaan ylhäällä ei ohjeistuksen mukaan saisi viipyä tuntia pidempään, ettei jono räjähdä käsiin.

Alunperin Teletorn rakennettiin Moskovan vuoden 1980 olympialaisiin varmistamaan toimiva viestintäliikenne, mutta sillä on ollut sen jälkeenkin paikkansa historiassa. Katsoimme jokin aika sitten Singing Revolution -nimisen dokumentin, jossa kuvattiin muun muassa tornin väkivallatonta puolustamista KGB:n joukoilta, jotka yrittivät tornin valtauksella estää itsenäisyyshenkiset lähetykset. Pari poliisimiestä lukittautui puolustamaan tornia ja kutsui paikalle radiolähetyksessä lisää väkeä. Pitkä piiritys päättyi lopulta ilman väkivaltaa ja torni sai pitää "itsenäisyytensä". Neuvostoliitto oli tuolloin jo viittä vaille kaatunut, mikä ehkä sekoitti pakkaa sen verran, että osapuolet tyytyivät vain pällistelemään ja levittelemään käsiä. Dokumentti jätti muutenkin vähän avoimeksi kysymyksen siitä miksi laulava vallankumous oli niin väkivallaton, sillä kyllähän täälläkin hulinointiin tarvittaessa kyetään. Ehkäpä väkivalta Neuvostoliittoa kohtaan olisi ollut melko tuhoontuomittu yritys ja piti kehittää jotain älyllisempää? 

Vuonna 2007 Teletorn joutui remonttiin, koska se ei täyttänyt nykyisiä paloturvallisuusvaatimuksia. Remontoitu ja modernisoitu versio avattiin yleisölle aiemmin tänä vuonna. Ylhäällä tornissa on muun muassa hassuja "älysieniä" (alla kuvassa), vähän sienenmallisia robotteja, jotka kääntyvät katsojan suuntaan esittelemään hatuissaan olevia erilaisia interaktiivisia tietoiskuja. Näköalakerros oli muutenkin kivan viihtyisä ja jotenkin turvallisen tuntuinen - korkeanpaikankammoiselle. Ylemmässä kerroksessa on myös ravintola ja kahvila sekä jonkinlaiset konferenssitilat.

Mielenkiintoisen historian lisäksi minulle jäi tornista päällimmäisenä mieleen ihan sympaattinen kokemus, ilman näköalojakin. Torni on kaupallistettu melko tehokkaasti (ja toisaalta asiakasmyönteisesti), mikä on ihan positiivista.

Kummituskaupunki

Kävimme eilen iltakävelyllä etsimässä yhtä kohdetta, josta kirjoitan lisää kunhan saan siitä kuvan. Kohdetta ei löytynyt; sille vievä tie oli suljettu ja pilkkopimeässä emme lähteneet sulun aiheuttanutta rakennustyömaata ylittämään. Emmekä yrittäneet luikkia puskienkaan kautta - jos tietyt puskat arastuttavat päivänvalossa, ei niihin ainakaan pimeän jälkeen tee mieli mennä. Ja pimeä Tallinna todella on aikamoinen kummituskaupunki hämärine valoineen ja lukuisine autiotaloineen. Olen aina viehättynyt autiotaloista, eikä niiden kummallinen vetovoima ole vuosien mittaan vähentynyt - mutta yleensähän rohjoiset autiotalot löytyvät metsän keskeltä tai syrjäseutujen syrjäisimmiltä seuduilta, eivät eurooppalaisten pääkaupunkien keskustasta. Mihin kaikki omistajat ovat kadonneet?

Olisi mielenkiintoista tietää onko kaupungilla mitään strategiaa näiden vähitellen lahoavien talojen suhteen, päättyykö esimerkiksi omistusoikeus talon tuhoutumiseen ajan myötä ja voiko betoni- tai puujäännökset korjata pois ja ottaa tontin haltuunsa? Vai onko myös tontti talon omistajan? Hämmentäviä ovat myös aivan keskustassa sijaitsevat kerrostalot, joissa vain osa asunnoista on käytössä. Minua karmisi asua puoliksi autiossa talossa ja kuka ylipäänsä vastaa talon kunnosta ja kaiken toimivuudesta? On esimerkiksi normaalia, että ullakkohuoneiston omistaja on vastuussa katon kunnosta jos haluaa sen päänsä päällä pitää. Puhumattakaan esimerkiksi putkiremontin tarpeesta, mitä sitten kun puoliksi aution kerrostalon putket pettävät?

Joka kerta kun lähtee keskustan ulkopuolelle, hiukan hätkähtää kun tajuaa kuinka heikossa kunnossa tämä kaupunki paikoin todella onkaan. Ja kun sen tekee pimeällä tajuaa vielä selvemmin kuinka paljon aivan keskustassa ja sen liepeillä on näitä autioita, lähes lahoamiskuntoisia taloja ja asuntoja. Ja kuinka pimeä Tallinna niiden ympärillä on. Ymmärsin eilen viimein pimennyskeskustelun todella perustelluksi, kyseessä ei tosiaankaan ole mikään kokemuksenvarainen juttu. Minulle tuli iltakävelymme aikana valaistuksen määrästä mieleen syrjäinen kirkonkylä. Tajusin saman myös viime lauantaiyönä kun olin ulkona - yhdeltä keskustan poikki menevältä isolta kadulta oli suuri osa katulampuista pimennetty.

"Ghost town" -tunnelma voi tuntua jännittävältä ja kutkuttavalta, mutta jos sen keskellä joutuu asumaan, muuttuu se ehkä rasitteeksi. Viihtyvyys kärsii, jos heti ydinkeskustan hyvin valaistuilta kaduilta poiketessa taskulamppu on tarpeellinen lisävaruste. Ja tällaiset kuvissa olevien kaltaiset kummitustalot pimentävät katukuvaa entisestään.. Tallinnan talojen kohtalo aiheuttaa varmaan päänvaivaa monelle, kun talot vain rapistuvat ja kaupunki ympärillä vaurastuu ja modernisoituu. 

Lilja 4-ever

Katsoin tällä viikolla elokuvan Lilja 4-ever viikon takaiseen Paldiskin vierailuumme liittyen. Ja tosiaan, Paldiski oli esillä. Kaupunkimaisemat näyttivät tutuilta, sillä erotuksella että esimerkiksi Pentagon oli kuvausten aikaan vielä pystyssä. Katsoja pääsee kameran linssin läpi kyseisen massiivisen, nykyään jo puretun neuvostorakennuksen raunioihin vaeltelemaan. Todelliseen, muuttuvaan kaupunkiin sijoittuvana kuvauksena elokuvalla onkin tavallaan oma asemansa myös kulttuurihistoriassa. Vaikka tämän päivän Paldiski on erilainen kuin kymmenen vuotta sitten, oli esimerkiksi alemmassa kuvassa vilahtava kerrostalo hyvin tunnistettavissa. Se tosin näyttää nykyään olevan vielä huonommassa kunnossa kuin aiemmin. 

Itse elokuva on synkkä ja muuttuu vain ahdistavammaksi loppua kohti. Se perustuu väljästi liettualaisen tytön tositarinaan; tarkempi kuvaus juonesta ja tuotannon yksityiskohdista löytyy esimerkiksi Wikipediasta. Lilja 4-ever ei välttämättä ole elokuvataiteen klassikoita, mutta se on edelleen, kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen, ajankohtainen ja koskettava. Minulle elokuvan parasta antia olivatkin sen herättämät ajatukset ja jonkinlainen valaistuminen: miksei näistä asioista puhuta enempää?

Keskustelu ihmiskaupasta vaikuttaa jotenkin vaimealta nykymediassa. Tämän lisäksi media tuntuu unohtavan juuri ihmiskaupan uhrit prostituutiossa ja keskittyvän siihen marginaaliseen vapaaehtoiseen (luksus)prostituutioon. Leveän elämäntyylin ja itsekunnioituksen alalla hankkinut nainen lienee kuitenkin todellisuudessa harvinaisempi. Esimerkiksi Postimees julkaisi tällä viikolla tallinnalaiseen prostituutioon liittyviä tilastoja, joista selviää karuja faktoja: muun muassa kolmasosa (ns. vapaaehtoisista) prostituoiduista on kokenut työssään lähiaikoina väkivaltaa. Uutisissa ei myöskään otettu kantaa siihen millainen osuus täällä toimivista prostituoiduista on kuljetettu ihmiskaupan uhreina maahan ja pakotettu kyseiseen työhön.

Viro kriminalisoi ihmiskaupan melko yllättävästi vasta tänä vuonna ja silloinkin lähinnä kansainvälisen painostuksen alla. En muista nähneeni kovinkaan ihmeellistä uutisointia aiheen tiimoilta paikallisittain, mutta voi olla etten vain ollut tuolloin kuulolla. Vaikkei lainsäädäntö ilmiötä poistakaan, antaa se varoituksen: toiminnasta seuraa nyt muutakin kuin näpäytys sormille. Tekijöiden rankaiseminen voi yksittäisiä uhreja auttaa, ja periaatteessahan kiinnijäämisen suurempi riski kaventaa toimintamahdollisuuksia. Ainakin pieni askel oikeaan suuntaan on siis otettu. 

Ihmiskaupan (ja ihmisen) julmuuden lisäksi Lilja 4-ever kuvaa äärimmäistä köyhyyttä: vailla turvaa, rahaa ja lämpöä jäämistä sekä sitä kuinka (huonosti) tällaisissa olosuhteissa, raadollisten ihmisten keskellä selviää. Tällainen kohtalo on Liljan ainoalla ystävällä Volodjalla, jonka jopa Lilja paremman elämän toivossa hylkää. Pojan tarina ei tuntunut täysin tekaistulta ja tämän uutisen perusteella enemmän tai vähemmän Volodjan kaltaisia henkilöitä löytyykin edelleen paljon jopa Virosta, joka kuitenkin on entisen itäblokin maista vaurastunein.

Yhteenvetona suosittelen katsomaan tämän elokuvan. Se muistuttaa siitä, ettei kaikilla ole montaakaan mahdollisuutta valita. Ja siitä, kuinka julma ihminen voi pahimmillaan toiselle olla, kuinka kaikkien hyväntahtoisuuteen ei vain voi ikinä luottaa. Lilja 4-ever laittaa ihmettelemään: miten tällaiset ilmiöt kestävät aikaa, mistä ne kumpuavat? Mistä löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan seksistä henkisesti ja fyysisesti alistetun, selvästi täysin vastahakoisen lapsen kanssa? Tai miksi vanhempi hylkää lapsensa, vaikka tietää ettei tämä voi selviytyä yksin? Aika isoja kysymyksiä, joihin toisaalta toivottavasti moni ei vastausta tiedäkään.

Paldiski

Kävimme eilen päiväreissulla vieraidemme kanssa noin 50 kilometria Tallinnasta sijaitsevassa Paldiskin kaupungissa tutustumassa alueen vaiherikkaaseen ja synkkäänkin historiaan ja siihen mitä siitä on jäljellä. Neuvostoaikana Paldiskiin pystytettiin kaksi nykyisin jo purettua ydinreaktoria sekä koko Neuvostoliiton suurin ydinsukellusvenelaivaston koulutuskeskus. Nykyisellään reilun 4000 asukkaan kaupungin väkiluku yltikin tuona aikana noin 16 000 henkilöön. Neuvostoliitolle strategisesti tärkeä Paldiski eristettiin piikkilangalla vuoteen 1994 saakka, eikä sitä löytynyt neuvostoajan kartoista. Nykyisin puna-armeijan rakennuksia ei suurimmaksi osaksi enää ole; ne on purettu ja betoni jauhettu sepeliksi. Suuret sepelikasat kuuluvatkin Paldiskin katukuvaan tänäkin päivänä.

Paldiskissa ajelimme vailla sen suurempaa suunnitelmaa. Kiertelimme karua keskustaa, kävimme matkasivustoilla kehuttujen kalkkikivijyrkäiden reunoilla, Viron korkeimman majakan juurella ja ajelimme kaupunkia ympäröiviä lukuisia metsäisiä teitä pitkin. Vaikka rankin historia vähitellen katoaa katukuvasta, jonkin verran neuvostoajan raunioita on vielä jäljellä. Tutkimme lähemmin muun muassa erästä puiden takaa pilkottanutta, tiestä sivussa sijaitsevaa jonkinlaista vartiotornin ja bunkkerin yhdistelmää. Tähän jo melko vaurioituneeseen betonirakennelmaan kuului pieni maanalainen käytäväverkosto, jonka pimeyteen ulkona pauhaava tuuli loi heiluvan "kriik-kriik-kriik..." -äänen. En jäänyt käytävään kovin pitkäksi aikaa, sillä myös vanhoja väliaikaisen asutuksen jälkiä oli näkyvillä.

Nykypäivän Paldiski on toimiva satamakaupunki. Se on kahtiajakoinen, kuten toisaalta tuntuu olevan melkein mikä tahansa Viron kolkka - uusien Mercedeksien koeajo tullialueen korkeiden aitojen takana loi kontrastin rapistuneille kerrostaloille ja köyhyydelle. Vastakohtia ei muutenkaan tarvinnut hakea. Keskustan alueella oli paljon hylättyjä, huonokuntoisia tai osin luhistuneita rakennuksia. Suuri osa näkemistämme ihmisistä oli iäkkäitä tai laitapuolenkulkijoita pulloineen ja vanhoine muovikasseineen. Näimme vain muutamia nuoria ihmisiä ja olimme liikkeellä sentään lauantai-iltapäivästä. 

Mutta olihan Paldiskissa hyvääkin. Metsän keskeltä löytyi hoidettu hiekkaranta ulkoilijoille suunnatuin mukavuuksin. Paldiskin alueella on myös tuulimyllyjä ja kaupunki mainostaa itseään "vihreän energian kaupunkina". Paldiski tuntuukin vuosi vuodelta rimpuilevan irti menneisyytensä kahleista - ainakin jos netistä löytyneisiin lähteisiin on uskominen. Vilkas satamatoiminta toki luo osaltaan työpaikkoja ja tuo alueelle palkkatuloja.

Matkat Paldiskiin ja takaisin ajelimme ajan kanssa, pienemmille teille poikkeillen ja kiinnostavien paikkojen kohdalla pysähdellen. Menomatkalla piipahdimme ostoksille Tornimäe Turgille, muutaman myyjän tienvierustorille. Myynnissä olevien savustettujen sianjalkojen ja torttujen lisäksi erään pakettiauton takaosassa laskettiin omiin pulloihin kotikaljan kaltaista juomaa. Paluumatkalla puolestaan pysähdyimme fasismin uhrien muistomerkille jo täysin hävitetyn Kloogan keskitysleirin paikalle metsän keskelle. Vuonna 1944 puna-armeijan lähestyessä leirivangit, noin 2000 juutalaista, suurelta osin ammuttiin kyseisellä alueella. Muistomerkin lähelle erääseen puuhun olikin kiinnitetty mustavalkoinen miehen kuva. Oli hämmentävää ajatella ympäröivien puiden todistaneen tätä karmivaa historiaa. Tapahtuneen vuosipäiväkin (19.9.) oli aivan käsillä.

Viron länsirannikolla on muuten jonkin verran myös ruotsalaista historiaa ja perinnettä. Muun muassa Paldiski tunnettiin aikanaan Rågervikinä, kunnes venäläiset nimesivät sen 1700-luvulla uudelleen muutettuaan paikan tärkeäksi laivastotukikohdaksi. Myös inkerinsuomalaisilla on seudulla historiaa. Heidän tarinoistaan kiinnostuneen kannattaa lukea tämä koskettava artikkeli. Seudun lähihistoria on kaiken kaikkiaan huomattavan rankka ja kyllä se nykyiselläänkin näkyi. Ajattelin vielä lähiaikoina katsoa suurelta osin Paldiskissa kuvatun, synkän Lilya 4-ever -elokuvan. On mielenkiintoista nähdä miltä Paldiski näytti vielä vuosikymmen sitten.