Vierailulla itävirolaisessa lastenkodissa

Viikko sitten lauantaina kävimme pienellä porukalla viemässä tavarakuorman Virossa asuvien suomalaisten naisten yhteisön avustuskohteeseen, Kohtla-Nõmmen lastenkotiin. Lisäksi tavaraa meni Kohtla-Järven sosiaalitoimistolle. Jos haluat lukea lisää Suomettarien hyväntekeväisyystyöstä, se onnistuu täällä: KLIK. Lastenkoti ei salli tunnistettavien kuvien julkaisemista lapsista, joten jätin varmuudeksi pois kaikki kuvat asukkaista.

Päivämme alkoi yhteisömme varastolta, jossa pakkasimme pakettiauton täyteen sekä sosiaalitoimistolle, että itse lastenkotiin vietävää tavaaa. Matkaan lähdimme kahdella autolla.

Mitä olisikaan vähänkään pidempi ajomatka ilman kahvipaussia. Statoilin valikoimista löytyi suurin näkemäni take away -muki, noin puolilitrainen. Jätimme megamukit kuitenkin tällä kertaa ottamatta.

Ajomatka meni rattoisasti rupatellessa ja vajaan parin tunnin päästä aloimmekin olla perillä. Matkan varrella näkyi tutun näköistä itävirolaista syrjäseutua. Tämänkaltaisia kauniita, mutta enemmän tai vähemmän ränsistyneitä kivitaloja on paljon.

Ensimmäinen etappimme. Sosiaalitoimisto ei ole lauantaisin auki, joten kannoimme tavarat erään kerrostalon kellariin odottamaan siirtoa. 

Perillä lastenkodilla. Pari vanhempaa asukasta tuli meille kantoapuun.

Alkuun palaveerasimme käytännön asioista kahvien ääressä johtajattarien kanssa ja selailimme lasten kuvia eri tempauksista ja tapahtumista.

Sen jälkeen teimme kierroksen suureen lastenkotiin. Lapset on järjestetty neljään perheeseen, jotka asuvat eri siivissä. Jokaisessa perheessä on 8 paikkaa. Vanhin lapsista oli muistaakseni 19-vuotias ja nuorimmat vaippaikäisiä. Vanhempien lasten muuttoa omilleen tuetaan parin vuoden ajan, jonka aikana oma toimeentulo olisi löydettävä.

Lastenkodilla on yksi huone varattuna lahjoituksena saaduille uusille tavaroille. Sieltä otetaan esimerkiksi lasten syntymäpäivälahat ja mahdolliset palkinnot.

Sekalaisia kuvia lastenkodista.

Viimeisenä kuva auton ikkunasta napattuna paluumatkamme alussa. Lastenkoti sijaitsee hiilikaivosalueella, jossa myös työpaikkoja on rajallisesti.

Ehdimme vielä illaksi Tallinnaan. Päivä oli kaiken uuden ja kiinnostavan takia aikamoisen väsyttävä, mutta ehdottomasti sitäkin antoisampi!

Tartu Rattaralli 2014

Tartu Rattaralli ajettiin taas viime viikonloppuna, mikä tarkoitti meille kolmatta reissua kesäiseen Tarttoon. Tässä tulee kuvapäiväkirjamainen katsaus viikonloppuun: mitä on luvassa, kun neljä miestä lähtee ajamaan kilpaa (kuka itsensä ja kuka muiden osallistujien kanssa) ja huoltojoukoiksi lupautuu kaksi vaimoa. Aika ei ainakaan käynyt pitkäksi ja silmät lupsuivat oikeastaan pahimmin huoltojoukoilla.. 

Tällä kertaa kaupunkiin tutustuttiin taas vähän uudesta näkökulmasta, sillä koko porukka urheili - minäkin pääsin jäälle kolme kertaa. Samalla tuli tutuksi alle 5 km keskustasta sijaitseva Lõunakeskus: valtava ostoskeskus, jonka keskellä on jää, missä muun muassa luistelukoulut pitävät omat treeninsä kiinnostuneiden nähtävillä. Minullekin iski alkuun vähän ramppikuume, kun laidoilla notkui koko ajan satunnaisia shoppailijoita yleisönä. Tartto-vinkkinä: jos tekee mieli ostostella, Lõunakeskukseen menee pitkin päivää ilmainen bussi suoraan keskustasta. Lisää tietoa ostoskeskuksen nettisivuilta täältä.

Lähdimme Tallinnasta Tarttoon lauantaiaamuna. Toinen pyöristä nappasi koristeet mukaan, kun teimme kunniakierroksen Tartossa. Hotellille on ollut joka vuosi ihan uskomattoman hankala päästä, kun suuri osa keskustasta on suljettu.

Heti hotelliin tsekkaamisen jälkeen lähdimme hakemaan miehille kisakirjekuoria, joista löytyy muun muassa lähtönumerot, kartta reitin nousuista ja laskuista sekä tankkauspisteistä, ruokakuponki ja Kalevin suklainen kultamitali.

Alla kuva lauantaisesta ammattikisasta - tässä kohtaa kuuluu siis huutoa, vihellystä ja kannustusta eri kielillä. Lähes suoraan tästä minä lähdinkin luistelemaan. Olo jäällä oli hutera vaivaisen 1,5 viikon tauon jäljiltä, mutta yhden luistelukerran jälkeen sitä onneksi on taas ihan entisellään.

Illalla kävimme syömässä Cafe Truffessa raatihuoneentorilla, joka on itse asiassa Viron parhaat ravintolat -listallakin. Paikka ei ollut ihan erityinen, mutta muun muassa alempi jälkiruoka oli tosi herkullinen. Tällä kertaa minulla oli oma jälkiruoka, mutta kävin silti tuttuun tapaan mieheni annoksella. Hän itse asiassa kertoi jo jonkin aikaa sitten, että on oppinut suhtautumaan rauhallisemmin siihen, että lusikoin hänen jälkiruokaansa, minkä olin kyllä huomannutkin.. ;)

Ilta-aurinkoinen näkymä hotellistamme. Kun seuraavana päivänä on edessä 133 km polkemista, tekee mieli vetäytyä lepäämään ajoissa. Kisan startti oli odotettavissa tuttuun tapaan kello 10 aamulla.

Sunnuntaiaamu, h-hetki. Maalilinjalla on Mäkki ja sinnehän sitä tulee eksyttyä joka vuosi. Viime vuonna istuin odottamassa pari tuntia omia maaliintulijoita ja Mäkin terassilta on sopivasti suora näkymä. Maalilinjaa pitää tuijottaa ihan kärppänä, koska tulijoita on paljon, eikä kaikilla omilla ole edes kännykkää mukana. Saapumisajankin pystyy oikeastaan ennustamaan vain porukan parilta kilpailuhenkisimmältä pyöräilijältä. Tänä vuonna hotelliltamme oli musta tee loppu, joten Mäkki tuli senkin takia tarpeeseen..

Lähdön tunnelmaa. Tässä kohdin näyttää vielä yllättävän väljältä, sillä lähtijöitä oli pidempään matkaan noin 2000. Pian tunnelma tästä tiivistyikin. Otin lähdöstä videota ja sille tallentui, kun yksi nainen pyllähti ahterilleen joukon keskellä massan lähtiessä liikkumaan. Aika nopeasti lähdön jälkeen tämä parin tuhannen joukko sitten hajoaa nopeampiin ja hitaampiin. Muun muassa täältä voi katsoa hyviä kuvia viikonlopun tunnelmasta: linkki. Kuvat kertovat paremmin kuin minun tuhat sanaani siitä, miten iso ja osallistujarikas tapahtuma on kyseessä :)

Kun miehet polkivat, huoltojoukot lähtivät taas luistelemaan. Veimme pyöräilijöiden tilaamat maalijuomat hotellin minibaariin kylmenemään ja nappasimme taksin Lõunakeskukseen. Luistelu keskellä isoa ostoskeskusta oli uusi kokemus ja ehdottomasti kannatti mennä. Pisteet myös siitä, että jokainen sai käyttöönsä lukollisen lokeron.

Jäältä kiidimme hotellin kautta odottamaan maaliinsaapujia kylmälaukun, kenkien, takkien ja auttavien käsien kanssa. Maalissa odottaminen on oikeasti aika energiaavievää puuhaa, sillä niin kauan kun oma mies on vielä matkalla, mieli on levoton. Yleensä vielä ne ensimmäisinä maaliin tulleet alkavat kertomaan millaisia kolareita näkivät tai montaako elvytettiin.

Mieheni sykemittarista saimme tietää, että kovin vauhti oli ollut 61 km/h, mikä tuntuu pikku trikoissa pyörän päällä ihan absurdilta. Jälki onkin sen mukaista kun onnettomuuksia sattuu. Se on vaihtoehto mitä ei halua edes ajatella ja silti tiedostaa, että osalle se tulee joka vuosi todellisuudeksi. Osa lähteneistä ei tule maaliin. Onneksi ambulansseja on paikalla paljon ja osaa ajaakin pyöräilijöiden perässä. Tänä vuonna alkoivat pillit soimaan jo viisi minuuttia lähdön jälkeen.. Mutta se siitä. Onnettomuusriski vain on osa tätä tapahtumaa ja varmaan jossain määrin kaikkien maalissa odottavien mielessä. Kyllä sitä muistaa taas hetken olla tyytyväinen kun toinen on kunnossa. Hassua, miten vakavaksi täysin vapaaehtoinen harrastus voi mennä :)

Osallistujille tarjoillaan ajon jälkeen ihan kunnon ateria: keittoa, rusinasämpylä, ylisokeroitua haaleaa teetä, rahkapatukka ja litran maitokiisseli. Ei tietoakaan, että tuollaista olisi yksin jaksanut syödä. Niinpä autoin ;) Maitokiisseli oli tietysti sponsori-/mainostavaraa, mutta silti tuntui älyttömältä jakaa jokaiselle kilon pussi. Itse tuote oli täysin uusi tuttavuus ja ihan älyttömän hyvää! Kyseessä on siis sokeroitu kokoonkeitetty maito, joka maistui aivan vaniljakastikkeelta. Omassa lähikaupassammekin tuota näytti olevan. Suosittelen kokeilemaan, jos sattuu vastaan.

Perinteeksemme on muodostunut juoda kisasampanjat hotellilla ja sen jälkeen lähteä pitsoille La Dolce Vitaan, joka sekin näyttää olevan nyt Viron 50 parasta -listalla. Isommalla porukalla helpot valinnat ovat vain.. helppoja :) Kukaan ei jaksa miettiä ylimääräistä enää kisapäivän päätteeksi.

Maanantai, sateinen lähtöpäivä. Kävin luistelemassa ja sen jälkeen söimme nopean lounaan kahvila Kohvipaussissa, joka osoittautui kivaksi pikku kulmakahvilaksi.

Rrrrrrrr-ruokaa! Pyydän miestäni ottamaan minusta pari kuvaa ja niistä tulee tällaisia. 

Reissu oli antoisa ja näillä näkymin osallistumme taas ensi vuonna - osa porukastamme varasikin jo huoneen valmiiksi. Ja innokkaille pyöräilijöille: mukaan vain! Osallistujissa on kaikenkokoista, -näköistä ja -ikäistä menijää. Kunnollinen maantiepyörä on kevyin ajaa, mutta mikä vain pyörä käy osallistumiseen ja lyhyempikin sarja, 70km, löytyy.

Rattaralli 2013

Koko vuoden enemmän tai vähemmän jännityksellä odotettu Rattaralli on visusti takana. Vielä viime yönä näin unta, että mieheni pyörtyi ja aloin huutamaan apua viroksi. Syytä tai ei, huolestun miehestäni melko helposti (kuten muuten myös kissastamme..). Myöntääkö kukaan muu tällaista piirrettä? Mieheni ei ymmärrä minua lainkaan, vaan lähinnä hermostuu "hössötyksestä", kuten hän sen tulkitsee.

Jännityksen, ja myöhempien helpotuksen kyynelten, lisäksi ralliviikonloppu toi mukanaan pyöräilijöiden takuuvarman palamisen auringossa (mikä helle!), hikoilusta suolakristallisia pyöräilytrikoita ja läjän mitaleita (yksi jokaiselle maaliin saapuneelle :). Sekä paljon yhdessäoloa ja kesän ensimmäiset hyttysenpuremat. Viime vuonna niitä raavittiin varmasti kuukauden ajan, nyt ne eivät onneksi vaikuta yhtä pahoilta. Alkuviikosta kotona odotti kaivattu tieto: sain aiemmin tekemästäni kielikokeesta 98%. Eli B1-taso kutsuu :)

Tartto on kaunis ja mielenkiintoinen kaupunki - sieltä löytää paljon kun vähän kiertelee. Tällä kertaa me katsomon tytöt kävimme kirpputorilla ja Nõukogude lillelapsed -näyttelyssä (suomeksi neuvostoliiton kukkaislapset), joka kertoo hippiliikkeestä 70-luvun Neuvosto-Virossa. Pienehkö, mutta sitäkin mielenkiintoisempi näyttely toimii vielä syyskuun alkuun asti. Suosittelen käymään jos liikut Tartossa. Minä odotan jo näyttelyyn liittyvää dokumenttia julkaistavaksi, sen verran mielenkiintoiselta se näyttelyn pätkien perusteella vaikutti. Aikataulun mukaan julkaisu tapahtuu vuonna 2015, eli hetki pitäisi vielä malttaa.. ;)

Oli hauska jutella puolalaisen lähes saman ikäisen naisen kanssa. Katselimme näyttelyssä suuria kasettikeloja ja hän kertoi, että hänen isosiskoillaan oli samanlaisia ja ne periytyivät myös hänelle itselleen käyttöön. Minä en rehellisesti ollut nähnytkään sellaisia ennen, mikä tuntui aika hassulta. Pieniä kasetteja tietysti oli (teknologia oli selvästi sama), mutta nämä olivat halkaisijaltaan noin 20-senttisiä rullia. Uudet teknologiat ovat kai tulleet sen verran jäljessä neuvostomaihin, ehkä poliittisista ja taloudellisista syistä yhtä lailla (?). Tämä riippuu kai paljon maasta ja vuosikymmenestä, enkä tiedä kuinka kurinalaista elämä juuri Puolassa on kaikenkaikkiaan ollut. 

Sunnuntainen amatööripäivä osoittautui kesän kuumimmaksi tähän mennessä. Varjossa mitattiin lähdön aikaan jopa +26 astetta ja kovin montaa varjoista kohtaa ei reitin varrella sitten ollutkaan. Meidän tiimimme raportoi matkan varrelta muun muassa yhden sydänkohtauksen, mikä ikävä kyllä ei yllättänyt, sillä lähtijöiden kunto vaihteli silmin nähden paljon. Katsoin kauhuissani osaa lähtijöistä, varsinkin kun heti aamusta oli selvää millainen päivä oli tulossa. Eräs ryppyinen pappa kiinnitti erityisesti huomioni, sillä hän oli tiimimme kohdalla lähtökarsinassa. Selvästi yli 70-vuotias laiha pappa lähti matkaan vuosikymmeniä vanhalla pyörällä ilman urheilujuomapulloja (pelkällä vedellähän tuolla ei kunnolla olisi edes pärjännyt suuren hikoilun takia). Mutta huono kunto tai ei, kolmen tunnin jälkeen porukkaa alkoi valumaan takaisin tasaiseen tahtiin, eivätkä maaliin tulijat näyttäneet edes niin kovin kärsineiltä. 

Illalla kävimme ulkona syömässä ja joimme lämmintä sampanjaa. Sampanjaa sen olla piti, mutta sitähän ei hotellista löytynyt. Respassa neuvottiin menemään lähimpään R-alkoon ja sillä välin tarjoiltiin cooleri ja lasit. Joustavaa asiakaspalvelua :) Osa porukasta tekikin huonevarauksen jo ensi vuodelle ja meille vielä huudettiin perään "see you next year!". Heh :)

Katsoin äsken vielä dokumentin Rattaralli-viikonlopulta ja nauroin ääneen. Porukka on niin persoonallista ja huumorintajuista. Tunnelma on loistava: kuka vaan voi osallistua, kaikki ennen maalilinjan sulkemista yli ehtineet palkitaan mitalilla + vedellä/limulla ja keitolla, kaikkia kannustetaan. Pyöräilyn saa ottaa veren maku suussa tai sitten maisemia ihaillen. Pukeutuneita pyöräilijöitä on paljon, esimerkiksi tämän vuoden kuvatuimpia oli kirahvi. Ihmiset jaksavat hymyillä, antaa kommentteja kuvaajille ja jopa laulaa pyöräillessään. Tsemppijoukot radan vierellä huutavat kannustushuutoja, ruiskuttavat viilentävää vettä ajajien päälle ja ojentavat pulloja. Kesätapahtuma parhaasta päästä! Nimimerkillä onneksi se on taas ohi ;)

Kertokaahan jos teillä on kokemuksia Rattarallista tai Tartosta muuten. Mitä tykkäätte kaupungista? Entä kiinnostaako teitä Neuvostoliiton historia :)?

Varesesaare Venelased

Katsoin jokin aika sitten Narvan reissumme innoittamana viime vuonna julkaistun dokumentin Varesesaare Venelased (The Russians on Crow Island). Pätkä oli melkoisen päräyttävä, eikä oikeastaan lainkaan hyvässä mielessä. Dokumentissa arkeaan avaavien ihmisten edesottamuksia seuratessa tuli useamman kerran us-ko-ma-ton-ta -fiilis, mutta ei auttanut kuin uskoa: virolaisessa rajakaupungissa osa ihmisiä elää täydellisen rappiolla, vailla toivoa paremmasta tulevaisuudesta, ilman että mikään merkitsisi mitään tänä päivänä. Kuvatut ihmiset ovat niin pohjalla, etteivät enää edes halua auttaa itseään - saati perhettään. Tälläkin hetkellä he elävät todellisuuttaan tuolla jossain, lopultakin vain vähän matkan päässä. Varoituksen sana: tämä dokumentti ei sovi arjen rentoutumiseen, eikä myöskään provosoitumiseen taipuvaisille. Minäkin saatan joskus provosoitua, mutta lopulta tästä dokumentista on kuitenkin kauhean vaikea edes hermostua. Enhän minä tiedä miltä tuollainen elämä tuntuu.

Virolaisen ohjaajan Sulev Keedusin dokumentti käsittelee narvalaista tragediaa: Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkemista ja sen jälkipyykkiä (pun intended). Idea on mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta en ole vieläkään varma menikö minulta teoksen tärkein sanoma ohi. En ole päässyt irti ajatuksesta, että painotus oli oudolla tavalla jopa hieman vahingoniloinen. Sensaationhakuinen tämä pätkä todellakin oli, mutta oliko se sitä vahingoniloisella tavalla vai tarkoituksenaan shokeerata täysillä yksipuolisella näkökulmalla, kertomalla vain niistä surkeimmista kohtaloista? Mässäilytunnelmaa elokuvaan luo osaltaan se miten kuvatut ihmiset todella heittäytyvät "rooleihinsa". He eivät ainoastaan kerro, he elävät kohtaloitaan kameralle. Kuvakulmatkin on valittu tätä korostaviksi. Tutkiskelevaksi ja pohdiskelevaksi teosta ei siis oikein voi kuvata, ravistelevaksi kylläkin. Siinä mielessä dokumentti täyttää juuri (oletetun) tarkoituksensa: se kertoo kuinka toivotonta elämä voi olla, ja kuinka jo vähän sotkussa oleva lankakerä takkuuntuu niin kovin helposti vain pahemmin. Eikä dokumentin tarvitse kaikkea kuvatakaan, tärkeintähän on että katsoja ymmärtää milloin käytössä on suppea näkökulma.

Narvan seudulla venäläinen perimä edustaa enemmistöä ja siksi Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkeminen jättikin tyhjän päälle nimenomaan paljon venäläisiä (virolaisia, venäläisiä ja vironvenäläisiä sen enempää erittelemättä). Narvassa ei ole helppoa työllistyä uudelleen ja lähteminen on vaikeaa jos ei ole kielitaitoa, rahaa tai paikkaa mihin mennä. Dokumentti kuvaa kuitenkin myös ihmisten omia asenteita ja tekoja sekä niiden kautta tragedian pitkäikäisyyttä. Moni kuvattu henkilö on jollain tapaa täydellisessä umpikujassa. Huumeriippuvainen, HIV-positiivinen, koditon, rahaton ja työtön nainen odottaa lasta samanlaisen miesystävänsä kanssa - tragedian jatkuvuus on taattu. Lopussa kyseinen pariskunta riisuu kamapäissään vaatteensa ja hyppii meressä kuin alleviivatakseen surkeuttaan, kuin tehdäkseen itsestään parodiaa. Todellisuudessa kai harva päätyy niin pohjalle, ettei rehellisesti millään ole enää mitään väliä. Katsomisesta tulee lähes huono olo.

Dokumentin teemat sikseen, Kreenholmin tragedialla on luonnollisesti muitakin osallisia. Myös niitä löytyy, jotka ovat halunneet ja kyenneet auttamaan itseään, tämän dokumentin ulkopuolella. Ei Narva ole pelkkää epätoivoa, vaikka tilastojen valossa sen ongelmat ovatkin todellisia ja korostuneita. Useimmiten elämässä on pahimpinakin aikoina jonkinlaista, edes marginaalista toivoa. Tätä näkökulmaa dokumentin henkilöistä edustaa esimerkiksi uskoon tullut entinen narkkari, joka on nyt löytänyt rauhan ja sanoman elämälleen. Vaikkei uskonto kaikkia parannakaan, vaikuttaa se kuvatunlaisissa olosuhteissa jopa ihan varteenotettavalta pakokeinolta. Tulevilla sukupolvillakin olisi kenties enemmän toivoa hurahtaneen onnellisten vanhempien kanssa, kuin sellaisten, jotka eivät ole koskaan edes selvin päin. Jos muuten Kreenholmin tehtaan 1800-luvun vankimielisairaalaestetiikka ja historia kiinnostavat, sopiva kuvakirja löytyy täältä. Sivuilla navigoidakseen täytyy ehkä osata hieman kyrillisiä aakkosia, mutta itse kirja (eri kielillä Peatus "Kreenholm", Bus Stop "Krenholm", Остановка «Кренгольм») on tekstitetty myös englanniksi.