Vierailulla Pesaleidjan kissatalolla

Jatketaan kissajutuilla vielä hetki.

Ystäväni Timo Suutarinen, joka valokuvaa ja kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa, kävi vierailulla meillä Pesaleidjan löytökissatalolla. Timo kirjoitti käynnistään kauniin tekstin, joka välittää hyvin kissatalon tunnelman. En millään malta olla julkaisematta tekstiä myös täällä. Kuvat ovat niin ikään Timon ottamia ja niissä on kotia odottavia kissojamme. 

Timon mukana oli tällä kertaa minun sijastani ystäväni Helena, johon tekstissäkin viitataan. Helena toimii kissakahvila Nurrin "kissamummina" ja teemme hänen kanssaan yhtä hauskaa projektia, jonka esittelen aivan pian! :)

Timon kuvaus kissatalovierailusta alkaa kuvan alta. On ilo lukea näin sujuvaa tekstiä! Kiitos Timo, kun välität.

On perjantai, reilu viikko ennen ystävänpäivää.

Desinfioimme kädet eteisessä ja suljemme oven perässämme. Ympärillämme ison olohuoneen kokoisessa tilassa on kymmeniä kissoja. Suurin osa niistä pysyttelee turvassa valkoisille seinille rakennetuissa puisissa laatikoissaan. Muutama utelias tulee kiertelemään lattiaa ympärillemme. Rohkeimmat kissat jopa puskevat meitä. Täällä on lähes täysin hiljaista.

”Osa näistä on kotikissoja.”, ystäväni Helena kertoo minulle. Helena on Kattiradion juontaja ja Kassikohvik Nurrin virallinen kissamummo. Kyykistyn ja annan kissojen tutkia meitä ja tottua meihin kaikessa rauhassa. Vasta kierrettyäni huoneen pari kertaa alan ottamaan kuvia. Joka kerta kissat hätkähtävät kameran ääntä. Näiden kissojen katseet kertovat samoista kohtaloista, joita olen nähnyt sairaaloissa ja vankiloissa.

Silmät heijastavat pelkoa ja surua. Osan katseessa on varovaista toivoa paremmasta, mutta kaikilla on jatkuvaa varovaisuutta meitä ihmisiä kohtaan. Nämä kissat ovat joka hetki valmiina perääntymään, pakenemaan ja viimeisenä keinona puolustamaan itseään. Ne on löydetty Tallinnan ja lähiseutujen kaduilta. Niitä on kohdeltu usein todella huonosti ja lopulta hylätty oman onnensa nojaan, koska kissalla ei ole täällä juuri mitään arvoa.

Huone on kuin suuri odotusaula. Turvasatama, jossa on elämän perustarpeet - vettä, ruokaa ja hiekkalaatikot. Kun näin paljon eläimiä tai ihmisiä laitetaan samaan tilaan, hyvässäkin hoidossa arki muuttuu stressaavaksi ja uuvuttavaksi. Omaa rauhaa ei ole kenelläkään. Suuret ikkunat antavat sentään mahdollisuuden katsella luontoa, ohi lentäviä lintuja ja pian alkavan kevään merkkejä.

Helenan tuomat lelut saavat kissatalon kissat leikkimään. Leikki on jotain, mikä rikkoo loputtoman odotuksen harmauden. Jossain sisällä syttyy pentumainen ilo, joka purkautuu ilmoille riehakkaina hyppyinä langoista punottujen hiirten perässä. Leikin keskelläkin varovaisuus säilyy näissä kissoissa ja lelut vaihtavat vauhdissa omistajaa. Yhteenottoja vältetään. Ihan kuin koulun liikuntatunneilla, osa lähtee heti rohkeasti mukaan, toiset tarkkailevat aikansa, mitä tapahtuu.

Joukossa on pari nuorempaa kissaa. Yksi niistä tulee pesästään ja esittäytyy meille. Se nauttii rapsutuksista ja pääsee hetken tuttavuutta tehtyään Helenan syliin. Menen kuvaamaan nurkassa olevaa kissaa, joka sähisee joka kerta, kun menen lähelle. Tällaiset kissat tarvitsisivat kaikkein eniten uuden, rakastavan kodin, jossa niiden luottamus ihmisiin pääsisi syntymään uudestaan. Jokainen kissa täällä on omalla tavallaan hyvin kaunis ja yhtä syytön kohtaloonsa. Yksi on menettänyt korvansa tammikuun pakkasissa, mutta on sentään vielä elossa. Kaikki eivät ole päässeet edes tänne asti.

Talossa on myös pienempi samanlainen huone sekä sairashuone, jossa kissat vuorollaan saavat hoitoa. Toiminta on täysin vapaaehtoistyön ja hyväsydämisten ihmisten lahjoitusten varassa. Koko ajan on tarvetta niin ihmisille kuin rahallekin. Tärkeintä tietysti olisi, että mahdollisimman moni kissa saisi nopeasti uuden kodin. Desinfioimme kädet myös lähtiessämme. Kotona ystäväni kissat nuuskivat minut tarkkaan. Mietin, osaavatko ne arvata, miten onnekkaita ovat ollessaan perheenjäseniä.

Löytökissa-aiheinen kolumnini

Julkaisen tässä postauksessa kolumnin, jonka kirjoitin Tallinna24.ee-verkkolehteen loppuvuodesta.

Kuten olen täällä kertonut, olen mukana kodittomien kissojen auttamisessa paikallisen Pesaleidja-järjestön kautta. Puolitoista vuotta järjestön vapaaehtoisena on kerryttänyt minulle monenmoista kokemusta ja näkemystä, joiden pohjalta kyseisen kolumnin kirjoitin.

Kuvassa olen kissakahvila Nurrissa ja se liittyy yhteen projektiin, jonka myös esittelen täällä lähiaikoina :)

Kolumnin teksti kuuluu näin:

"Kaikki kissat eivät nauti kissanpäivistä Tallinnasta. Kodittomia kissoja Tallinnassa on paljon. Osa niistä on ihmisen hylkäämiä ja osa kadulle tai metsiköihin syntyneitä villikissoja.

Kodittomien kissojen suureen lukumäärään Tallinnassa on useita syitä.

Tallinnassa ja Virossa ylipäätään on kissan arvostus matala. Kissoja on liikaa ja ihmisen huolimattomuuden tai välinpitämättömyyden vuoksi syntyneitä vahinkopentuja jaetaan ja tuputetaan eteenpäin ilmaiseksi.

Ilmainen mielletään arvottomaksi ja rahaa ei haluta laittaa kissan terveydenhuoltoon tai leikkauttamiseen.

Kissaa pidetään myös itsenäisenä ja ajatellaan, että kissan kuuluukin kuljeskella ympäri maita ja mantuja - liian usein leikkaamattomana. Pentuja voi tulla kerralla paljon, useamman kerran vuodessa.

Kadonnut kissa on Virossa helposti korvattavissa.

Myös kissoja koskevien myyttien kirjo elää Virossa vahvana. Esimerkkejä löytyy sisäkissojen oletetusta onnettomuudesta ja surullisuudesta siihen, että kissan tulisi saada vähintään yhdet pennut ennen sterilointia.

Erään myytin mukaan olisi luonnonvastaista, ellei jopa rääkkäystä, kastroida uroskissa. Tämä lienee virolaisen ”machokulttuurin” erikoinen ilmentymä.

Yleisten asenteiden ja uskomusten lisäksi Tallinnan nykyistä tilannetta pohjustaa osaltaan myös neuvostoaika, jolloin eläinlääkäriasemia ei juuri ollut ja sterilointeja tai kastraatioita ei ajateltukaan. Irtokissoja oli kaikkialla.

Menneisyyden ja asenteiden painolastista huolimatta Tallinnan tilanne on onneksi ollut vuosi vuodelta paranemaan päin. Tästä kuuluu kiitos niille ihmisille, jotka tekevät raskasta auttamistyötä hartiavoimin.

Kaupungin pakollista rankkuria lukuun ottamatta julkishallinnon puolelta ei heru tukea ja kodittomien kissojen auttaminen perustuu täysin vapaaehtoiseen työhön ja lahjoitusvaroihin.

Isojen yksityisten järjestöjen lisäksi Tallinnasta löytyy myös yksityishenkilöiden omakustanteisesti pyörittämiä kymmenien kissojen ensisuojia.

Työn tärkeydestä ja toimijoiden määrästä huolimatta politiikassa tai lehdistössä kodittomien lemmikkien tilannetta ei juurikaan puida joitain poikkeuksia lukuun ottamatta.

Kissan nostaminen pöydälle myös julkishallinnon puolella auttaisi osaltaan meitä kohti tulevaisuutta, jossa jokaisessa kodissa ei ehkä olisi kissaa, mutta jokaisella kissalla olisi koti.

Asennekasvatusta tarvittaisiin pikaisesti ja sitä pitäisi antaa jo koululaisille. Ilman asenteiden muuttumista vanhat uskomukset ja ajatukset kissan arvosta uhkaavat periytyä sukupolvelta toiselle. 

Kuka tahansa ja myös suomalainen voi auttaa Tallinnan kodittomia kissoja. Paikalliset järjestöt tarvitsevat jatkuvasti rahalahjoituksia, auttavia käsiä vapaaehtoistyöhön, tavara- ja ruokalahjoituksia sekä uusia koteja kissoille. Virossa asuva voi myös tarjota sijaiskodin.

Jos haluat auttaa, mutta et ehkä ihan vielä tiedä miten, voit kirjoittaa minulle osoitteeseen meri@pesaleidja.ee.

Jos taas kissan adoptointi kuulostaa sopivalta vaihtoehdolta, voit katsella kotia etsiviä kissoja ylläpitämältäni Pesaleidja-järjestön suomenkieliseltä Facebook-sivulta."

Lähde: tallinna24.ee

Projekti "Rotermannin katukissat", osa 1

Minun vuoteni pyörähti käyntiin aika mielenkiintoisissa merkeissä. Kuten olen täällä aiemmin kertonut, aloitin vapaaehtoistyön viime syyskuussa Pesaleidja-nimiselle järjestölle, joka työskentelee kodittomien kissojen parissa. Koko syksyn tein järjestölle tasaisesti jonkin verran hommia: hoidin kissoja kissatalolla, esittelin kissataloa vieraille, otin ensimmäisen kummikissani, kävin järjestön mukana messuilla, saattelin ensimmäisen kissani omatoimisesti uuteen kotiin kaikkine paperihommineen ja tein käännöksiä, ylläpidin suomenkielistä Facebook-sivuamme, sekä englanninkielistä Instagram-tiliämme.

Vuodenvaihteessa rooliini tuli kertaheitolla uusia ulottuvuuksia, kun sain yhteydenoton Tallinnassa asuvalta suomalaisnaiselta, Helenalta, joka oli jo keväästä saakka ollut huolissaan Rotermannin hylätyissä tehdasrakennuksissa elävistä kissoista. Helena oli kunnioitettavalla sitkeydellä pommittanut eri järjestöjä koko syksyn ja muutama kissa romahtamisvaarassa olevista rakennuksista olikin jo napattu. Jäljellä oli kuitenkin vielä kolme kissaa, joiden suhteen Rotermannin projekti tuntui jämähtäneen - kukaan ei oikein enää laittanut tikkua ristiin näiden kissojen eteen. Jäljelle jääneet kissat olivat vaikeimpia kiinnipyydettäviä ja kissoilla oli myös säännöllisiä ruokkijoita. Yksi kissoista oli kuitenkin silminnähtävästi huonokuntoinen. Helenaa huolestutti erityisesti tämä projektinimellä "Rotermannin sairas" kulkeva kissa, joka oli likainen ja jolla oli vaikeuksia syödä. Lupasin Helenalle yrittää etsiä sairaalle kissalle järjestömme kautta väliaikaisen sijaiskodin sekä muut tarvittavat taustaresurssit (klinikkakäyntien rahoitus, sijaiskotiin annettavat tarvikkeet ja myöhemmin paikka kissatalossamme) ja sen jälkeen tulla hänen avukseen kissaa pyydystämään. 

Tästä jutusta tulee varmasti pitkä ja jaan sen takia tämän useampaan osaan. Kerron tässä tekstissä lähinnä projektin aloituksesta, ensimmäisestä kiinnisaamastamme kissasta ja ihan vain ajatuksista projektin tiimoilta. Kaikki kuvat ovat tabletilla enemmän tai vähemmän vauhdissa räpsäistyjä tilannekuvia, varsinaiseen valokuvaukseen ei tämän projektin yhteydessä jäänyt aikaa. 

Kissojen "koti", Rotermannin hylätyt rakennukset, joiden sisälle emme päässeet. Rakennukset ovat sisältä täysin romahtaneet, täynnä sekalaista jätettä, luultavasti olleet joskus kodittomien ihmisten asuttamia. Laudanraoista näkyy muun jätteen keskellä patjoja, joiden päällä kissatkin nukkuivat. Haju oli myös merkittävä. Selvästi tuleva olohuoneemme reilun viikon ajaksi :D

Romahtamisvaara, ei läpikulkua. Rakennuksissa on kissojen omia kulkureittejä, joista ne aina välillä tulivat ulkomaailmaan muun muassa ruokaa etsimään.

Jos haluat ajatella, että katukissojen pyydystäminen on "pelastamista", jonka jälkeen kiitollisena kehräävä kissa elää oman ihmisensä kanssa onnellisena elämänsä loppuun saakka, sinun ei ehkä kannata jatkaa tästä eteenpäin.. En nimittäin voi edes ajatella kaunistelevani tätä tekstiä. Tämä oli minun ensimmäinen "pyyntikeikkani" ja siksi varmasti yksi opettavimmista ja nöyrryttävimmistä mitä minulla ikinä tulee olemaan. Myös minussa eli ripaus tuota yllä mainittua ajattelua. Totuus tästä työstä on kuitenkin aika raadollinen ja onnellisten loppujen eteen joutuu todella taistelemaan. Kerran katukissa, aina katukissa. Ainut tapa, jolla me voimme todella oikeasti vaikuttaa tähän katastrofaaliseen ongelmaan, on pitää huoli siitä ettei uusia kissoja hylätä, eikä lisää kissoja synny kaduille.

Kissoilla oli säännöllisiä ruokkijoita. Sairaan kissan oli kuitenkin vaikea syödä raksuja ja se etsi muiden tavoin ruokaa myös ravintoloiden roskiksista.

Olimme Helenan kanssa ensimmäistä kertaa katukissojen parissa siellä mistä koko tarina saa alkunsa, kadulla. Molemmat vähän naiiveina ajatellen, ettei nyt parin kissan kiinniottaminen voi niin kovin ihmeellinen operaatio olla. Järjestön tuki takana, auttavien ihmisten ympäröimänä. Onneksi en tiennyt mitä tulevat viikot toisivat tullessaan, olisin nimittäin joutunut miettimään kaksi kertaa osallistumistani. Nämä raskaat, mutta opettavat viikot, jotka avasivat eteeni aivan uuden maailman (Helena varmasti allekirjoittaa) olisivat jääneet kokematta. Pois olisivat jääneet kyynelet, stressi, huoli ja pelko, mutta niin myös monet upeat ihmiset joihin olen lyhyessä ajassa tutustunut, rankkaa työtä tekevät ihmiset, joiden loputon energia ja pyyteettömyys valaisee heidän ympäristönsä. Olisi jäänyt näkemättä mielenkiintoiset paikat joihin ei muuten olisi mitään asiaa, jäänyt ymmärtämättä mitä todella tarkoittaa työskennellä katukissojen parissa, ei vain käydä kissatalolla, jonne joku muu on jo kissan pyytänyt ja sitä seuraavan likaisen työn tehnyt. Jäänyt tutustumatta näihin neljään todella erilaiseen kissaan, joiden elämiin ja ongelmiin me Helenan kanssa suinpäin syöksyimme. Yhtäkään päivää ei mene, etten ajattelisi mitä näille kissoille tällä hetkellä kuuluu. Jokaisella on vielä ratkaisemattomia ongelmia, ratkaisematon tulevaisuus. Askel kerrallaan me yritämme taata, että siitä tulee hyvä ja elämisen arvoinen.

Ensimmäisenä päivänä saimme avuksemme erään naisen, joka on tehnyt työtä katukissojen parissa jo kymmenisen vuotta. En edes tiennyt miten järjestömme kissanloukku toimii! Heti ensimmäisen puolen tunnin aikana loukkuun meni yksi Rotermannin kissoista, upea hyväkuntoisen näköinen uros. Olimme aivan täpinöissämme jännityksestä, innosta ja siitä kuinka helpolta koko projekti silloin vaikutti. Kyseessä ei ollut haluamamme sairas kissa, mutta tällöin jo tiesimme tyhjentävämme Rotermannin rakennukset kissoista loppuun saakka. Kun lähestyimme häkkiä, kissa sai täydellisen paniikkikohtauksen, pyöri kuin tornado häkissä ja repi reunoja yrittäen löytää tai tehdä itselleen ulospääsyn. Paksut hanskat tulivat tarpeeseen! Vedimme nopeasti jätesäkin häkin päälle ja nostimme häkin autoon. Tässä kohtaa mahan pohjassa muljahteli jo inhottava tunne: kissa ei todellakaan ajatellut tulevansa pelastetuksi. Se pelkäsi henkensä edestä ja oli valmis taistelemaan loppuun saakka.

Loukku toiminnassa. Pussiruoka riitti houkuttelemaan kissan loukkuun ensimmäisen puolen tunnin aikana. Muiden kanssa homma ei sitten mennytkään enää yhtä helposti. Nyt muuten vasta huomaan miten hämmentävän vihreää oli tammikuun alussa..

Ehdimme juoda kupposet kuumaa ja sinä aikana kissa oli kävellyt loukkuun. Helenan miehen moottoripyörähanskoille oli käyttöä ;)

Kaikki me varmasti tiedämme, että maailma osaa olla myös aika lohduton paikka. Katukissatilanne on sen yksi ilmentymä. Kissat, joiden ohi ihminen toisensa jälkeen kävelee, jotka kärsivät jokainen olemassaolonsa hetki: kylmästä, sairauksista, nälästä.. Moni ei selviä kauaa kadulla. Elämä kadulla saa parivuotiaan kissan näyttämään monta kertaa vanhemmalta. Hampaat mätenevät juuria myöten suuhun, sisä- ja ulkoloiset nakertavat, pakkanen ja sairaudet tekevät nopeasti lopun monista, vakaviakaan vammoja ei kukaan hoida, pennut kuolevat pian syntymänsä jälkeen emon vierelle, kaikki luottamus maailmaan ja ihmiseen on mennyt, jokainen solu huutaa pakokauhua lopulta kiinnijäädessä. Jokainen neljästä kiinni saamastamme kissasta nuupahti nopeasti kiinnijäämisen jälkeen lähes tajuttomaan tilaan, kuolemanpelko ja adrenaliinin voimalla tappeleminen vievät kaikki voimat.

Me haluamme jokaiselle kissalle hyvää, mutta sanojen puuttuessa se on näytettävä katukissoille vuosien aikana rauhallisena, pitkäjänteisenä läsnäolona uudelleen ja uudelleen, kunnes kissan aivoissa tapahtuu muutoksia ja kissa oppii luottamaan edes vähän. Suurin osa aikuisista katukissoista ei opi koskaan luottamaan täysin ihmiseen, ei ainakaan niinkuin tavallinen kotikissa. Suurin osa (ellei tietyllä aikavälillä kaikki) oppivat kyllä elämään ihmisen kanssa, mutta se vaatii ihmiseltä aikaa, ymmärrystä tämänkaltaisia kissoja kohtaan, halua toistaa samat asiat takapakeista huolimatta uudelleen ja uudelleen, ja todella haluta auttaa kissaa huonoinakin hetkinä. Onneksi löytyy ihmisiä, jotka haluavat työskennellä nimenomaan tällaisten kissojen kanssa ja ymmärtävät niiden erityistarpeet. Kissat ovat monta kertaa ulkoisesti kauniita, normaaleja kissoja, joiden erityistarpeet liittyvät nimenomaan psyykkiseen puoleen.

Häkin nopea peittäminen rauhoittaa tilannetta merkittävästi. Käytännön vinkkinä villieläinjahtiin aikoville ;)

Kokemattomina veimme juuri kiinni saamamme kissan suoraan klinikalle, jossa meille sanottiin, että ihan kauheasti kissalle ei voida mitään tehdä, ellei sen henki juuri nyt ole vaarassa. Kissan täytyisi rauhoittua edes vähän ennen. Kissa laskettiin kuitenkin loukusta ulos pintapuoliseen tarkastukseen. Välittömästi se yritti ponnistaa maan kiertoradalle, juoksi seiniä pitkin ja yritti hypätä katonarajassa olevasta ikkunasta ulos. Lasi tuli vastaan. Selvisi, että kissa on ulkoisesti siistin näköinen leikkaamaton uros. Kissa tappeli henkensä edestä ja se saatiin vaivoin takaisin häkkiin. Häkissä kissa hengitti raskaasti huohottaen, sen suusta tuli verta ja silmät katsoivat tyhjyyteen. En oikein tiennyt mitä ajatella - miten tämä voi olla auttamista? Saimme kissan saman illan aikana lyhytaikaiseen sijaiskotiin rauhalliselle ihmiselle, jolla on kokemusta villikissoista entuudestaan ja ymmärtää niiden erityistarpeet. Kissa joutuu luonnollisesti alkuun elämään (vähän suuremmassa) häkissä, koska se on kastroimaton, rokottamaton ja sen on helpoin rauhoittua ja tottua uuteen tilanteeseen peitetyssä häkissä vähintään muutama päivä. Lisäksi kissaa on helpompi tarkkailla: syökö se, käykö vessassa. Onneksi siisteinä eläiminä kissoille hiekkalaatikon käyttö on aika luonnollista, moni hoksaa sen nopeasti, vaikkei se olekaan entuudestaan tuttua. Lisäksi matojen munien leviäminen estetään häkin avulla ennen kuin matolääkkeet ovat vaikuttaneet.

Ensimmäistä kertaa ihminen näin lähellä. Kissa ei pakokauhustaan huolimatta ollut hyökkäävä. Klinikalle on todella kokenut ja rohkea villikissojen käsittelijä, joka vain meni ja lähestyi kissaa. Kokenut ihminen osaa myös lukea kissaa jonkin verran ja nähdä miten se tulee käyttäytymään äärimmäisen stressin alaisena.

Ikkunasta ulos lähdössä. Purkit ja putelit saivat kyytiä. 

Ulkoa pyydetyille kissoille täytyy olla väliaikaiset sijoituspaikat olemassa ennen niiden kiinnipyytämistä, muuten kissalle ei kerta kaikkiaan ole paikkaa. Me emme voi vakavien tarttuvien sairauksien takia ottaa kissoja suoraan kadulta kissataloon, joten kissa tarvitsee paikan vähintään kunnes se saadaan rokotettua. Prosessi kokonaisuudessaan ottaa vähintään 20 päivää, todellisuudessa vähintään reilun kuukauden. Kissaa täytyy madottaa kunnes se on puhdas madoista ja rokotuksen jälkeen odottaa vielä 10 päivää, että rokotus on voimassa. Kissa on hyvä myös leikata, jottei se joudu elämään häkissä kissatalossa ja muiden terveysongelmien hoitoon täytyy myös varata aikaa. Klinikkakäyntejä tulee useita ja sijaiskoteja on oltava valmis auttamaan ongelmatilanteissa, joita helposti tulee. 

Tämän uroksen kanssa on kaikki sujunut tähän mennessä hyvin. Kissa kastroitiin tällä viikolla ja se parantelee itseään edelleen sijaiskodissaan, joka näillä näkymin saattaa jäädä sille myös pysyväksi kodiksi. Kissalta poistettiin leikkauksen yhteydessä hammas ja jatkossa täytyy poistaa myös rutkasti hammaskiveä tai muutkin hampaat ovat vaarassa. Kissa täytyy myös rokottaa parin viikon kuluttua. 

Tarina jatkui, ja jatkuu, kuitenkin vielä muiden kissojen parissa ja muuttui tästä vain intensiivisemmäksi. Jatkan kertomusta toisessa postauksessa. Kiva, jos pääsit loppuun saakka. Kuulisin mielelläni millaisia ajatuksia tämä teksti herätti. :)

Messuilla Pesaleidjan kanssa

Heti alkuun: kovasti tervetuloa seuraamaan meidän toimintaamme tykkäämällä suomenkielisestä Facebook-sivustamme TÄÄLLÄ. Minä olen ottanut ainoana suomenkielisenä vapaaehtoisena sivun hallintaani ja tulen postittelemaan sinne kuvia, juttuja arjestamme ja kaikista tärkeimpänä tietoa kotia etsivistä kissoistamme. Näkyvyys on tälle toiminnalle ensiarvoisen tärkeää, joten jokainen joka vaivautuu tykkäämään tai kertomaan meistä vaikka lyhyesti eteenpäin, toimii jo hyvän asian puolesta :) Ja otan mielelläni vastaan sivun parannusehdotuksia tai juttuvinkkejä: millaista sivua sinä haluaisit seurata?

Meidän lauantainen messupäivämme Laps ja pere -messuilla alkoi kokoontumisella aamutuimaan kissatuvalla. Pakkailujen jälkeen heitimme kissat ja kassit (kassid on muuten kissat viroksi ja lausutaan vieläpä kassit) autoon ja pistimme menoksi. 

Aamuinen puuhailumme sai uteliaita katseita kissalan kissoilta. Tältä komealta pojalta on pakkanen pudottanut palan korvasta. Tämä on loppujen lopuksi aika yleistä katukissoilla, mutta minä ainakaan en ennen meillä aloittamista ollut nähnyt yhtäkään "puolipitkäkorvaista".

En voi olla laittamatta tätä kuvaa kissalasta: käynti Paldiskissa lastentarhassa aiemmin viikolla poiki pienen rahalahjoituksen lisäksi 6-vuotiaiden tekemää taidetta kissalan seinille :) Varsinkin tuossa keskellä alimpana on aika menevän näköinen kissa!

Matkalla Mustamäeltä Saku suurhallille.

Perillä Saku suurhallilla saimmekin laittaa hihat heilumaan, että osastomme olisi pystyssä ennen kymmentä. Aika monella messuosastolla näytti olevan sama tilanne.

Meidän kissalassamme oli eri-ikäisiä, erinäköisiä rauhallisia kissoja. Jotain jokaiselle!

Laitoimme aika paljon mainoskylttejä, jotta ne osuisivat nopeasti ohikulkijoiden silmiin. Nurkkamme oli vähän hämärä, joten osa kuvista on pikkuisen puuromaisia. 

Kissalaa vastapäätä löytyi hyväntekeväisyysmyyntipöytämme. Meillä oli myynnissä sisustusesineitä, keramiikkaa, pinssejä.. Suuri osa tavaroista on lahjoitettu meille eri tahojen puolelta. Meillä oli myös kaksi erilaista arvontaa, jotka olivat mukavan suosittuja.

Minä olin monta tuntia myyntipöytämme takana. Olen vielä aika uusi vapaaehtoinen, joten en olisi osannut kertoa paljoa kissoistamme ja lisäksi en itsekään halunnut palvella asiakkaita tilanteessa, jossa joudun vuolaasti selittämään viroksi kovan melun ja hälinän keskellä.. Vironi ei VIELÄ ihan niin vahva ole. Houkuttelin siis pöytämme takana asiakkaita arvontoihimme, jaoin infolehtisiämme ja koitin leveällä hymyllä ja tervehtimällä saada ihmisiä tulemaan lähemmäs.. 

Tällainen pikkuapina keikkui mukana. Tällä pennulla oli ensimmäistä kertaa valjaat päällä ja ne tuntuivat niin oudoilta, ettei hän osannut enää ottaa askeltakaan. Kellahti vain joka kerta kyljelleen, kun laskettiin maahan.

Suloinen 6-vuotias Deboora edusti meitä rauhallisesti ihmisten keskellä ja oli silitettävänä tunteja putkeen. Iltaa kohden hän muiden mukana väsähti, eikä enää suostunut tulemaan ulos häkistä. Moni kissa oli tässä vaiheessa jo kaivautunut peitteisiin piiloon ja osa nukkui sikeästi. Koska yleinen tunnelma kissojen suunnalla oli väsynyt ja vähän kärttyinenkin, suunniteltiin sunnuntaille kissojen vaihtoa puolessa välissä päivää. 

Meidän osastomme oli aivan päälavan yläpuolella, joten hiljaisina hetkinä pääsimme itsekin seurailemaan viihdettä. Tarjonnasta löytyi paljon musiikkiesityksiä, teatteri- ja tanssiesityksiä, muotinäytöksiä, joku kotikemistijuttu.. Minulla soi vieläkin pari vauhdikasta lastenlaulua päässä :)

Myimme jonkin verran tavaraa, paljon arvontalipukkeita, jaoimme tietoa toiminnastamme ja loimme kontakteja. Lauantaina vain yksi kissa löysi kodin, mutta uudet kodit ovat onneksi vain osa tavoitteistamme messuilla. Esimerkiksi alkusyksyn Uus Maailm -kaupunginosan festareilta 11 kissaa oli saatettu uusiin koteihin, eli tämä vaihtelee tosi paljon.

Tällainen messupäivä meillä oli! :) Päivän päätteeksi otin vielä selfien rintamerkistäni. Olen hengenpelastaja (olen elupäästja).

Carolina

Hei kaikki, tavatkaa Carolina, kummikissani. Carolina on noin neljän kuukauden ikäinen maatiaispentu, joka asuu tällä hetkellä Tallinnassa Pesaleidja-kissatalossa. Hän etsii koko ajan kovasti omaa pysyvää kotia. Minun tehtäväni ihmiskummina on välittää Carolinan toive omasta kodista mahdollisimman monelle.

Carolina löydettiin siskonsa Philadelphian kanssa Uus Maailm - kaupunginosasta läheltä Tallinnan keskustaa kesällä, kun pennut olivat arviolta parin kuukauden ikäisiä. Loiset olivat syöneet molempien pienet suloiset kasvot vereslihalle, mutta Carolinan kasvot ovat jo parantuneet, kuten kuvista näkyy.

Carolina on vielä aavistuksen arka ihmisen suhteen, kuten kadulle syntyneet alkuun aina ovat. Hän on kuitenkin hurjan "nöyrä" ja rauhallinen, katsoo suoraan silmiin vaikka silmämunatkin värisevät jännityksestä. Carolinaa kuitenkin voi ja pitääkin käsitellä tällä hetkellä paljon. Eikä ihminen ole enää laisinkaan yhtä pelottava ilmestys kuin alussa. Aika ja rauhallinen käsittely tekevät tehtävänsä :)

Carolinalla on hiukan erikoiset, kauniit kasvot ja uskon, että hänestä kasvaa tosi ystävällinen kissa. Tällä hetkellä hän istuu hiljaa ja tapittaa kauniilla silmillään häkistään. Carolina ei sähise eikä rähise, vaikka siihen joskus voisi olla syytäkin - eihän kissaa ole tarkoitettu häkkiin. Siskon vaarattoman, mutta tarttuvan kasvojen sieni-infektion vuoksi pennut on vielä pakko pitää pois kosketuksista muiden kissojen kanssa.

Minä toimin Pesaleidjassa vapaaehtoisena ja Carolina on ensimmäinen kummikissani. Kummius tarkoittaa sitä, että mainostan Carolinaa kotimarkkinoilla parhaani mukaan. Jos Pesaleidjan toiminta ja meidän vapaaehtoisten työnkuva kiinnostaa, käy ehdottomasti lukemassa pidempi juttuni täältä: KLIK. 

Jos siis etsit Carolinan kaltaista, nöyrää ja rauhallista kaunista pentua, ole yhteydessä. Ja jos et syystä tai toisesta ole kiinnostunut juuri Carolinasta, mutta tallinnalaisen löytökissan ottaminen tuntuu muuten hyvältä idealta, voit olla yhteydessä suoraan minuun (tallinnapaivakirja@gmail.com) ja saat suomenkielisen kontaktin :) Olen erittäin mielelläni apuna täällä päässä kielen ja paperihommien kanssa, sekä esittelen mielläni kissoja ja kissataloa. Voit aina olla myös suoraan yhteydessä Pesaleidjaan (pesaleidja@varjupaik.ee). Pesaleidjan kotisivut löydät täältä: pesaleidja.ee ja sivuilla pääset katselemaan muiden kotia etsivien kissojen kuvia.

Meiltä löydät hyvin todennäköisesti etsimäsi kissan. Yksinään meidän piirissämme on parisataa kotia etsivää kissaa, joista osa on tällä hetkellä kissatalossa, osa sijaiskodeissa. Kaikkia pääsee etukäteisilmoituksella katsomaan henkilökohtaisesti. Adoptointi Suomeen onnistuu joko heti tai pienellä viiveellä, sillä osalla kissoja ei ole rabies-rokotusta ja se vaaditaan rajalla.

Vapaaehtoistyö Tallinnassa kissojen parissa

No niin, nyt on hyvä hetki puhua vapaaehtoistyöstäni kissojen parissa myös täällä blogin puolella. Kerron tässä tekstissä mistä työssä on minun kohdallani kyse ja avaan pikkuisen myös kissatalon toimintaa. Aloitin vapaaehtoistyön kissatalo Pesaleidjassa täällä Tallinnassa noin kuukausi takaperin. Näin heidän ständinsä Uus Maailm -kaupunginosan katufestareilla, otin mukaani käyntikortin ja vielä samana iltana tartuin tuumasta toimeen. Jo seuraavana päivänä tein ensimmäistä viro-suomi -käännöstäni järjestölle ja seuraavalla viikolla kävin tutustumassa turvakotiin Mustamäellä. 

Tämä teksti ei missään nimessä ole kattava kuvaus Pesaleidjan toiminnasta. Tiivistän tässä kuukauden aikana kokemani ja oppimani ja pieniä virheitäkin voi mukana olla. Lisätietoa saat halutessasi esimerkiksi Pesaleidjan suomenkielisestä Facebookista (täällä!) ja myös minun kauttani kysymällä (tallinnapaivakirja@gmail.com). Facebookiin olen suomentanut tähän mennessä ainoastaan Mirri-tekstin. Pesaleidjan vironkieliset sivut löydät täältä: KLIK.

Kuvissa on Pesaleidjan asukkaita. Ensimmäisessä katselee kaunis puolipitkäkarvainen pentu, joka on vielä muutaman kuukauden kissataloperiodin jälkeenkin käytännössä villi. Kissa on kotoisin Pärnusta, missä käsittelemättömien kaulaan sidotaan keltainen nauha merkiksi. Kissalla on edelleen tämä nauha, koska kukaan ei ole päässyt poistamaan sitä. Tällaiset kissat ovat kadulle tai metsään syntyneitä ja me vapaaehtoiset olemme niiden ensimmäisiä ihmiskontakteja. Meille tulee paljon kissoja ympäri Viroa, koska Tallinnassa on paremmat "kotimarkkinat".  

Meidän vapaaehtoisten työtehtäviin kuuluu muun muassa seuraavia juttuja: ylipäänsä tarkistaa, että kaikki on päällisin puolin kunnossa, leikkiä kissojen kanssa, totuttaa villejä ja pelokkaita kissoja ihmisiin, puhdistaa silmiä, korvia, sieni-infektioita, antaa lääkkeitä silmä- ja korvatipoista vitamiineihin, rasvoihin ja jopa pistoksiin, esitellä kissoja potentiaalisille ottajille, edustaa järjestöä messuilla ja tapahtumissa (näillä näkymin olen itsekin menossa ständille Laps ja Pere -messuille :)), ottaa kuvia, tiedottaa muita vapaaehtoisia tärkeistä jutuista ryhmän fb:ssa, mainostaa toimintaa ja kissoja, ottaa vastaan tilauksia, käyttää kissoja lääkärissä.. Listasta puuttuu vaikka mitä - toiminta on siis ihan jokaiselle meistä tosi kokonaisvaltaista, mutta jokainen voi silti "erikoistua" oman osaamisensa kanssa. Esimerkiksi viro-suomi -kääntäjiä järjestöllä ei ollut ennen minua, autottomien ei odoteta osallistuvan kuljetuksiin jne. Tunteja voi antaa muutamista viikossa vaikka täysipäiväiseen työhön saakka. Tekemistä riittää.

Tämän seuraavan kissan nimeä en tiedä, mutta se on terveen näköinen, ei arastele ihmistä ja jaksaa leikkiä. Hyviä merkkejä kaikki! Suuri osa kissoista on tämän kaltaisia, ihmisen hylkäämiä, jolloin mahdolliset ongelmat liittyvät erityisesti arkuuteen ja suruun mahdollisen nälkiintymisen ja kadulta poimittujen sairauksien lisäksi. Turvallinen koti on vaihtunut vaaralliseksi ja kylmäksi kaduksi, mutta kissa on kuitenkin tottunut alunperin olemaan ihmisen kanssa. 

Ensimmäinen käyntini jätti minut hiljaiseksi. Kissalassa oli kesäaikaan aivan liian kuuma, siellä haisi vahvalle ja eri tavoin käyttäytyvät kissat vähän jopa pelottivat minua, joka olen tottunut vain hyvinvoiviin kotikissoihin. Ensimmäisellä kerralla en uskaltanut koskea moneenkaan kissaan, vaikka halusin. En tiennyt miten toimia, kun näin, että kissa pelkää minua ihan tosissaan - mitä jos pahennan pelkoa? Useampi kissa pelkäsi minua ja tuutoriani kirjaimellisesti kuollakseen - halvaantui maahan liikkumattomaksi esimerkiksi silmien puhdistuksen ajaksi ja tuijotti lasittuneella katseella tyhjyyteen. Sulki itsensä fyysiseltä maailmalta. En ole koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa reaktiota. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kissoja, joilta on pakkanen pudottanut puolet korvista, paljon ahdistuneita kissoja, joiden on pakko olla häkeissä tarttuvien tautien takia. Näin kissan, jonka silmät on puhkaistu ihmisen toimesta. Itken edelleen joka kerta kun seurustelen tämän kissan takia. Myös hän joutuu olemaan häkissä, koska ei voi puolustautua mahdollisesti tappelunhaluisia uroksia vastaan. Ääni ja kosketus ovat tälle kissalle elintärkeitä. Mainittakoon, että osa turvakodeita lopettaa tällaiset "toivottomat tapaukset" (vielä enemmän muualla maailmassa), mutta meillä on vähän avarammat arvot.. Vaikkakin tila on jatkuvasti vähissä!

Alemman kuvan oranssilla Smartilla on kova tarve tapella muiden urosten kanssa. Hän vain on maskuliinisempi ja reviiritietoisempi. Smartille etsitään parhaillaan sijaiskotia, koska tappeluissa veri lentää. Kuvan tilanteessa ehdimme vielä väliin, mutta kissat myllyttävät myös yöaikaan ja pieniä vammoja syntyy - joskus jopa klinikkakäynnin arvoisesti. Onpa yksi vapaaehtoisemmekin käynyt paikattavana, kun on yrittänyt irrottaa tappelevia kissoja - tämä kerrotaan usein varoittavana esimerkkinä. Väliin ei missään tapauksessa pidä mennä sen jälkeen kun tappelu on alkanut.

Alla on kadulle syntynyt pieni Philadelphia, joka pyydystettiin Uus Maailm-kaupunginosasta siskonsa Carolinan (seuraava kuva) kanssa. Siskokset olivat tullessaan vain parin kuukauden ikäisiä ja kirput olivat syöneet heiltä kasvot vereslihalle.. kyseessä on muistaakseni lisäksi sieni-infektio. He joutuvatkin tämän takia asumaan vielä häkissä. Molemmat pelkäävät ihmistä edelleen, mutta sosialisointi on tuottanut jo tulosta. Siskokset ovat todella "nöyriä", istuvat hipihiljaa häkissään ja tapittavat kauniilla silmillään. Pennut vain ovat liian pieniä ymmärtääkseen, ettei kissaa ole tarkoitettu häkkiin, eivätkä siksi hoksaa pitää asiasta meteliä. Näin pienet kun sopeutuvat mihin vain. Molemmilla on erikoiset, kauniit kasvot, ja uskonkin, että näiden kahden on helppo löytää koti, kunhan terveys ja rohkeus saadaan kuntoon.

Suurin osa Pesaleidjan asukkaista on kissoja, joita elämä on kohdellut tavalla tai toisella huonosti. Tämä näkyy (toisilla enemmän, toisilla vähemmän) psyykkisinä ja fyysisinä jälkinä, joista yleisiä ovat: jonkinasteiset pelot, arkuus, ripustautuminen ihmiseen, erilaiset yleensä harmittomat vammat, heikompi terveys (tähän en osaa tässä vaiheessa ottaa tarkemmin kantaa, ja tämä on hyvin kissakohtaista - erityisesti pentuna kärsitty aliravitsemus on voinut vaikuttaa kehitykseen esimerkiksi huonojen hampaiden tai pienen koon muodossa). Suuri osa kissoista tulee meille niin, että niillä on vähintään jokin seuraavista: sisä- ja/tai ulkoloisia, silmätulehdus, sieni-infektio, nuha, ripuli, haavoja tai ruhjeita. Elämä kaduilla on kovaa. Moni kuitenkin toipuu fyysisesti ja psyykkisesti hyvään kuntoon ja voi jatkaa onnellista elämää, kunhan oikea koti löytyy.

Alla on Carolina, kummikissani. Minun tehtäväni on edistää Carolinan kodinetsimisprosessia ja teenkin pikapuoliin "mainospostauksen" tästä muutaman kuukauden ikäisestä pennusta.

Alla oleva mustavalkoinen kissa on Marco, joka on ollut kissatalossa jo pidempään. Kuvaa ottaessani hän hellästi hoiti puhdistamalla kuvan nukkuvaa kissaa. Marco on lempeä ja ystävällinen puolipitkäkarva. 

En missään nimessä halua antaa tällä tekstilläni kuitenkaan liian yksipuolista kuvaa: Pesaleidjassa on paljon rohkeita ja terveitä kissoja, jotka enemmän tai vähemmän sopeutuvat kissalan vilskeeseen ja stressiin odottaessaan seuraavaa kotia. Kissoja, jotka eivät pelkää ihmistä laisinkaan, leikkivät, syövät ja ovat vilkkaita. Näillä kissoilla ei ole suurta hätää ja tavalliset nätit yksilöt löytävät perheen melko nopeasti - poikkeuksia lukuunottamatta. Esimerkiksi ikä voi olla yksi hidastava tekijä, mutta meillä muistutetaan, että aikuinen kissa on monesti parempi vaihtoehto, sillä aikuisesta näet heti mitä tulet saamaan. Kissan persoona on jo kehittynyt, eikä ulkonäkö muutu. Pennut ovat kaikki supersuloisia vilkkaita nappisilmiä, ja tämän taakse yksilöiden erot vielä katoavat. Kissa muuttuu paljon aikuistuessaan.

Paeta vaiko ei - siinä vasta kysymys. Monet kissat arastelevat kameraa tai iPadia enemmän kuin ihmiskasvoja :)

Ennen kaikkea olen saanut yllättyä huomaamalla miten paljon aitoa onnellisuutta voi tulla auttamisesta. Tiesin sen jossain sydämeni perukoilla, mutta se valkeni vasta kun uskalsin lähteä mukaan. En tiennyt mitä odottaa, kun tein päätökseni. Alkuun itkin paljon, mutta äkkiä huomasin jotain tärkeää: tiedän, että jaksan ja haluan tehdä tätä työtä. Minulla on resurssit tähän. Ja kun näen, että olen tehnyt jotain konkreettista vähentääkseni toisen olennon, toisen eläimen, pahaa oloa, valaisee se monen monta päivää.. :)

Katse parempaan huomiseen.

 

Pesaleidjassa on muistaakseni tällä hetkellä noin 90 (vai oliko se 60?) kissaa kolmessa huoneessa. Sijaiskodeissa on yli 100. Tärkein tavoitteemme on, että kissat löytävät turvallisen, pysyvän kodin, jossa niille riittää rakkautta ihmisen ja/tai toisten kissojen muodossa. Ikävä kyllä tämä ei aina toteudu, mutta tähän me pyrimme kaikilla mahdollisilla tavoilla! 

Jos kiinnostut jostain kissasta täällä tai Pesaleidjan sivuilla näkemäsi kuvan perusteella, haluat tietää onko meillä sinulle sopivaa kissaa tai haluat tulla paikan päälle katsomaan kissoja SEKÄ haluat suomenkielisen kontaktin - voit olla yhteydessä minuun blogini sähköpostin kautta. Vastaan varmasti ja nopeasti, sekä autan mielelläni täällä Tallinnan päässä. Jos haluat adoptoida tietyn kissan Suomeen, voit joutua hetken odottamaan, sillä kaikilla kissoilla ei ole rabies-rokotusta. Sen saamisen jälkeen on kuukauden odotusaika ennen kuin kissan voi muuttaa. Rabies-rokotus hoidetaan (mielestäni) meidän kauttamme, jos kissa lähtee vieraaseen maahan. Jokainen kissa leikataan, sirutetaan ja madotetaan. 

Myös Instagram-tililleni ilmestyy aika ajoin Pesaleidja-kuvia täällä. :)