Aloitin tänä syksynä uuden harrastuksen, taitoluistelun. Lajin, joka on pyörinyt jossakin mieleni perukoilla varmasti lapsuudesta saakka. Aikuisryhmien olemassaoloon tutustuin ehkä noin viisi vuotta sitten, mutta Suomessa vielä ratsastus ja talliaskareet veivät kaiken joutavan ajan. Vihdoin viime kesälomalla elämää pohdiskellessani tajusin, että nyt on hyvä hetki aloittaa. Otin yhteyttä kivantuntuiseen luistelukouluun ja syyskuun alussa menin jännittäen ensimmäiselle tunnille.
Tämä laji otetaan täälläpäin maailmaa vakavasti ja erityisesti
venäläiset kuulemma rakastavat luistelua. Kyllä sen jäähallilla
huomaakin. Ryhmät opetetaan automaattisesti molemmilla kielillä, tai jopa pelkästään venäjäksi. Ja tähän on pakko lisätä, onpa ryhmässämme kaksi miestäkin. Yleisestä innosta kertoo sekin, että meillä on ollut jo ryhmäkuvaus ja pian saamme ryhmän luistelutakit.
Parin kuukauden ajan polveni ovat muistuttaneet maahan pudonneita omenoita; kova jää ja alun huono tasapaino aiheuttavat kipeitä kolauksia. On samalla hassua ja turhauttavaa kun oma keho ei tottele - haluan laittaa jalkani näin ja tehdä sulavia liikkeitä jäällä, mutta vartalo tekeekin jotain muuta. Jalat eivät nouse tai taivu tarpeeksi tai menevät muuten vain solmuun ja tipahdan polvilleni. Ja välillä se oikeasti sattuu, useimmiten ei onneksi niin paljon. Kerran yksi ryhmämme luistelijoista onnistui jopa lyömään päänsä jäähän.
Tönkköydestä huolimatta olemme alusta asti tehneet ihan oikeita liikkeitä. Vain ensimmäisellä
tunnilla kävimme läpi ihan perusasioita kuten etu- ja takaperinluistelu,
jarrutukset, kaatumiset. Sen jälkeen mukaan ovat tulleet jo pienet
hypyt, piruetit, useat kolmoset peräjälkeen, cross rollsit,
laukka-askeleet ja vaikka mitä muuta. Uutta tulee viikoittain ja tällä hetkellä
harjoittelemme jopa pientä ohjelmaa.
Eikä se tarkoita sitä että kaikki tosiaankaan sujuisi. Mieheni tuli
minua hallille vastaan tällä viikolla ja hänen mukaansa jalat näyttivät lähinnä puisilta. Viimeksi ohjaajamme näytti minulle kuinka käteni huitovat
epätahdissa joka suuntaan, kun niitä kuuluisi kannatella sivuilla tai
liikkeen suuntaan. En jalkojani ja niiden kömpelyyttä
ihmetellessäni edes huomannut käsieni elävän omaa elämäänsä.
Koska muussa elämässäni olen tarkka ja harkitseva, tykkään lajeista missä mennään vartalo edellä ja ajatukset taustalla. Lajeista, joissa intuitio, nopea reagointi, tasapaino ja liikkeen sulavuus ovat tärkeitä - joissa on vauhdin hurmaa (ja mielellään myös estetiikkaa :)). Se tasapainottaa - elämän suuret kysymykset muuttuvat vähäksi aikaa pieniksi. Toisaalta lievänä perfektionistina en välttämättä pysty kauaa vain nauttimaan. Jossain vaiheessa mukaan hiipii ajatus siitä, että pitäisi tehdä enemmän, pitäisi kehittyä nopeammin, olisi kiva kilpaillakin. En tiedä käykö tämän lajin kanssa niin, mutta jätän sen sitten sen ajan murheeksi. Ja toisaalta on kivaakin joskus saada pieniä pakkomielteitä. Ajattelinkin nyt alkuun alkaa luistelemaan toisenkin kerran viikossa, kun kerran intoa riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti