Tartu Rattaralli

Viikonloppuni vierähti Tartossa tuhansia pyöräilijöitä ja kisaturisteja houkutelleessa Tartu Rattaralli -pyöräkisatapahtumassa. Kisatunnelma aurinkoisessa Itä-Viron pääkaupungissa sai kyllä perhoset lepattamaan vatsassa, mutta en sentään itse osallistunut. Vanhalla Helkamallani ei olisi kovin pitkälle körötelty. Toisaalta kaikki eivät ajattele näin pessimistisesti: eräs paikallinen kisakonkari polki sunnuntaisen 137 kilometrin matkan neuvostoaikaisella pyörällä vajaaseen kahdeksaan tuntiin. Eivätkä haastattelun mukaan edes ketjut katkenneet, siis tänä vuonna.

Tartto tarjosi minulle ensimmäisen kosketuksen ennen täysin vieraaseen kilpapyöräilyyn. Pyöräilijöiden vauhti voi nousta jopa noin kuuteenkymppiin ja pikku trikoot eivät kaatuessa juuri suojaa. Juurikin amatöörikisassa vaaratilanteita aiheuttaa myös pyöräilijöiden kokemattomuus ryhmissä ajamisesta. Nämä kisat kaiketi sujuivat ilman sen suurempia haavereita, eivätkä maaliin saapuvat pyöräilijät edes vaikuttaneet niin uupuneilta kuin matkan perusteella olisi voinut kuvitella.

Kisat isännöinyt Tartto osoittautui oikein kauniiksi kaupungiksi keskustan vaaleine rapattuine rakennuksineen. Virolaiseen tyyliin rakennukset ovat vaalean värimaailmansa lisäksi täynnä yksityiskohtia ja koristeellisuutta näyttämättä kuitenkaan isolta kermakakkuriviltä. Virolaisessa kaupunkityylissä olisikin pientä esteettistä vinkkiä meille tylsän järkevän funktionaalisille suomalaisillekin. Miksi meillä lähes kaikki kaupunkirakentamisen irrottelu tapahtuu ruskean ja harmaan välimaastossa? 

Tartossa säät suosivat kisaporukkaa lähes koko viikonlopun ja oli ihanaa vain kävellä päämäärättä pitkin kaupunkia. Kiersin myös keskustan kampusalueen, joka oli kauniin tunnelmallinen kukkivine kirsikkapuineen. Tartosta jäi viikonlopun isoista kisoista huolimatta päällimmäisenä mieleen rauhallisen seesteinen pienemmän kaupungin tunnelma. Ymmärrän miksi moni Tartosta pitää - se tarjoaa sopivaa kontrastia paikoin kolkolle Tallinnalle. Selvästi edullisempi hintataso oli myöskin positiivinen yllätys.

KGB-museo

Kävimme viikko sitten ystäväpariskuntamme kanssa Viru-hotellin KGB-museon opastetulla kierroksella. Tämän päivän arkiselta tuntuva Viru-hotelli on suojeltu rakennus, jolla on resuinen menneisyys entisenä KGB:n tukikohtana. Ylimmässä kerroksessa sijaitseva museo on suosittu - aiemmin keväällä emme päässeet enää saman päivän kierrokselle ja tämäkin perjantainen kierros tuli täyteen. Varaus kannattaa siis tehdä hyvissä ajoin.

Iloisen oppaamme sanojen mukaan museon tarkoitus on tarjota pieni kurkistus Neuvostoliiton järjettömyyteen humoristisesta näkökulmasta, ei niinkään puida traumoja tarinoimalla ikävistä yksityiskohdista ja muistoista neuvostoliittolaisesta arjesta. Onkin tavallaan lohdullista kuinka näinkin lyhyen aikaa Neuvostoliiton jälkeen sen tolkuttomuudesta osataan löytää huumoria. Surullisiin ihmiskohtaloihin ja Neuvostoliiton jälkeensä jättämiin yhteiskunnallisiin ongelmiin törmäämme kuitenkin eri muodoissa edelleen päivittäin. Tämä ei liene yllätys, niin täydellisesti kyseinen hirmuvalta täkäläistä yhteiskuntaa muutti. Toisaalta näiden menneisyyden haamujen rinnalla on hienoa huomata miten eteenpäinpyrkivä ja yrittäjähenkinen valtio tämän päivän Viro on.

Kannattaa käydä kuuntelemassa millaisia tarinoita Viru-hotellilla on tarjota. Varauksen voi tehdä hotellin nettisivuilta tai respassa.

Ribe

Täällä oli helatorstaina normaali työpäivä, mutta me vietimme suomalaisittain vapaapäivää. Ystäväpariskuntamme matkusti tänne pidennetyn viikonlopun viettoon ja olimme varanneet illaksi pöydän vanhan kaupungin aina yhtä upealla Vene-kadulla sijaitsevasta Ribestä.

Olen käynyt Ribessä pari kertaa aiemminkin. Palvelu on ollut kaikilla kerroilla Riben suurin vahvuus ja sitä se oli tälläkin kertaa. Tarjoilijat olivat ystävällisiä ja täsmällisiä ja näyttivät hassusti ihan agenteilta nappikuulokkeineen, joilla he kommunikoivat suoraan keittiön kanssa. Tarkkuus ei aina toteudu virolaisessa ravintolamaailmassa, mutta Ribessä ruuat ovat aina tulleet tilatun mukaisesti ja synkassa pöytään. Tällä kertaa myös kielikysymys huomioitiin esimerkillisesti - meitä mieheni kanssa palveltiin viroksi ja ystäviämme englanniksi. Ihanaa, kun pyrkimys puhua viroa huomioidaan. Joissain paikoissa nimittäin pelkkä aksentti riittää palvelukielen välittömään vaihtamiseen englanniksi. Se tuntuu lähinnä kurjalta - puhunko tosiaan noin huonosti?

Ribessä on muuten ihan muutama kuukausi takaperin vaihtunut pääkokki ja ruokalista on laitettu kokonaan uusiksi. Parin kokemukseni perusteella ruoka on mielestäni Ribessä hyvää ja kiinnostavaa, mutta ei välttämättä aina niin sykähdyttävää. Tätä ei kannata ottaa kauhean vakavasti, sillä osa annoksista oli tälläkin kertaa ainutlaatuisen hyviä, kuten kuulemma esimerkiksi ravintolan omat jälkiruokasorbetit. Oma pääruokani (sienirisotto) ja jälkiruokani olivat myös todella hyviä - toisaalta keittiön tervehdys ja alkuruoka tuntuivat jokseenkin liian suolaisilta. Pääkokin vaihtumista ei välttämättä ruuan tasosta huomannut, mutta lista tuntui muuten nyt mielenkiintoisemmalta. Suosittelen kokeilemaan jos klassisen tyylinen ravintola on haussa!

Kokonaisuutena Ribe on tyylikäs, varma valinta ja asiakkaana tuntee itsensä todella tervetulleeksi. Yritimmekin varata pöydän jo juhannukselle, sillä pidämme silloin pienet juhlat. Katsotaan miten käy, sillä viime juhannuksena täällä oli melko hiljaista ja monet ravintolatkin kiinni.

Tallinna Päev

Tiistaina täällä vietettiin Tallinna-päivää, eli tarkemmin Tallinnan vuonna 1248 saamien Lyypekin kaupunkioikeuksien muistopäivää. Harmi sinällään, että päivä oli tavallinen tiistainen työpäivä. Ohjelma oli hauska: esimerkiksi kello 10 aamulla esittelivät bussikuskit uusia kulkupelejään vapaudenaukiolla. Tallinnassa yleensäkin järjestetään kaikenlaista ohjelmaa ja ulkoilmatapahtumaa tasaisin väliajoin ja kesäaikaan lähes jatkuvasti. Tässä mielessä virolaisilla on hyvä itsetunto; he haluavat juhlistaa ja muistella historiaansa - soveltuvin osin - ja vaalia omaa kulttuuriperinnettään. Kaikenkokoiset ja -näköiset tapahtumat myös muistuttavat, ettei juhlinnan aina tarvitse olla ilotulitusta ja shampanjaa, vaan vähempikin riittää tuomaan iloa ja tärkeyden tunnetta.

Tallinna-päivän ohjelmaan kuului muun muassa Raekoja Platsin jazz-konsertti. Esiintymässä olivat paikalliset artistit Raevo Tafenau ja Villu Veski. Konsertin jälkeen lähdimme seuraamaan Tallinna Toomklubin järjestämää liikkuvaa teatteria nimeltään Tallinna loomine, joka näyttää olevan ohjelmistossa myös tulevilla vanhan kaupungin päivillä. Seurue kulkee vanhassa kaupungissa ja pysähtyy Tallinnan synnyn kannalta merkittäviin paikkoihin esiintymään. Näytös oli toteutettu kivasti, vaikka väkeä oli paikoin niin paljon, ettei esiintyjiä juuri näkynyt ja kauempaa ei saanut läheskään kaikesta vironkielisestä puheesta selvää. Mutta ideahan on tärkein :)

Luettua: The Good German

Luen melko usein kirjani englanniksi, erityisesti jos se on kirjan alkuperäiskieli. Joskus on kuitenkin tyydyttävä käännökseen, sillä ostan paljon kirjoja kirpputorilta, eikä niissä aina ole varaa valita kieltä. Tämän Joseph Kanonin teoksen suomennos on Jaettu Berliini. Nimi kuulostaa vähän tönköltä, ehkä liian konkreettiselta kaunokirjalliselle romaanille? Alkuperäinen nimi The Good German on runollisempi ja olisin varmasti ottanut englanninkielisen version mukaani täysin pohtimatta. Jaettua Berliiniä sen sijaan pyörittelin käsissäni ja palautin hyllyyn, mutta muutin vielä mieleni ja ostin kirjan.

Pidin tarinasta ja sen käsittelemistä teemoista. Erityisesti loppua kohti kerronta alkoi kuitenkin muistuttaa tyylilajiltaan enemmän toimintaa kuin historiallista fiktiota, mitä olin eniten kirjalta odottanut. Kirja ottaa kompleksiseen natsi-Saksaan melko yksioikoisen näkökulman yhdysvaltalaisen päähenkilön kautta, mutta tarjoaa kuitenkin vastavoimana objektiivisempia havaintoja muiden henkilöiden kautta. Teos esittää mielenkiintoisia kysymyksiä pohtimatta niihin kuitenkaan vastauksia valmiiksi: kuinka syyllinen natsi-Saksan julmuuksiin oli tavallinen saksalainen, joka katsoi poispäin kun ihmisiä kuljetettiin keskitysleireille? Kuinka syyllinen on kuka tahansa joka katsoo sivusta ja suojellakseen itseään hyväksyy valheen, vaikka tietää totuuden? Kuinka syyllinen on ihminen, joka välillisesti työllään tukee vääryyttä ja julmuutta, vaikka voisi lopettaa työnsä? Kuinka syyllinen on ihminen joka vaikenee vaikka voisi ryhtyä vastarintaan? 

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Berliiniin. Kaupunki on raunioina ja sitä miehittävät sektoreillaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain armeijat. Jake Geismar on yhdysvaltalainen toimittaja, joka saapuu Berliiniin etsimään rakastajatartaan vuosien takaa, ajalta ennen sotaa. Jake tarvitsee mehevän lehtijutun oikeuttaakseen olonsa Berliinissä, joten hän sekaantuu suin päin vaaralliseen vyyhtiin joka aukenee solmu kerrallaan tarinan edetessä. Supermiehen tavoin Jake selviytyy, vaikka hänen henkensä on paikoin hiuskarvan varassa. Jake ei tingi moraalistaan kertaakaan. Berliinissä kukoistava raadollisuus, oman edun tavoittelu, rikollinen rahanteko ja hädässä olevien ihmisten hyväksikäyttö ei vie häntä mukanaan. Hän on suoraselkäinen ja oikeudentuntoinen, kun taas antisankareita Jaken lähipiiristä sivuhenkilöinä löytyy yllinkyllin.

Tarinan sisällä kulkeva rakkauskertomus on vielä Jaken yhdeksää elämää epätodellisempi. Hänen entinen rakastajattarensa Lena on raiskattu, tämän pieni poika on kuollut pommituksessa ja Lena itse on menehtymäisillään puoskarilla teettämäänsä aborttiin, kun yllättäen Jake saapuu paikalla. Jake parantaa Lenan sekä fyysisesti että henkisesti. Lena on kuin herkkä kukkanen, joka häilyy tuulessa kirkkaan realismin ja utuisen unohduksen välillä. Kuinka syyllinen oli Lena tavallisena saksalaisena? Jake auttaa Lenaa järjestelemään ajatuksensa ja seisomaan tiukasti realismin puolella. Jokainen tavallinen saksalainen olisi voinut tehdä jotain, mikä olisi ollut enemmän kuin pään kääntäminen pois. Relativismiin ei tule sortua. Jake näkee oikean ja väärän hyvin mustavalkoisena.

Esimerkkiä moraalittomuudesta edustaa Emil, Lenan aviomies, jota etsitään neuvostoliittolaisin sekä yhdysvaltalaisin voimin. Emil on matemaatikko ja natsi-Saksan tiedemies, joka on kadonnut sota-aikana. Myöhemmin selviää, että hän on ollut yhdysvaltalaisten käsissä, mutta salakuljetettu neuvostoliitolaisille. Emilin tarina ja hänen salakuljetuksensa nivoutuukin sekä Jaken lehtijutun että ristiretken teemoiksi. Emil on tehnyt välillisesti julmuuksia natsien riveissä ja hänet kuvataan esimerkkinä henkilöstä, jonka ei tulisi saada tekojaan anteeksi. Todellisuus ei kuitenkaan tuomitse. Lahjakkaana tiedemiehenä Emil kuljetetaan Yhdysvaltoihin uuteen elämään vailla menneisyyden painolastia. Tällaista onnea ei ole kaikilla ja tarina kuvaa hyvin erilaisia saksalaisia kohtaloita raunioiden ja oikeuden jakamisen keskellä.

Vaikka pidin rakkaustarinaa hieman lällynä, se kuitenkin muistuttaa siitä ettei kaikki hyvyys ja oikeudentunto katoa vaikka maailma olisi raunioina. Poikkeustilanteet paljastavat ihmisen todellisen luonteen. Jaken käsitys oikeasta ja väärästä on mustavalkoinen, mutta hänen lähipiirinsä henkilöt muistuttavat sekä sanoin että teoin kaiken olevan kuitenkin suhteellista. Tarina herättää lukijan miettimään omaa kantaansa oikean ja väärän suhteesta ja se on mielestäni ehdottomasti tämän romaanin parasta antia. Kirja käsittelee näitä kysymyksiä natsi-Saksan näkökulmasta, mutta niille löytää helposti yhtymäkohtia nykypäivään. Eivät ihmisen hyvyys ja pahuus välttämättä täysin muuttuneet natsi-Saksan aikana, se vain tarjosi niille puitteet tulla esille erityisen kärjistyneellä tavalla.

Volber

Vappu on nyt vietetty täällä Tallinnassa. Juhlinta tuntui suomalaiseen koko kansan perseet olalle -biletykseen tottuneelle melko rauhalliselta, vaikka ydinkeskustassa ja vanhassa kaupungissa liikuimmekin. Virolainen vapunjuhlinta onkin osittain jäänyt neuvostoaikaan, onhan vappu tunnetusti myös kommunistinen juhla. Vappuaattona terasseilla oli mukavasti tilaa ja kaikenlainen örvellys loisti poissaolollaan. Myös vappupäivä sujui rauhallisissa tunnelmissa ja säätkin suosivat; aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpöä oli reilut kymmenen astetta molempina päivinä.

Aattona istuimme vapaudenaukion Wabadus Cafen hampurilaisen ääreen katselemaan vieressä käynnistyvää klassisen musiikin konserttia. Wabadusista jatkoimme myöhemmin matkaa vielä toiselle terassille lämpölamppujen alle. Vappupäivänä puolestaan päädyimme jälleen kerran lettutaivas Kompressoriin. Rapean tuoreina pöytään saapuvat letut eivät aina hurmaa kuvauksellisuudellaan, mutta ovat sitäkin herkullisempia. Tällä kertaa valitsin valkosipuli-juustotäytteisen vampyyrinkarkottimen. Letun sisältämä runsas valkosipulimurska oli vasta puristettua. Ainut mikä tänä vappuna jäi uupumaan oli sima, enkä tiedä olisiko sitä täältä saanutkaan.