Männiku Jahilasketiir (savikiekkoammuntaa)

Vietin kuluneen viikon Helsingissä koulun takia ja matkustin viikonlopuksi yhdessä vieraidemme kanssa takaisin Tallinnaan. Viikonlopun teema on tällä kertaa syntymäpäivät ja olimme sen kunniaksi järjestäneet sankarille yllätysohjelmaa. Lähdimmekin tänään heti aamiaisen jälkeen Männikuun ampumaan savikiekkoja. Otimme radalle taksin, sillä julkiset yhteydet paikan päälle eivät oikein selvinneet. Taksimatkat Tallinnan sisällä ovat edelleen melko edullisia, kunhan valitsee oikean taksiyhtiön. Myös niitä pimeitä, turistien riistolla käyviä yrittäjiä on markkinoilla yllin kyllin.

Männikun henkilökunta oli oikein asiakaspalveluhenkistä ja halutessaan vasta radalla sai tunnelman mukaan päättää kuinka paljon lopulta haluaa ampua. Ohjaajamme oli huumorintajuinen ja rempseä mies, turvaohjeet käytiin läpi hyvin ja napakasti ja meitä naisia hän halusi ohjata ihan kädestä pitäen. Olen ampunut ja käsitellyt aseita ennenkin, mutta ase ladattiin minulle valmiiksi. Savikiekkorata oli, ainakin savikiekkoihin tottumattomalle, kattava - saimme ampua sorsaa, fasaania, jänistä sekä kohti tulevaa ja poispäin vilistävää kohdetta. Lopuksi järjestettiin leikkimielinen kilpailu, jonka voittaja (eli itse synttärisankari) sai mitalin. Ja hieno mitali se olikin. Kannatti mennä! Ehdoton suositus jos haluat kokeilla savikiekkoammuntaa Tallinnassa.

Tallinn-Varnja-Mustvee-Tallinn

Lähdimme maanantaina heti aamusta suomivieraidemme kanssa liikenteeseen päämääränämme Peipsijärvi ja sen rannalla sijaitseva vanhauskoisten ortodoksien kylä Varnja. Lähdimme matkaan rennolla asenteella, lähinnä katsomaan mitä vastaan tulee sen enempää suunnittelematta. Virolainen elämänmeno Tallinnan ulkopuolella on meille vielä niin uutta, että voimme aikalailla matkustaa minne nenä näyttää pelkäämättä tylsistymistä. Reissumme tarjosikin ihan sellaisenaan paljon uutta näkemystä siihen miten Virossa eletään tänä päivänä, Neuvostoliiton jälkeen, Tallinnan ulkopuolella. Kontrasti Tallinnan ja maaseudun (sekä myös Tallinnan ja muiden suurempien kaupunkien) välillä on suuri. Tätä tukee jo sekin, että Viron noin 1,3 miljoonasta asukkaasta noin 400 000 (pyöreästi kolmasosa) asuu Tallinnassa.

Menomatkalla Varnjaan poikkesimme tarkoituksella pienemmille teille harvaanasutun maaseudun läpi. Hiljaisen maaseudun värimaailma toisti alkukevään harmaan ja ruskean sävyjä. Näimme muutamia upeita kartanoita ja luonto oli kaikkialla lähellä. Mitä pienemmille teille ja taajamille matkasimme, sitä köyhemmältä seutu kuitenkin näytti. Siellä täällä repsotti enemmän tai vähemmän lahonneita hylättyjä rakennuksia. Matkan varrelle osui myös useita valtavia kolhooseja, joiden eteen aikanaan kasvatetun kuusiaidan läpi saattoi nyt kurkkia nykyistä rappion tilaa. Näimme joitain palaneita taloja ja rikkinäisiä ikkunoita sekä kauniita koristeellisia vanhoja kivitaloja, jotka odottivat alistuneina viimeisiä hetkiään. Myös asutut rakennukset olivat paikoin askeettisia: rikkinäisiä ikkunoita, rapistunutta maalia ja omaperäisiä lankkukorjauksia. Ei ole yllättävä tieto, että Itä-Viro on Viron köyhimpiä alueita.

Määränpäämme Varnja puolestaan oli omalaatuinen kylä, kuten osasimme lukemamme perusteella odottaa. Sen läpi piirtyi yksittäinen hiekkatie, jonka molemmin puolin kulki rivi tiheää asutusta. Kylässä oli hiljaista ja lähes ainoana muistutuksena elämästä tiellä palloili kissoja ja koiria joita sai auton kanssa varoa. Laaja kirjo neuvostoaikaisia kulkuneuvoja lojui enemmän tai vähemmän hylättyinä. Rakennuskanta oli hyvin puutalovoittoista ja uudemmat ja elämää nähneemmät talot vuorottelivat. Rapistuneimpia rakennuksia oli korjailtu ja paikkailtu omaperäisesti. Kalaa kuivatettiin naruissa ulkona ja liiterin seinillä. Uskonnollisuus oli vahvasti läsnä ja keskellä kylää sijaitsi ortodoksinen hautausmaa ja muutamia vanhauskoisten kirkkoja.

Paluumatkalla Varnjasta ajoimme Peipsijärven rantaa ja pysähdyimme myöhäiselle lounaalle Mustvee-nimiseen kylään. Taukopaikkaa olimme siinä vaiheessa etsineet jo jonkin aikaa. Kahvilaa ei välttämättä ihan joka kylästä löydy, sen verran pieniä taajamat ovat. Peipsijärven rannoilla korostuu vahva venäjänkielisyys, mutta muutamat ihmiskontaktit hoituivat ongelmitta viroksi. Venäjän ja Viron raja kulkee Peipsijärven keskellä ja kirkkaalla säällä voi nähdä vastarannalle. Lähellä Mustveetä seisoikin kuin Neuvostoliiton käänteisenä monumenttina työläisille aikanaan pystytetty kerrostalon ranka (kuva alempana). Rakennuspiirrustukset olivat edelleen seinässä kiinni. Kaiken kaikkiaan Neuvostoliitosta tuntui lähellä itärajaa olevan lyhyempi aika kuin pääkaupungissa Tallinnassa.

Tämänkaltaiseen reissuun kannattaa varautua ainakin kunnollisella kartalla. Teiden ja opasteiden kunnosta ei kuitenkaan tarvitse liikoja huolehtia. Taukopaikkoja löytyy isojen teiden varsilta, mutta pienillä paikoilla kioski ja kahvio voivat olla etsinnän takana. Me olimme reissussa alkukeväästä, mutta seutu näyttää tietysti paljon vehreämmältä ja kauniimmaltakin kesällä. Peipsijärven seudun koluamiseen kannattaa varata aikaa. Esimerkiksi reissuun Tallinnasta Peipsijärvelle ja takaisin menee helposti koko päivä (etäisyys Tallinna-Varnja on reilut 200 kilometriä). Nähtävää löytyy ja Peipsijärven rantaviivaa on kiinnostavaa ajaa kylästä toiseen. Itä-Viro tarjoaa myös varsinaisia turistinähtävyyksiä ja erilaisten matka-artikkeleiden lisäksi esimerkiksi Tarton seudun matkailusivustoilta löytyy lisätietoa. Tartto on Itä-Viron suurin kaupunki ja sopisi majoitus- ja ruokapalveluineen varmasti hyvin alueen koluamisen kiintopisteeksi.

Luettua: The I Inside

Maaliskuussa luin jo pidemmän aikaa kirjahyllyssä lojuneen kirpparilta ostamani Alan Dean Fosterin scifipokkarin. Pulp-tyylinen kansi aikaansai ostopäätöksen, mutta ei lopulta kuitenkaan houkutellut teosta lukemaan. Eihän tämä kauhean laadukkaalta näytä. Annoin kirjalle viimein kuitenkin tilaisuuden, sillä ainahan sen voi jättää kesken. Ja kuinka kävikään. Kirjan kuvaama maailma ja tarina olivatkin mielenkiintoisia ja uskottavia. Kannen kuvalla ei lopulta ollut mitään tekoa itse tarinan kanssa ja never judge a book by its cover tuli jälleen todettua hyväksi motoksi.

Tarinan taustajuonena on ihmisrodun kolonisaatio uusille planeetoille. Ihmiskunta lähettää tarkoin valittuja jäseniään GATEn kautta paratiisiplaneetoille nimeltään Eden ja Garden. GATE on teknologia, jonka avulla voidaan matkustaa avaruuden halki, mutta vain yhteen suuntaan. Paluuta paratiisista ei ole. Alien-rotu nimeltään Syrax on teknologian kehityksessä ihmiskuntaa edellä, mutta ei tunne GATEn toimintaperiaatetta ja on siitä näin ollen kiinnostunut. Maankamaralla puolestaan Colligatarch on supertietokone, joka arvottaa ja antaa suosituksia kaikesta maailmassa tapahtuvasta. Maan päällä vallitseekin sen pettämättömän harkintakyvyn ansiosta rauha. Kone on loputtoman viisas ja korkealle arvostettu, mutta se tuntee yllättäen turvallisuutensa uhatuksi. 

Toisaalla Eric Abbott on huippulahjakas ja urallaan etenevä IT-työläinen, joka rakastuu nopean silmäyksen perusteella palavasti ihmismiesten houkuttimeksi luotuun, keinotekoiseen naiseen Lisa Tamboriin. Eric aloittaa naisen todellisesta kokoonpanosta tietämättömänä epätoivoisen etsinnän tämän henkilöllisyyden selvittämiseksi. Eric paikantaa Lisan ja matkalla paljastuu ettei hän ole aivan tavanomainen itsekään - Eric huomaa vastoinkäymisiä setviessään omaavansa yli-inhimillisiä voimia. Pakomatkan päätteeksi Eric ja Lisa livahtavat GATEn kautta Eden-nimiselle paratiisiplaneetalle vain huomatakseen sen olevan kylmä ja askeettinen maailma asuttajinaan kolonisaatioon huijattuja ihmisrodun parhaimmiston edustajia.

Yli-inhimillisten kykyjen kautta Ericille on matkan varrella selvinnyt, että hän on Syrax -rodun luoma keinotekoinen ihminen. Teollisuusvakoiluun luotu kyvykäs Eric onnistuukin kääntämään GATEn suunnan ja pakenee Lisan sekä Edenin asukkaiden kanssa Paradise-planeetalle, jonka Eric tietää Syraxin häneen istuttaman tiedon perusteella olevan se todellinen paratiisi. Toisaalla supertietokone Colligatarch on tyytyväinen tapahtumain kulkuun ja sen kokema uhka väistyy. Todellisuudessa Colligatarch ohjaileekin itse tapahtumien kulkua päämääränään nähdä onnistunut kolonisaatio Paradise-planeetalle. Kirjan kannessa kysytään: toimiiko Eric puhtaasti rakkauden vai kenties mutkikkaamman päämäärän ajamana?

Teoksen perusteella voisin lukea lisääkin Fosterin tuotantoa. Vaikka tarina on ensimmäistä kertaa julkaistu vuonna 1984, en huomannut siinä vanhenemisen merkkejä. Tässä onkin mielestäni yksi laadukkaan scifin tuntomerkeistä - sen maailma ja tapahtumat ovat niin hyvin perusteltuja ja rakennettuja, etteivät maailman kehityskulut vuosikymmenienkään aikana vaikuta tarinan uskottavuuteen tai tee siitä tylsää.