Sikaillen

Kirjoitin kesällä käynnistämme ulkoilmamuseossa ja halvaantuneesta siasta. Tuntui täysin käsittämättömältä, miten noin julkisessa paikassa kehdattaisiin pitää niin huonossa kunnossa olevaa sikaa näytillä. Kävimme viime viikonloppuna vieraidemme kanssa uudella museokierroksella ja aitauksessa oli, kaikkien helpotukseksi, kaksi hyvinvoivan näköistä sikaa. Olin miettinyt valmiiksi, mihin seuraavaksi asiasta ilmoittaisin ja onneksi turhaan! Se kesällä leuat loksauttanut sika oli muistaakseni näitä molempia pienempi, joten ehkä kyseinen reppana oli päässyt pois kärsimyksestä. Tärkeintä on, että asia oli hoidettu kuntoon.

Nämä veijarit olivatkin söpöjä kuin siat pieninä... if you'll pardon the pun (oletteko, asiasta viidenteen, katsoneet sketsisarjaa Come Fly With Me?).

Aitauksessa oli tällä kertaa mahtava määrä mutaa, mutta ilmeisesti siat siitä nauttivat - sen verran jämerästi toinen oli parkkeerannut itsensä vetelikköön ja kurlaili mudalla. Märkä muta haisi ihan erilailla kuin kesällä, mutta eipä sekään tuntunut sikoja haittaavan, ne vaan tunkivat kärsänsä syvemmälle löllöön ja viskelivät sitä. Pari hienohelmaa pyöritteli kauempana silmiään kun taputin alemman kuvan sikaa aidan yli - ja taas ihmetytti miten täydellisesti ihminen voi vieraantua luonnosta. Porsaita äidin oomme kaikki ja sitä rataa :) Sain minäkin tosin vauhtia jalkoihini kun muta alkoi roiskumaan aidan raoista; pisarakin sitä tavaraa haisi kuin paraskin parfyymi. Onneksi oli kosteuspyyhkeitä mukana.

Ja nyt ulkoilmamuseo, lepää rauhassa. Menee varmaan hetki ennen kuin jaksan taas kiinnostua historiallisista tuvista.

Syksy se vain etenee. Olen palannut enemmän kuin täyspäiväisesti kirjojen ääreen. Alaselkä on jumahtanut istumisesta, näkökin on vähän kärsinyt (ehkä rasituksesta) ja stressi ja kiire syrjäyttävät välillä kaiken muun alleen. Missä vain liikunkin, paikalta löytyy keko kuminpurua (jota kissamme muuten mielellään söisi) ja vapaapäiviä ei meinaa ehtiä pitää. Puolet ajasta nautin hommasta ja taas puolet ajasta olen aivan kauhuissani. Silloin kun tuntuu kauheimmalta on paras vain tehdä jotain ihan muuta - kirpparikierros tai tunti jäällä tekevät jo paljon. Pipo löystyy ja jaksaa taas hymyillä. Toisaalta onnistumiset tuntuvat ihan mahtavilta valvottujen öiden ja revittyjen hiuksien jälkeen. Montakohan haiventa minulla on päässä kun (ehkä jonain päivänä) valmistun? Mutta hattuhan tästä onneksi pitäisikin tulla ;)

Lilja 4-ever

Katsoin tällä viikolla elokuvan Lilja 4-ever viikon takaiseen Paldiskin vierailuumme liittyen. Ja tosiaan, Paldiski oli esillä. Kaupunkimaisemat näyttivät tutuilta, sillä erotuksella että esimerkiksi Pentagon oli kuvausten aikaan vielä pystyssä. Katsoja pääsee kameran linssin läpi kyseisen massiivisen, nykyään jo puretun neuvostorakennuksen raunioihin vaeltelemaan. Todelliseen, muuttuvaan kaupunkiin sijoittuvana kuvauksena elokuvalla onkin tavallaan oma asemansa myös kulttuurihistoriassa. Vaikka tämän päivän Paldiski on erilainen kuin kymmenen vuotta sitten, oli esimerkiksi alemmassa kuvassa vilahtava kerrostalo hyvin tunnistettavissa. Se tosin näyttää nykyään olevan vielä huonommassa kunnossa kuin aiemmin. 

Itse elokuva on synkkä ja muuttuu vain ahdistavammaksi loppua kohti. Se perustuu väljästi liettualaisen tytön tositarinaan; tarkempi kuvaus juonesta ja tuotannon yksityiskohdista löytyy esimerkiksi Wikipediasta. Lilja 4-ever ei välttämättä ole elokuvataiteen klassikoita, mutta se on edelleen, kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen, ajankohtainen ja koskettava. Minulle elokuvan parasta antia olivatkin sen herättämät ajatukset ja jonkinlainen valaistuminen: miksei näistä asioista puhuta enempää?

Keskustelu ihmiskaupasta vaikuttaa jotenkin vaimealta nykymediassa. Tämän lisäksi media tuntuu unohtavan juuri ihmiskaupan uhrit prostituutiossa ja keskittyvän siihen marginaaliseen vapaaehtoiseen (luksus)prostituutioon. Leveän elämäntyylin ja itsekunnioituksen alalla hankkinut nainen lienee kuitenkin todellisuudessa harvinaisempi. Esimerkiksi Postimees julkaisi tällä viikolla tallinnalaiseen prostituutioon liittyviä tilastoja, joista selviää karuja faktoja: muun muassa kolmasosa (ns. vapaaehtoisista) prostituoiduista on kokenut työssään lähiaikoina väkivaltaa. Uutisissa ei myöskään otettu kantaa siihen millainen osuus täällä toimivista prostituoiduista on kuljetettu ihmiskaupan uhreina maahan ja pakotettu kyseiseen työhön.

Viro kriminalisoi ihmiskaupan melko yllättävästi vasta tänä vuonna ja silloinkin lähinnä kansainvälisen painostuksen alla. En muista nähneeni kovinkaan ihmeellistä uutisointia aiheen tiimoilta paikallisittain, mutta voi olla etten vain ollut tuolloin kuulolla. Vaikkei lainsäädäntö ilmiötä poistakaan, antaa se varoituksen: toiminnasta seuraa nyt muutakin kuin näpäytys sormille. Tekijöiden rankaiseminen voi yksittäisiä uhreja auttaa, ja periaatteessahan kiinnijäämisen suurempi riski kaventaa toimintamahdollisuuksia. Ainakin pieni askel oikeaan suuntaan on siis otettu. 

Ihmiskaupan (ja ihmisen) julmuuden lisäksi Lilja 4-ever kuvaa äärimmäistä köyhyyttä: vailla turvaa, rahaa ja lämpöä jäämistä sekä sitä kuinka (huonosti) tällaisissa olosuhteissa, raadollisten ihmisten keskellä selviää. Tällainen kohtalo on Liljan ainoalla ystävällä Volodjalla, jonka jopa Lilja paremman elämän toivossa hylkää. Pojan tarina ei tuntunut täysin tekaistulta ja tämän uutisen perusteella enemmän tai vähemmän Volodjan kaltaisia henkilöitä löytyykin edelleen paljon jopa Virosta, joka kuitenkin on entisen itäblokin maista vaurastunein.

Yhteenvetona suosittelen katsomaan tämän elokuvan. Se muistuttaa siitä, ettei kaikilla ole montaakaan mahdollisuutta valita. Ja siitä, kuinka julma ihminen voi pahimmillaan toiselle olla, kuinka kaikkien hyväntahtoisuuteen ei vain voi ikinä luottaa. Lilja 4-ever laittaa ihmettelemään: miten tällaiset ilmiöt kestävät aikaa, mistä ne kumpuavat? Mistä löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan seksistä henkisesti ja fyysisesti alistetun, selvästi täysin vastahakoisen lapsen kanssa? Tai miksi vanhempi hylkää lapsensa, vaikka tietää ettei tämä voi selviytyä yksin? Aika isoja kysymyksiä, joihin toisaalta toivottavasti moni ei vastausta tiedäkään.

Paldiski

Kävimme eilen päiväreissulla vieraidemme kanssa noin 50 kilometria Tallinnasta sijaitsevassa Paldiskin kaupungissa tutustumassa alueen vaiherikkaaseen ja synkkäänkin historiaan ja siihen mitä siitä on jäljellä. Neuvostoaikana Paldiskiin pystytettiin kaksi nykyisin jo purettua ydinreaktoria sekä koko Neuvostoliiton suurin ydinsukellusvenelaivaston koulutuskeskus. Nykyisellään reilun 4000 asukkaan kaupungin väkiluku yltikin tuona aikana noin 16 000 henkilöön. Neuvostoliitolle strategisesti tärkeä Paldiski eristettiin piikkilangalla vuoteen 1994 saakka, eikä sitä löytynyt neuvostoajan kartoista. Nykyisin puna-armeijan rakennuksia ei suurimmaksi osaksi enää ole; ne on purettu ja betoni jauhettu sepeliksi. Suuret sepelikasat kuuluvatkin Paldiskin katukuvaan tänäkin päivänä.

Paldiskissa ajelimme vailla sen suurempaa suunnitelmaa. Kiertelimme karua keskustaa, kävimme matkasivustoilla kehuttujen kalkkikivijyrkäiden reunoilla, Viron korkeimman majakan juurella ja ajelimme kaupunkia ympäröiviä lukuisia metsäisiä teitä pitkin. Vaikka rankin historia vähitellen katoaa katukuvasta, jonkin verran neuvostoajan raunioita on vielä jäljellä. Tutkimme lähemmin muun muassa erästä puiden takaa pilkottanutta, tiestä sivussa sijaitsevaa jonkinlaista vartiotornin ja bunkkerin yhdistelmää. Tähän jo melko vaurioituneeseen betonirakennelmaan kuului pieni maanalainen käytäväverkosto, jonka pimeyteen ulkona pauhaava tuuli loi heiluvan "kriik-kriik-kriik..." -äänen. En jäänyt käytävään kovin pitkäksi aikaa, sillä myös vanhoja väliaikaisen asutuksen jälkiä oli näkyvillä.

Nykypäivän Paldiski on toimiva satamakaupunki. Se on kahtiajakoinen, kuten toisaalta tuntuu olevan melkein mikä tahansa Viron kolkka - uusien Mercedeksien koeajo tullialueen korkeiden aitojen takana loi kontrastin rapistuneille kerrostaloille ja köyhyydelle. Vastakohtia ei muutenkaan tarvinnut hakea. Keskustan alueella oli paljon hylättyjä, huonokuntoisia tai osin luhistuneita rakennuksia. Suuri osa näkemistämme ihmisistä oli iäkkäitä tai laitapuolenkulkijoita pulloineen ja vanhoine muovikasseineen. Näimme vain muutamia nuoria ihmisiä ja olimme liikkeellä sentään lauantai-iltapäivästä. 

Mutta olihan Paldiskissa hyvääkin. Metsän keskeltä löytyi hoidettu hiekkaranta ulkoilijoille suunnatuin mukavuuksin. Paldiskin alueella on myös tuulimyllyjä ja kaupunki mainostaa itseään "vihreän energian kaupunkina". Paldiski tuntuukin vuosi vuodelta rimpuilevan irti menneisyytensä kahleista - ainakin jos netistä löytyneisiin lähteisiin on uskominen. Vilkas satamatoiminta toki luo osaltaan työpaikkoja ja tuo alueelle palkkatuloja.

Matkat Paldiskiin ja takaisin ajelimme ajan kanssa, pienemmille teille poikkeillen ja kiinnostavien paikkojen kohdalla pysähdellen. Menomatkalla piipahdimme ostoksille Tornimäe Turgille, muutaman myyjän tienvierustorille. Myynnissä olevien savustettujen sianjalkojen ja torttujen lisäksi erään pakettiauton takaosassa laskettiin omiin pulloihin kotikaljan kaltaista juomaa. Paluumatkalla puolestaan pysähdyimme fasismin uhrien muistomerkille jo täysin hävitetyn Kloogan keskitysleirin paikalle metsän keskelle. Vuonna 1944 puna-armeijan lähestyessä leirivangit, noin 2000 juutalaista, suurelta osin ammuttiin kyseisellä alueella. Muistomerkin lähelle erääseen puuhun olikin kiinnitetty mustavalkoinen miehen kuva. Oli hämmentävää ajatella ympäröivien puiden todistaneen tätä karmivaa historiaa. Tapahtuneen vuosipäiväkin (19.9.) oli aivan käsillä.

Viron länsirannikolla on muuten jonkin verran myös ruotsalaista historiaa ja perinnettä. Muun muassa Paldiski tunnettiin aikanaan Rågervikinä, kunnes venäläiset nimesivät sen 1700-luvulla uudelleen muutettuaan paikan tärkeäksi laivastotukikohdaksi. Myös inkerinsuomalaisilla on seudulla historiaa. Heidän tarinoistaan kiinnostuneen kannattaa lukea tämä koskettava artikkeli. Seudun lähihistoria on kaiken kaikkiaan huomattavan rankka ja kyllä se nykyiselläänkin näkyi. Ajattelin vielä lähiaikoina katsoa suurelta osin Paldiskissa kuvatun, synkän Lilya 4-ever -elokuvan. On mielenkiintoista nähdä miltä Paldiski näytti vielä vuosikymmen sitten.

Pimeää kuin...?

(Taustatietoja juttuun saa alleviivattuja linkkejä klikkaamalla. Ne tosin ovat suurimmaksi osaksi viroksi.) Tallinna on muutaman vuoden ajan lyhentänyt kaupungin katuvalojen paloaikaa kesäöisin ja lisäksi jättänyt reilut kymmenen prosenttia valoista pimeiksi ympäri vuoden. Taustalla ovat tietenkin kustannussyyt. Kaupunkilaiset ovat alusta asti suhtautuneet pimentämiseen varauksella, huolenaiheena muun muassa turvallisuus. Miten käy jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden? Onko pimennetyillä kaduilla enää turvallista kulkea? Kausipimentämisen lisäksi muun muassa kevyenliikenteenväylien, puistojen, parkkipaikkojen ja pururatojen valot ovat kokonaan kiinni keskiyöstä kello kuuteen aamulla vuoden ympäri. Esimerkiksi Facebookissa kysytäänkin, mistä rahaa löytyy ilmaisen julkisen liikenteen toteuttamiseen, muttei katujen täyteen valaisuun.

Kun pimentäminen vuonna 2009 aloitettiin, myös poliisi otti kantaa mahdolliseen turvallisuusongelmaan. Seuraavana keväänä julkaistun uutisen mukaan oli korkean turvallisuusriskin paikat poliisin kanssa yhteistyössä selvitetty ja niissä valaistus säilytetty ennallaan. Tänä vuonna pimentäminen onkin saanut entiseen tapaansa jatkua kaupunkilaisten ja poliitikkojen vastustavista mielipiteistä huolimatta. Apulaiskaupunginjohtajan mukaan itse asiassa jopa lisää lamppuja joudutaan tänä vuonna sulkemaan kokonaan, sillä energiakustannukset ovat vain nousseet.

Kaupungin puolelta sanoma on alusta asti ollut, ettei näyttöä turvallisuuden heikkenemisestä ole. Ja miksi olisikaan - yhteyttä on vaikea lyhyellä aikavälillä todistaa, koostuuhan turvallisuus niin monista seikoista. Samalla periaatteella ei kai toisaalta voida sanoa, että pimeys ei olisi vaikuttanut turvallisuuteen. Ja enemmän näyttöä siihen suuntaan löytyykin; vähintäänkin yhteys liikenneturvallisuuden ja valaistuksen välillä on osoitettu (tutkimustuloksia löytyy googlaamalla). Kustannuksia laskiessa pitäisikin muistaa, että myös onnettomuudet maksavat. 

Ei Tallinna toki ainut esimerkki valojen sulkemisesta ole - samanlaista uutisointia löytyy muistakin maista. Tavallaanhan idea on säästötoimenpiteenä hyvä ja jos ei kaupunki tingi kustannuksissa sieltä mistä pystyy, missä muualla se kostautuu? On luonnollista etteivät rahat riitä kaikkeen ja priorisointia on tehtävä. Jos valoja ei sammuteta, mikä muu kustannuskohde kärsii? Ja toisaalta, minkä verran vaakakupissa painavat kaupunkilaisten ärsyyntyminen tai tunne turvattomuudesta?

Onko teillä mielipiteitä kaupungin pimentämisestä kustannussyistä? Kuka hyötyy ja kuka kärsii eniten?