Sikaillen

Kirjoitin kesällä käynnistämme ulkoilmamuseossa ja halvaantuneesta siasta. Tuntui täysin käsittämättömältä, miten noin julkisessa paikassa kehdattaisiin pitää niin huonossa kunnossa olevaa sikaa näytillä. Kävimme viime viikonloppuna vieraidemme kanssa uudella museokierroksella ja aitauksessa oli, kaikkien helpotukseksi, kaksi hyvinvoivan näköistä sikaa. Olin miettinyt valmiiksi, mihin seuraavaksi asiasta ilmoittaisin ja onneksi turhaan! Se kesällä leuat loksauttanut sika oli muistaakseni näitä molempia pienempi, joten ehkä kyseinen reppana oli päässyt pois kärsimyksestä. Tärkeintä on, että asia oli hoidettu kuntoon.

Nämä veijarit olivatkin söpöjä kuin siat pieninä... if you'll pardon the pun (oletteko, asiasta viidenteen, katsoneet sketsisarjaa Come Fly With Me?).

Aitauksessa oli tällä kertaa mahtava määrä mutaa, mutta ilmeisesti siat siitä nauttivat - sen verran jämerästi toinen oli parkkeerannut itsensä vetelikköön ja kurlaili mudalla. Märkä muta haisi ihan erilailla kuin kesällä, mutta eipä sekään tuntunut sikoja haittaavan, ne vaan tunkivat kärsänsä syvemmälle löllöön ja viskelivät sitä. Pari hienohelmaa pyöritteli kauempana silmiään kun taputin alemman kuvan sikaa aidan yli - ja taas ihmetytti miten täydellisesti ihminen voi vieraantua luonnosta. Porsaita äidin oomme kaikki ja sitä rataa :) Sain minäkin tosin vauhtia jalkoihini kun muta alkoi roiskumaan aidan raoista; pisarakin sitä tavaraa haisi kuin paraskin parfyymi. Onneksi oli kosteuspyyhkeitä mukana.

Ja nyt ulkoilmamuseo, lepää rauhassa. Menee varmaan hetki ennen kuin jaksan taas kiinnostua historiallisista tuvista.

Syksy se vain etenee. Olen palannut enemmän kuin täyspäiväisesti kirjojen ääreen. Alaselkä on jumahtanut istumisesta, näkökin on vähän kärsinyt (ehkä rasituksesta) ja stressi ja kiire syrjäyttävät välillä kaiken muun alleen. Missä vain liikunkin, paikalta löytyy keko kuminpurua (jota kissamme muuten mielellään söisi) ja vapaapäiviä ei meinaa ehtiä pitää. Puolet ajasta nautin hommasta ja taas puolet ajasta olen aivan kauhuissani. Silloin kun tuntuu kauheimmalta on paras vain tehdä jotain ihan muuta - kirpparikierros tai tunti jäällä tekevät jo paljon. Pipo löystyy ja jaksaa taas hymyillä. Toisaalta onnistumiset tuntuvat ihan mahtavilta valvottujen öiden ja revittyjen hiuksien jälkeen. Montakohan haiventa minulla on päässä kun (ehkä jonain päivänä) valmistun? Mutta hattuhan tästä onneksi pitäisikin tulla ;)