Lounas Neuvostoliiton tapaan?

Lomalta palaaminen tarkoitti minulle jälleen paluuta myös lounasruokaloihin. Viimeviikkoisten, ei niin piristävien lounaskokemusteni jälkeen päädyin pohtimaan millaista mahtoikaan olla asiointi neuvostoajan sööklassa*? Miten sellaisessa käyttäydyttiin ja millaisia olivat ruuat? Millaisia olivat keittäjät? Entä kuinka paljon nyky-Viron ruokaloilla lopulta onkaan yhteistä neuvostoliittolaisten edeltäjiensä kanssa? *Söökla tarkoittaa ruokalaa myös nykyvirossa, mutta sana kahvila (kohvik) vaikuttaa vallanneen alaa - ehkäpä myös osin söökla-sanan historialliseen painolastiin perustuen?

Nykypäivän virolaisissa ruokaloissa on kokemukseni mukaan pääsääntöisesti kahdenlaisia keittäjiä: niitä länsimaisen asiakasmyönteisiä (kiitokset heille), sekä niitä kaiketi tyylipuhtaan neuvostohenkisiä. Sellaisia, jotka tervehtimättä ja ilottomana läjäyttävät ruuan lautaselle - jotka hätääntyvät, hutiloivat ja muuttuvat entistä töykeämmiksi kun työrutiini syystä tai toisesta rikkoutuu. Tämä havainto perustuu kokemukseen, sillä olen tahattomasti häirinnyt muutaman keittäjän työrutiinia. En siksi, että olisin erityisen vaativa asiakas - en vain ole sisäistänyt miksi lounaan hintaan ei kuulu kraanavettä, jonka juomisen puolesta Tallinnassa kuitenkin on vastikään kampanjoitu. Miksi asiakkaan täytyy arkisessa ruokalassa joko olla juomatta tai vaihtoehtoisesti ostaa puolen litran pullovesi tai maito-/mehulasillinen litran hinnalla? Muita asiakkaita katselemalla selviää, että juomattomuus todella on vaihtoehto. Kraanaveden puuttuminen toistuu ruokalasta toiseen, joten en usko sen olevan silkka ärsyttävä ansaintalogiikka. Oli syy mikä tahansa, suorittavaa porrasta tuntuu kuitenkin hiertävän veden laskemisesta koituva ylimääräinen vaiva.

Tällainen vaivannäön ja rutiinista poikkeamisen tuska tuntuu pätevän myös yleisemmin. Paikoin pienenkin paineen alla (esimerkiksi normaali jono) palvelu muuttuu hutiloiduksi, puutteelliseksi (jopa annokset vajaiksi) ja töykeäksi. Asiakas ei ehdi edes kiitosta sanoa kun keittäjä jo mulkoilee seuraavaa jonossa. Muutaman kerran teemukiini on lirautettu vettä suunnilleen pohjan somisteeksi, vain koska jonossa on toinenkin henkilö. Teemukin läjähtäessä pöytään on seuraavan asiakkaan ruuan annostelu jo käynnistymässä. Nyrpeä ja tökerö palvelu tekee asiakkaankin helposti huonotuuliseksi, enkä ole tässä poikkeus, vaikka kovasti yritän miettiä positiivisia asioita jokaisen huonon kokemuksen jälkeen. 

Ajattelin siis purkaa ärsytykseni pieneen ajatustyöhön. Kaivelin nettiä aitojen alkuperäisten söökla-kokemusten toivossa, mutta saalis jäi melko pieneksi. Jo nopealla vilkaisulla pääsin kuitenkin toteamaan etteivät kokemukseni nyky-Viron ruokaloista ole lähelläkään neuvostoajan söökla-kokemuksia. Keittäjien töykeyden ja tympeän elekielen pohtiminen vaihtui nopeasti ihmetykseksi neuvostoruokalaympäristön suoranaisia ällötyksiä kohtaan. Postimehen vuoden 2006 neuvostoajan lounasruokaloita muistelevan artikkelin mukaan niissä esimerkiksi leijui kamala haju, joka oli peräisin rasvasta, kloorista ja tiskiräteistä. Tätä hajua voimistivat tiskialtaiden jonkinlaiset rasvankerääjät, joiden tarkoitus oli estää rasvan valuminen viemäriin. Kellariruokaloissa puolestaan lemusi vielä kaupan päälle viemäri. 

Saman artikkelin mukaan 1970-luvulla ruokaloihin tuli itsepalvelu motolla: "Ise sööme, ise joome, ise nõud ka ära toome" (itse syömme, itse juomme, itse myös astiat pois tuomme). Pöydät muuttuivat epäsiisteiksi  ja asiakasmääriä kasvatettiin samaan aikaan huomattavasti. Ikimuistoisina "herkkuina" ovat jutussa haastatellun keittäjän mieleen jääneet erityisesti mätä kaali, siniset perunat, puuroutuva makarooni ja harmaat leivät. Neuvostoajalta tähänkin päivään saakka säilyneitä perinteisiä ruokalaruokia ovat muun muassa seljanka, lihastroganoff, gulassi ja plov. 

Ylemmän kuvan sympaattinen kahvila ei varsinaisesti liity tähän tekstiin, vaan on itseasiassa ihan mukava lounasruokala. Vanhantyylisenä ja muun muassa laajan olutvalikoiman tarjoavana paikkana se toimi kuitenkin yhtenä lähtökohtana ruokalakulttuuripohdinnoilleni. Se tiivistää monta löytämistäni lähteistä lukemaani asiaa: kaikki keitot tehdään jonkinlaiseen itse keitettyyn lihaliemeen, joka tarjoaa lähinnä lihan maun ja satunnaisia luunkappaleita (ruuan valmistamisen ehdoton edullisuus). Seinässä on luukku, johon käytetyt astiat työnnetään ("Ise sööme..") ja ruokalistalla löytyy yllä mainittuja klassisia ruokalaruokia. Myös keittäjillä on päivänsä. Täällä kerrotaan Tallinnan kahviloiden historiasta ja siitä kuinka neuvostoajalla listoille tulivat kuumat ruuat ja se yllä mainittu hyvä alkoholivalikoima. Ohimennen huomioidaan myös neuvostokeittäjät, jotka lukemani perusteella ovat erilaisista viitteistä huolimatta se ehdottomasti kiintein linkki kyseiseen aikakauteen. Hygienian ja ruuan taso kun on selvästi noussut.

Jos nykypäivän standardeihin tuunattu nostalgiareissu kiinnostaa, kannattanee kokeilla esimerkiksi Sööklaa. En ole siellä vielä käynyt, mutta jokin aika sitten paikka esiteltiin Viron "ravintolaraamatussa", Eesti Maitsed -sivustolla, kuukauden kiinnostavana kohteena. Esittely on jo sivustolta hävinnyt, mutta muistaakseni Sööklaa kuvattiin siinä miljööltään aidon vanhan neuvostoruokalan kaltaiseksi, nostalgiseksi, mutta palvelultaan ja ruualtaan moderniksi. Eräällä toisella sivustolla puolestaan vinkattiin kieli poskella nostalgiannälkäisille: jos ikävöit neuvostoruokaloita, matkusta Venäjälle! Sieltä luultavasti löytyykin vielä neuvostoajalle uskollisempia ruokaloita - palvelukulttuurista puhumattakaan.

Ulkoilmamuseo ja pari asiaa eläinsuojelusta

Elokuun alun vierailumme ulkoilmamuseossa tarjosikin sopivan teeman tänään juhlittavalle Viron uudelleenitsenäistymispäivälle, hyvässä ja huonossa. Aloitetaan siitä hyvästä. Rocca al Maressa sijaitseva Eesti Vabaõhumuuseum on virallisesti museo, mutta käytännössä pikemminkin historiallisteemainen ulkoilualue. Ympäri vuoden vierailijoille avoimella alueella on näytteillä 1700-1900 -lukujen Viron sosiaalisten ja etnisten ryhmien kyläelämää, eräänä mielenkiintoisena esimerkkinä Peipsin venäläiset.

Museoalueelle on koottu alkuperäisiä yllä mainitun aikakauden rakennuksia ympäri Viroa. Se on järjestetty kylän tavoin ja alueelta löytyykin muun muassa kirkko, toimiva krouvi ja koulu. Paikalla oli turistien kuljetustöissä myös hevonen kärryineen, mutta me näimme vain kavionjäljet ja heinäsäkin. Kokeilimme kärryajelun sijaan jykevää kuusipaikkaista keinua, joka vaati kunnolla liikkuakseen vähintään kahden kaksi keinujaa.

Minulle ulkoilmamuseon käsite oli entuudestaan vieras, mutta tämänkaltaisia museoita näyttäisi olevan paljonkin ympäri maailmaa. Virossa näitä on kaksi. Ulkoilmamuseoiden pääasiallisena tavoitteena on tutkia ja säilöä vanhakantaista kulttuuria, asumista ja rakennustekniikkaa sekä tarjota näistä tietoa yleisölle. Sivujen mukaan Rocca al Maren museon rakentaminen ja täydentäminen jatkuvat edelleen.

Olimme jo kävelleet museon läpi, kun tulimme eräällä tuvalle jonka pihassa oli kaksi sikaa. Siat näyttivät hyvinvoivilta ja ruokaa, suojaa sekä kuivia pahnoja oli tarjolla. Jäin hetkeksi katsomaan sikojen touhuja, kunnes huomasin toisen olevan takapäästään halvaantunut. Sika joutui raahaamaan itsensä etujaloillaan aitauksen halki päästäkseen ruokakaukalolle. Takajalat repsottivat täysin toimimattomina ja tulivat perässä kuin rätit mudassa. Tässä vaiheessa en meinannut uskoa silmiäni. Lähdin aitaukselta museon infoon, ja matkalla mietin minkä vastaanoton saisin. Oliko sian vamma tuore vai jo pidempään tiedossa ollut, puuttumatta jätetty? Infossa otettiin, pienenä toivon kipinänä, tieto hyvin vastaan ja luvattiin hoitaja paikalle katsomaan tilannetta, sekä tarvittaessa eläinlääkäri. 

Alimmassa kuvassa ruokailee sikaparin terve yksilö - eikö näytäkin ihan siistiltä? Toisen sian tilanne tuntui kuitenkin jo silloin jotenkin liian julkiselta ollakseen hetki sitten sattunut vammautuminen. Pihalla oli turisteja, sekä jopa tuvan henkilökuntaa - eikä kukaan reagoinut. Kuinka kauan halvaantunutta sikaa voi pitää työntekijöiden ja turistien edessä ilman että kukaan tarttuu asiaan? Toivottavasti ei kauaa.

Tapauksen jälkeen mietin Viron tilannetta yleisemminkin. Tätä tapausta lukuunottamatta en ole nähnyt mitään ihmeellistä. Ratsastuskouluissa hevoset ovat voineet yhtä hyvin (tai huonosti) kuin suomalaisissa vastineissaan, Tallinnan eläintarha on siisti.. Kuitenkin satunnaiset uutiset esimerkiksi roskiinheitetyistä kissanpennuista paljastavat, että yksityiset ihmiset täällä mitä ilmeisimmin ne pahimmat rikkeet tekevät. Köyhyys on varmasti yksi, toisaalta inhimillistäväkin syy. Onneksi täällä on paljon myös näistä ongelmista välittäviä ihmisiä. Pieni googlaus sopivilla hakusanoilla paljastaa sen. 

Jos muuten aihe mietityttää ja kiinnostaa, entisen itäblokin tämän päivän eläinsuojelun puutteista on, Viroakin sivuten, vastikään kirjoittanut esimerkiksi Madjaarien mailla -blogin pitäjä. Hänen tekstinsä ja tähän mennessä kokemani perusteella Viron eläinsuojelutilanne vaikuttaa joka tapauksessa paremmalta kuin monessa muussa entisen itäblokin maassa. 

Kertokaa ihmeessä kokemuksianne ja ajatuksianne aiheesta, erityisesti Virosta tai entisen itäblokin maista. Pitkään hevosia aktiivisesti harrastaneena minua kiinnostaisi myös hevosten olot pienemmillä, yksityisillä talleilla Tallinnan ulkopuolella. Tähän mennessä kokemukseni täkäläisestä hevosmaailmasta rajoittuu pariin Tallinnan suurimpaan ratsastuskouluun. Mutta eiköhän sekin asia ajan mittaan korjaannu.

La Bottega

Kävimme viime viikolla vieraidemme kanssa illallisella Tallinnan lempi-italialaisessamme, La Bottegassa. Kyseinen kotoisan tunnelmallinen ravintola sijaitsee kauniilla Vene-kadulla vanhassa kaupungissa. Bottegan sisäänkäynti ja pieni terassi ovat myös osaltaan oikein kutsuvat. Kävimme terassilla jo aiemmin tänä kesänä, vaikka vähän viileää olikin - huopien alla tarkenee yllättävän hyvin. Paikka sijaitsee Italian suurlähetystön vieressä, mahtaakohan sieltä tulla lounasporukkaa?

La Bottega on itse asiassa trattoria, eli ravintolaa (ristorante) epämuodollisempi ruokapaikka. Pidänkin erityisesti sen konstailemattomuudesta. Iltaa istumaan voi mennä sellaisella fiiliksellä kuin haluaa - vähän rennommin tai vastaavasti pukeutumalla parhaimpiinsa. Kotoisan lämminhenkinen sisustus sopii molempiin tunnelmiin, samoin kuin perinteikäs, sopivan simppeli ruoka. Kokonaisuus toimii.

Mukana iltaa istumassa oli tällä kertaa toisen pariskunnan parivuotias lapsi ja olimmekin valinneet rennon Bottegan myös tätä silmällä pitäen. Lopulta lapsonen istui kuitenkin rauhassa kolmen ruokalajin ja kahvien ajan, syventyneenä iPadille ladattuihin piirrettyihin. Mikä keksintö. Aikuiset pääsevät hetkeksi keskittymään omiin juttuihinsa ilman että lapsella on tylsää. Olimme muuten Bottegassa aikanaan juhlistamassa myös valmistujaisiani ja ilta sujui oikein hyvin vähän isommallakin porukalla. Paikka tuntuukin muuntautuvan kivasti monenlaiseen tarpeeseen.

Kesän hurvittelut ovat tältä erää jäämässä taakse ja minulla on koittanut paluu arkeen. Lauantaina on ensimmäinen (tai toinen, ensimmäisen skippasin) lomanjälkeinen tentti. Lähikirjastotkin ovat vielä kiinni ja kotona huomio niin helposti kiinnittyy kaikkeen muuhun. Vastahan riemuitsin loman alkamisesta, mihin aika taas karkasi.. Mutta onneksi alkava syksy tuo mukanaan kaikkea mukavaa ja kokeilen kaiken kiireen päälle uutta harrastustakin. Siitäkin varmasti lisää myöhemmin.

Onko muilla kokemuksia La Bottegasta? Tai Tallinnan muista italialaisista ravintoloista?

Luettua: The Ninth Circle

Alex Bellin The Ninth Circle oli jälleen yksi sattumanvaraisesti kirpputorilta löytynyt, kirjahyllyssäni hyvän aikaa lukuun pääsyään odotteleva teos. Jokin tässä mystisessä, uskonnollisia teemoja sekoittelevassa pokkarissa kauniin kannen lisäksi kuitenkin ostohetkellä kiinnosti. Loman kunniaksi päätinkin viimein aloittaa tällaisen taas vähän erityylisen tarinan lukemisen. Joskus on vain piristävää pikkaisen poiketa (urautuneista?) lukutottumuksistaan.

Tarina alkaa erikoisella, melko koukuttavallakin tavalla. Kirjekuoresta ei niin tavanomaisen nimensä luntannut Gabriel Antaeus on muistinsa, ja samalla käsityksensä omasta historiastaan ja identiteetistään, menettänyt mies. Hän herää kerrostaloasunnon lattialta Budapestistä, vailla johtolankoja entisestä elämästään. Alkuun Gabriel on yksin. Hän aloittaakin uuden muistinmenetyksen pelossa ensi töikseen päiväkirjamerkinnät. Hän kirjoittaa, jottei kadottaisi tämänhetkisiä ajatuksiaan ja päivittäisiä tapahtumia - jottei joutuisi taas aloittamaan kaikkea alusta. Tarina perustuu alusta loppuun tähän päiväkirjaan.

Gabriel tutustuu pitkinä yksinäisyytensä hetkinä ympärillään avautuvaan kaupunkiin ja odottaa kärsivällisesti huolestuneiden sukulaisten ja perheenjäsenten yhteydenottoja. Mitään ei kuitenkaan kuulu. Menneisyyttään ja identiteettiään pohtiessaan Gabriel löytää itsestään kiinnostuksen uskonnollisia kertomuksia ja hahmoja kohtaan - ja kirjahyllystään läjäpäin teoksia tukemaan tätä paikoin pakkomielteiseksikin yltyvää mielenkiintoaan. Samoihin aikoihin Gabriel kohtaa painostavissa unissaan ja todentuntuisissa näyissä erilaisia raamatullisia henkilöitä; enkeleitä ja paholaisia. Hän kiertää hämmentävien unikuviensa ajamana Budapestin uskonnollisia ja historiallisia kohteita ja rukoilee lähes vaistonvaraisesti vakuuttaakseen itselleen olevansa lähellä enkeleitä ja hyvyyttä. Kerta toisensa jälkeen mystisenä pysyttelevä henkilö lähettää hänelle erilaisia fyysisiä viestejä joiden merkitystä Gabriel ei ymmärrä. Päivät kuluvat Gabrielin pohtiessa viestien viitteitä henkilöllisyyteensä sekä etsiessä selitystä kaiken aikaa vahvemmin yliluonnollisen rajamailla keikkuville tapahtumille ja näyille.

Budapestia kierrellessään Gabriel tapaa kaksi erikoista, toisistaan erilliseltä tuntuvaa henkilöä ja ystävystyy yksinäisyydessään nopeasti näiden uusien tuttavuuksiensa kanssa. Vähitellen tapahtumat muuttuvat kuitenkin selittämättömämmiksi ja ahdistavimmiksi ja Gabriel alkaa myös saada vihiä todellisesta historiastaan. Tapahtumien liikkuessa järjellä käsitettävän rajamailla hän uskoo menettäneensä mielenterveytensä, mutta vähitellen eri henkilöt nivoutuvat yhteen, oudot tapahtumat saavat selityksensä ja johdattavat hyvän ja pahan taiston kautta tarinan yliluonnolliseen loppuun.

The Ninth Circle sekoittelee antaumuksella uskonnollisia myyttejä ja hahmoja, niin enkeleitä kuin paholaisiakin, olematta kuitenkaan uskonnollinen teos. Se on alusta asti kevyttä viihdettä ja toimii oikein kivasti aivot narikkaan -tyylisenä. Kerronta on sujuvaa ja päiväkirjamuotoinen tarina etenee hyvällä tahdilla. Uskonnollinen symboliikka ja reteän yliluonnolliset tapahtumat tuntuvat jokseenkin haastavalta tarinoida ilman lievää myötähäpeän kokemusta lukijan puolelta, mutta Alex Bell onnistuu kirjoittamaan lentävistä enkeleistä ja karvaisista tuleen syttyvistä demoneista ilman että lukija (juurikaan) kiusaantuu. Enkelien ja demonien taisto tuntuu tässä tarinassa luonnolliselta osalta maailmaa. 

Alex Bell on muuten hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta nainen. Lukiessani luulin häntä mieheksi ja etsin alitajuisesti rivien välistä merkkejä hänen miehisestä ajatusmaailmastaan. Bellin kotisivuilla vieraillessani huomasin hänen olevan lisäksi melko nuori kirjailija - kyseistä teosta kirjoittaessaan vasta parikymppinen. Päälle kolmekymppiseen miespuoliseen päähenkilöön perustuen olin hahmotellut mielessäni käsityksen noin nelikymppisestä kirjailijamiehestä. Lukutottumusten lisäksi joskus onkin näemmä paikallaan ravistella hieman myös omia mielikuviaan :)

Pullonpalautusta tallinnalaisittain

Kaappiin oli nyt loman alkaessa kertynyt "muutama" pantillinen pullo. Aiemmin kannoimme pullovettä kaupasta kraanavetemme kalkkisuuden ja tunkkaisuuden takia. En ole vieläkään täysin varma onko vetemme juotavaa, vaikkakin Tallinnassa on kampanjoitu kraanaveden juomisen puolesta. Toisaalta suu kyllä tottuu ja lisäksi veden kantaminen kaupasta on aika työlästä ja turhauttavaakin kun on tottunut juomaan kraanavettä.

Kaikenlainen kierrätys on täällä melkolailla lapsenkengissä (suomalaiseen verrattuna) ja myös pullonpalautus on työläämpää kuin sen tarvitsisi olla. Meillä meni kauan ennen kuin ylipäänsä aloimme palauttaa pulloja. Siis kaapista, roskiin en niitä sentään heitä. Palautusautomaatit eivät tunnu sijaitsevan loogisesti kaupan yhteydessä, vaan niitä saa etsiskellä lähimaastoista. Ne löytyvät usein erillisistä kopeista tai syrjäkujilta ja ovat jopa vähän pelottavia. Henkilökuntaa ei ole saatavilla jos automaatti tukkeutuu. Usein taaraautomaat tarkoittaa lisäksi juurikin yhtä tai kahta konetta, ei palautuskoneiden rivistöä. Kanssapalauttajat ovat suurelta osin laitapuolenkulkijoita ja jonot pahimmillaan pitkiä. Tämä on iso kontrasti verrattuna esimerkiksi juuri Suomeen, missä pullonpalautus on koko kansan huvi. Virolaiset pantit ovat pieniä (alkaen 3-4 senttiä/pullo) ja joku neuvoikin vain jättämään kodin panttipullot kadulle - ne lähtevät kyllä jonkun mukaan. Mutta kyllähän minä nyt omat pulloni tutulla rutiinilla palautan..?

Pullonpalautus loman alussa sujui hyvin. Vastikään löytämäni automaatti sijaitsee katetussa syvennyksessä, johon pääsee kadulta. Paikalla oli sateen jäljiltä tupakoivia, värjötteleviä juoppoja, jotka rohkaisivat iloisina tule, tule!, kun epäröin ennen heidän keskelleen astumista. Yksinäinen kone veti onneksi pulloni nopeasti ja kuvassa oleva määrä oli hetkessä palautettu. Eilen ajattelinkin uusia toimenpiteen. Tällä kertaa pulloja haalineiden juoppojen jono ylsi kadulle ja he polttivat reteästi sisällä pienessä kopissa. Jatkoin matkaani seuraavalle automaatille, joka sijaitsee erään parkkihallin nurkassa. Syötettyäni automaattiin noin kymmenkunta pulloa, se ilmoitti suorasukaisesti täynnä, henkilökuntaa informoitu. Jos virolainen palautusautomaatti ilmoittaa että toisessa kerroksessa työskentelevää henkilökuntaa on informoitu, lienee turha jäädä odottelemaan. Järjestelin loput pullot lattialle ja lähdin.

Seuraavalla palautuskerralla aion pakata pullot tavallisiin muovipusseihin, jotta voin jättää ne niitä enemmän tarvitsevalle. Erityisesti silloin kun automaatti ei toimi tai jono yltää kadulle. Pullot ovat täällä parhaimmillaan kovaa valuuttaa. Kerran eräs venäjänkielinen nainen yritti suurinpiirtein toistakymmentä kertaa työntää ainokaista elämää nähnyttä pulloaan automaattiin, joka puolestaan hylkäsi pulloparan armotta yhtä monta kertaa. Nainen vetäytyi pienelle mietintätauolle ulos. Olimme seuraavina jonossa, joten aloitimme oman palautuksemme. Tämän huomattuaan nainen palasi myrskyn merkkinä sihisemään meille jotakin ja lähti paikalta niskojaan nakellen, ruttuinen koneen hylkäämä pullo tiukasti kourassaan.

Siistin palautuspisteen olen toisaalta nähnyt Rocca al Maren kauppakeskuksen Prisman yhteydessä, missä palautuskoneiden rivistö täyttää helposti suomalaisen standardiston. Tämän tekstin ajatuksia ei siis voi tietenkään yleistää kaikkia kauppoja ja marketteja koskeviksi, mutta tällainen on kokemukseni tähän mennessä. Kertokaa ihmeessä myös mahdollisia omia kokemuksianne virolaisesta pullonpalautussysteemistä tai täkäläisestä kierrätysjärjestelmästä muuten.