Vierailulla Pesaleidjan kissatalolla

Jatketaan kissajutuilla vielä hetki.

Ystäväni Timo Suutarinen, joka valokuvaa ja kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa, kävi vierailulla meillä Pesaleidjan löytökissatalolla. Timo kirjoitti käynnistään kauniin tekstin, joka välittää hyvin kissatalon tunnelman. En millään malta olla julkaisematta tekstiä myös täällä. Kuvat ovat niin ikään Timon ottamia ja niissä on kotia odottavia kissojamme. 

Timon mukana oli tällä kertaa minun sijastani ystäväni Helena, johon tekstissäkin viitataan. Helena toimii kissakahvila Nurrin "kissamummina" ja teemme hänen kanssaan yhtä hauskaa projektia, jonka esittelen aivan pian! :)

Timon kuvaus kissatalovierailusta alkaa kuvan alta. On ilo lukea näin sujuvaa tekstiä! Kiitos Timo, kun välität.

On perjantai, reilu viikko ennen ystävänpäivää.

Desinfioimme kädet eteisessä ja suljemme oven perässämme. Ympärillämme ison olohuoneen kokoisessa tilassa on kymmeniä kissoja. Suurin osa niistä pysyttelee turvassa valkoisille seinille rakennetuissa puisissa laatikoissaan. Muutama utelias tulee kiertelemään lattiaa ympärillemme. Rohkeimmat kissat jopa puskevat meitä. Täällä on lähes täysin hiljaista.

”Osa näistä on kotikissoja.”, ystäväni Helena kertoo minulle. Helena on Kattiradion juontaja ja Kassikohvik Nurrin virallinen kissamummo. Kyykistyn ja annan kissojen tutkia meitä ja tottua meihin kaikessa rauhassa. Vasta kierrettyäni huoneen pari kertaa alan ottamaan kuvia. Joka kerta kissat hätkähtävät kameran ääntä. Näiden kissojen katseet kertovat samoista kohtaloista, joita olen nähnyt sairaaloissa ja vankiloissa.

Silmät heijastavat pelkoa ja surua. Osan katseessa on varovaista toivoa paremmasta, mutta kaikilla on jatkuvaa varovaisuutta meitä ihmisiä kohtaan. Nämä kissat ovat joka hetki valmiina perääntymään, pakenemaan ja viimeisenä keinona puolustamaan itseään. Ne on löydetty Tallinnan ja lähiseutujen kaduilta. Niitä on kohdeltu usein todella huonosti ja lopulta hylätty oman onnensa nojaan, koska kissalla ei ole täällä juuri mitään arvoa.

Huone on kuin suuri odotusaula. Turvasatama, jossa on elämän perustarpeet - vettä, ruokaa ja hiekkalaatikot. Kun näin paljon eläimiä tai ihmisiä laitetaan samaan tilaan, hyvässäkin hoidossa arki muuttuu stressaavaksi ja uuvuttavaksi. Omaa rauhaa ei ole kenelläkään. Suuret ikkunat antavat sentään mahdollisuuden katsella luontoa, ohi lentäviä lintuja ja pian alkavan kevään merkkejä.

Helenan tuomat lelut saavat kissatalon kissat leikkimään. Leikki on jotain, mikä rikkoo loputtoman odotuksen harmauden. Jossain sisällä syttyy pentumainen ilo, joka purkautuu ilmoille riehakkaina hyppyinä langoista punottujen hiirten perässä. Leikin keskelläkin varovaisuus säilyy näissä kissoissa ja lelut vaihtavat vauhdissa omistajaa. Yhteenottoja vältetään. Ihan kuin koulun liikuntatunneilla, osa lähtee heti rohkeasti mukaan, toiset tarkkailevat aikansa, mitä tapahtuu.

Joukossa on pari nuorempaa kissaa. Yksi niistä tulee pesästään ja esittäytyy meille. Se nauttii rapsutuksista ja pääsee hetken tuttavuutta tehtyään Helenan syliin. Menen kuvaamaan nurkassa olevaa kissaa, joka sähisee joka kerta, kun menen lähelle. Tällaiset kissat tarvitsisivat kaikkein eniten uuden, rakastavan kodin, jossa niiden luottamus ihmisiin pääsisi syntymään uudestaan. Jokainen kissa täällä on omalla tavallaan hyvin kaunis ja yhtä syytön kohtaloonsa. Yksi on menettänyt korvansa tammikuun pakkasissa, mutta on sentään vielä elossa. Kaikki eivät ole päässeet edes tänne asti.

Talossa on myös pienempi samanlainen huone sekä sairashuone, jossa kissat vuorollaan saavat hoitoa. Toiminta on täysin vapaaehtoistyön ja hyväsydämisten ihmisten lahjoitusten varassa. Koko ajan on tarvetta niin ihmisille kuin rahallekin. Tärkeintä tietysti olisi, että mahdollisimman moni kissa saisi nopeasti uuden kodin. Desinfioimme kädet myös lähtiessämme. Kotona ystäväni kissat nuuskivat minut tarkkaan. Mietin, osaavatko ne arvata, miten onnekkaita ovat ollessaan perheenjäseniä.

Löytökissa-aiheinen kolumnini

Julkaisen tässä postauksessa kolumnin, jonka kirjoitin Tallinna24.ee-verkkolehteen loppuvuodesta.

Kuten olen täällä kertonut, olen mukana kodittomien kissojen auttamisessa paikallisen Pesaleidja-järjestön kautta. Puolitoista vuotta järjestön vapaaehtoisena on kerryttänyt minulle monenmoista kokemusta ja näkemystä, joiden pohjalta kyseisen kolumnin kirjoitin.

Kuvassa olen kissakahvila Nurrissa ja se liittyy yhteen projektiin, jonka myös esittelen täällä lähiaikoina :)

Kolumnin teksti kuuluu näin:

"Kaikki kissat eivät nauti kissanpäivistä Tallinnasta. Kodittomia kissoja Tallinnassa on paljon. Osa niistä on ihmisen hylkäämiä ja osa kadulle tai metsiköihin syntyneitä villikissoja.

Kodittomien kissojen suureen lukumäärään Tallinnassa on useita syitä.

Tallinnassa ja Virossa ylipäätään on kissan arvostus matala. Kissoja on liikaa ja ihmisen huolimattomuuden tai välinpitämättömyyden vuoksi syntyneitä vahinkopentuja jaetaan ja tuputetaan eteenpäin ilmaiseksi.

Ilmainen mielletään arvottomaksi ja rahaa ei haluta laittaa kissan terveydenhuoltoon tai leikkauttamiseen.

Kissaa pidetään myös itsenäisenä ja ajatellaan, että kissan kuuluukin kuljeskella ympäri maita ja mantuja - liian usein leikkaamattomana. Pentuja voi tulla kerralla paljon, useamman kerran vuodessa.

Kadonnut kissa on Virossa helposti korvattavissa.

Myös kissoja koskevien myyttien kirjo elää Virossa vahvana. Esimerkkejä löytyy sisäkissojen oletetusta onnettomuudesta ja surullisuudesta siihen, että kissan tulisi saada vähintään yhdet pennut ennen sterilointia.

Erään myytin mukaan olisi luonnonvastaista, ellei jopa rääkkäystä, kastroida uroskissa. Tämä lienee virolaisen ”machokulttuurin” erikoinen ilmentymä.

Yleisten asenteiden ja uskomusten lisäksi Tallinnan nykyistä tilannetta pohjustaa osaltaan myös neuvostoaika, jolloin eläinlääkäriasemia ei juuri ollut ja sterilointeja tai kastraatioita ei ajateltukaan. Irtokissoja oli kaikkialla.

Menneisyyden ja asenteiden painolastista huolimatta Tallinnan tilanne on onneksi ollut vuosi vuodelta paranemaan päin. Tästä kuuluu kiitos niille ihmisille, jotka tekevät raskasta auttamistyötä hartiavoimin.

Kaupungin pakollista rankkuria lukuun ottamatta julkishallinnon puolelta ei heru tukea ja kodittomien kissojen auttaminen perustuu täysin vapaaehtoiseen työhön ja lahjoitusvaroihin.

Isojen yksityisten järjestöjen lisäksi Tallinnasta löytyy myös yksityishenkilöiden omakustanteisesti pyörittämiä kymmenien kissojen ensisuojia.

Työn tärkeydestä ja toimijoiden määrästä huolimatta politiikassa tai lehdistössä kodittomien lemmikkien tilannetta ei juurikaan puida joitain poikkeuksia lukuun ottamatta.

Kissan nostaminen pöydälle myös julkishallinnon puolella auttaisi osaltaan meitä kohti tulevaisuutta, jossa jokaisessa kodissa ei ehkä olisi kissaa, mutta jokaisella kissalla olisi koti.

Asennekasvatusta tarvittaisiin pikaisesti ja sitä pitäisi antaa jo koululaisille. Ilman asenteiden muuttumista vanhat uskomukset ja ajatukset kissan arvosta uhkaavat periytyä sukupolvelta toiselle. 

Kuka tahansa ja myös suomalainen voi auttaa Tallinnan kodittomia kissoja. Paikalliset järjestöt tarvitsevat jatkuvasti rahalahjoituksia, auttavia käsiä vapaaehtoistyöhön, tavara- ja ruokalahjoituksia sekä uusia koteja kissoille. Virossa asuva voi myös tarjota sijaiskodin.

Jos haluat auttaa, mutta et ehkä ihan vielä tiedä miten, voit kirjoittaa minulle osoitteeseen meri@pesaleidja.ee.

Jos taas kissan adoptointi kuulostaa sopivalta vaihtoehdolta, voit katsella kotia etsiviä kissoja ylläpitämältäni Pesaleidja-järjestön suomenkieliseltä Facebook-sivulta."

Lähde: tallinna24.ee