Puhdistus

Viimein yksi Sofi Oksasen teoksista, Puhdistus, sattui käsiini kirpputorilla. 

Ensimmäisillä sivuilla hämmennyin. Kannessa on iäkkään naisen yksityiskohtainen lähikuva ja itse tarina alkaa seikkaperäisellä kuvauksella hänen yrityksestään ottaa hengiltä huonekärpänen. Mistä ihmeestä tämä teos kertoo? Muutaman sivun pidemmälle luettuani en meinannut enää malttaa lopettaa. Aliide, vanhus, saa vähitellen tarinan. Taustan sille, miksi hänessä tuntuu heti ensi kohtaamisesta olevan jotakin kyynistä ja laskelmoivaa.

On vuosi 1992 syrjäisessä länsivirolaisessa pitäjässä. Kärpäsentapon lomassa Aliide huomaa pihallaan ihmisen kokoisen mytyn. Se paljastuu venäläiseksi tytöksi.

Löydön tehtyään Aliide ei tiedä miten toimia. Hänen epäluulonsa herää. Tyttö on varmasti syötti. Aliiden mielessä kamppailevat järki ja tunne tavalla, joka tulee tarinan edetessä ymmärrettävämmäksi. Siinä missä lukijan ääni huutaa "pitää auttaa", Aliide miettii sivutolkulla ajaako tyttö vain pois. Pohdinta jatkuu koko tarinan läpi, eikä Aliiden myötätunto tyttöä kohtaan ole missään vaiheessa täysin selvä, ei ainakaan hänen ajatuksissaan. Se välittyy kuitenkin Aliiden teoissa. Pala kerrallaan hän auttaa pakomatkalla olevaa Zaraa, venäläistä tyttöä, joka jostain syystä puhuu viroa, vaikkakin aksentilla.

Suuren osan teoksesta Aliide ja Zara istuvat Aliiden keittiössä. Aliide perkaa satoa ja laittaa säilykkeitä, kuten kuka tahansa maaseudun vanhus. Mutta tarina liikkuu historiaan avatakseen Aliiden menneisyyttä. Alusta alkaen hän näkee kivuliaalla tavalla Zarassa saman pelon, samat jäljet jotka hänessä itsessään ovat. Seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö. Pelko. Kuvotus toista saman kokenutta ihmistä kohtaan. Oman edun tavoittelu ja julmuus. Paikoin Aliidea inhottaa tytön läsnäolo, mutta silti hän auttaa, silloinkin kun hänen omaa rohkeuttaan koetellaan kovimman kautta. Hän tuijottaa vihollista silmiin. Hänen kätensä eivät enää tärise, hän on jo tarpeeksi vanha.

Aliidella ei ole kovin kunnioittavaa kuvaa venäläisistä. Mutta kuka on venäläinen, kuka ryssä, ja kuka vain toinen ihminen? Aliide ja Zara ovat "ryssiä" Virossa eri tavoin. Zara juoksee öisen maaseudun läpi tietäen olevansa virolainen tyttö, mutta Aliide näkee edessään venäläisen. Kun Aliiden oveen ilmestyy sana tibla (ryssä), Zara tajuaa, ettei se ole häntä varten, sillä kukaan ei tiedä hänen olevan Aliiden luona. Miten kauan historian täytyy vaikuttaa ihmisen arvoon toisen silmissä?

Luin kirjan kolmessa illassa, mikä minun kohdallani tarkoittaa, että olen todella imeytynyt sisälle tarinaan ja haluan tietää lisää. Pidin Oksasen yksityiskohtia kuvailevasta kirjoitustyylistä. Tarvittaessa jokainen rasahdus ja ilme kuvattiin, inhorealistisuuteen saakka. Kuva aukeaa silmien eteen ja lukija voisi olla vaikka se kärpänen katossa. Tai katsoa maailmaa Aliiden silmin.

Olin yksin kotona kun lopetin kirjan. Olo oli levoton ja sydän hakkasi. Eivät ne Pasha ja Lavrenti nyt tänne ole tulossa, vaikka niitä tässä kaupungissa onkin.. Kirja jäi kummittelemaan mieleeni, mikä on ajatuksia herättävän teoksen merkki. Minulle Puhdistus oli vaikuttava, kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu. Yksityiskohtainen, kuitenkin samalla jättäen tapahtumia lukijan mielikuvituksen ja oivalluksen varaan. Niin todentuntuinen, niin lohduton. Elämässä sattuu asioita, joita mikään ei paranna, eikä aika pyyhi pois. Kaikille ei riitä onnellisia loppuja, on vain selviytyminen. 

Minusta kirja antaa kauniilla tavalla äänen Viron ja Neuvostoliiton lähihistorian uhreille, niin helposti unohtuville sellaisille. Ihmiskaupalle on vielä helpompaa saada huomiota, mutta kuka muistaa länsivirolaisen vanhuksen?

The Jewel of St Petersburg

The Jewel of St Petersburg on yksi Kate Furnivallin romantiikkaa, draamaa, historiaa ja seikkailua yhteen punovista romaaneista. Tällä kerralla liikutaan tsaarinajan Pietarissa vuodesta 1910 bolsevikkivallankumouksen alkuun vuoteen 1917. Kirjan kuvaamien vuosien aikana venäläisten seurapiirien elämäntyyli joutuu ahtaalle ja katoaa.

Tarina alkaa varakkaan Ivanovien perheen idyllin särkymisellä vallankumouksen alkaessa tehdä tuloaan. Valentina on perheen vanhempi tytär ja lahjakas pianisti, jonka odotetaan siirtyvän suoraan lapsuudenkodistaan silmäätekevän miehen vaimoksi. Työntekoa tai koulutusta häneltä ei odoteta, mutta Valentina haluaa toisin. Poliittisen ilmapiirin muuttuessa hän saa tilaisuuden itsenäistyä kouluttautumalla sairaanhoitajaksi.

Soittaessaan pianoa yläluokan juhlissa Valentina rakastuu ensinäkemältä tanskalaiseen insinööriin Jensiin, mikä ei jää seurapiireiltä huomaamatta. Hyväksyntää suhteelle ei heru ja tilanne kärjistyy. Myös Ivanovien perheen sisäiset ristiriidat pistävät Valentinan puun ja kuoren väliin ja kulkutaudit ja väkivaltaiset mellakat työllistävät tätä sairaalassa. Hänen rakkautensa kuitenkin kestää läpi rankkojen vuosien, jotka vähä vähältä riistävät Valentinalta kaiken tutun ja turvallisen. Vuonna 1917 vallankumous lopulta puhkeaa ja Valentina ja Jens lähtevät riskialttiille pakomatkalle kotikaupungistaan.

Lukemani Kate furnivallin kirjat ovat olleet erikoisia yhdistelmiä siirappista romantiikkaa ja väkivaltaistakin historiaa, eikä tämä teos ole poikkeus. Vaikka pidän erityisesti historiallisesta osuudesta ja kirjojen vahvoista ja neuvokkaista naishahmoista, ihan jatkuvasti en kuitenkaan pystyisi tämän genren teoksia lukemaan, sillä romantiikka ja päähenkilöiden täydellisyys lipsahtavat välillä ällömakean puolelle. Mutta kunhan olo vähän tasoittuu, palaan varmastikin taas tämän kirjailijan teosten pariin. Viihdyttävyys on ainakin taattu.

Löytyykö täältä muuten muita Kate Furnivallin romaanien ystäviä?

Mikä? Kate Furnivall: The Jewel of St Petersburg. Sphere, 2010. Sivuja 455.

Mistä? Tilattu Amazonista (www.amazon.co.uk)

Miksi? Tsaarinajan pietarilaiset seurapiirit, historiaa, romantiikkaa, vallankumous.. mitä muuta enää tarvitaan?

Kannattiko? Kannatti, mitä osasin aiemmin lukemieni Kate Furnivallin teosten perusteella odottaakin. Tässä(kin) tarinassa on romantiikan ja kiiltokuvamaisten päähenkilöiden yliannostuksen vaara, mutta vastavoimina löytyy historiaa ja raakaakin toimintaa. 

Mitä muuta? Valentinan ja Jensin tarina jatkuu epäsuorasti kirjoissa The Russian Concubine ja The Concubine's Secret.

Child 44

Tammikuussa lukemani kylmänsodan trilleri Child 44 sijoittuu Stalinin aikaiseen Neuvostoliittoon. Tarina alkaa ukrainalaisessa kylässä, jossa Holodomorin nälkiinnyttämän perheen pojat lähtevät näkemänsä kissan perään. Jahti pimeässä metsässä ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaisesti, ja käynnistää samalla vuosikymmenien päähän ulottuvan tapahtumaketjun.

Liikumme ajassa parikymmentä vuotta eteenpäin Moskovaan. Leo Demidov on valtion turvallisuusministeriön agentti, joka todistaa epäonnisen operaation päätteeksi syyttömän miehen joutumisen puoluekoneiston hampaisiin. Sama operaatio herättää hänen kollegassaan kostonhimon, jonka seurauksena tämä päättää tehdä Leon elämästä helvettiä. Hän onnistuu: Stalinin kuoleman jälkeisessä sekasorrossa Leo ja hänen vaimonsa Raisa passitetaan pieneen syrjäkylään, missä Leo liitetään paikallisiin poliisivoimiin. Pesti on nöyryyttävä, eikä asiaa auta poliisilaitoksen yleinen alennustila. Kukaan ei kaipaa poliiseja yhteiskunnassa, jossa rikoksia ei kuulu olla.

Vähitellen Leo ja Raisa sopeutuvat uuteen asemaansa, kunnes Leo löytää yllättäen yhteyden aiemmin Moskovassa käsittelemänsä tapauksen ja paikallisen murhan välillä. Menneisyytensä riivaamana hän ei enää pysty katsomaan muualle, vaan ryhtyy riskialttiiseen takaa-ajoon murhien pysäyttämiseksi. Raa'at murhat kuitenkin jatkuvat ja nopeasti Leo kehittää niistä itselleen pakkomielteen. Hän kulkee väärien paperien turvin pitkin Neuvostoliittoa, kunnes murhat alkavat ratketa. Matkan aikana paljastuu kipeitä asioita menneisyydestä, joiden johdosta lopussa odottaa vaikea ratkaisu.

Pidin Leon antisankaripuolta mielenkiintoisena vaihteluna tavanomaisiin sympaattisiin ja helposti samaistuttaviin päähenkilöihin. Leo on myös sympaattinen, mutta vaihtelevassa määrin, ja häneen haluaa pitää lukiessa pienen etäisyyden. Leon vaimo Raisa tarjoaa helpomman tarttumapinnan, mutta ei hänkään tahraton ole, sisukas ja sopeutuvainen kyllä. Sitä tarvitaan, sillä elämä murjoo myös Raisaa kovaotteisesti.

Lisäulottuvuuden tarinaan toi se, ettei se ollut täysin fiktiivinen: Wikipedian mukaan romaani perustuu neuvostoliittolaisen sarjamurhaajan rikoksiin. Valtiossa, jossa ei ollut rikollisuutta, jossa kenelläkään ei kuulunut olla tarvetta tehdä vääryyttä toiselle. Olivathan kaikki tasa-arvoisia, eikä kellään ollut enempää kuin toisella. Mutta kuinka kävikään? Lopulta rikoksia peiteltiin ja niistä tuomittiin silloista yhteiskunnan pohjasakkaa, kuten kehitysvammaisia ja homoja. Mutta rikokset jatkuivat. 

Kirja jätti jälkeensä kysymyksen: oliko tämä ensisijaisesti Neuvostoliittoon sijoittuvaa toimintahuttua (vaikkakin hyvää sellaista) vai mielenkiintoinen kuvaus neuvostoliittolaisesta arjesta ja ongelmista? Mikään kovin syvällinen yhteiskunnallinen pohdinta teos ei ole, mutta minulle se toimi juuri jännittävänä toimintakertomuksena täydennettynä historiallisilla ja pohdiskelevilla elementeillä.

Mikä? Tom Rob Smith: Child 44. Pocket Books UK, 2009.

Mistä? Kirpputorilta.

Miksi? Koska Neuvostoliittoa kuvaavat historiallisfiktiiviset teokset kiinnostavat. Huomioni kiinnitti myös synkkä kansi. Ja mahdollisuus lukea alkuperäiskielellä (englanti).

Kannattiko? Kyllä. Kirja tarjosi helppoa ja jännittävää toimintaa, nopeasti etenevän juonen ja mielenkiintoisia teemoja Neuvostoliitosta.
Muuta? Child 44 on ensimmäinen osa trilogiaa ja sen pohjalta on tulossa tänä vuonna elokuva. 

Rebekka

Välillä mietin montako loistavaa kirjaa olen jättänyt kirpputoreille nuhjaantumaan vain mitäänsanomattoman kannen tai kuvauksen takia. Kirpparikirjoja pitäisi kai "uskaltaa" ostaa rohkeammin - parilla eurolla ostetun kirjan kun voisi vain laittaa uudelleen kiertoon jos se osoittautuisikin huonoksi. Rebekka oli jälleen yksi näistä kirjoista, jotka keikkuvat kädessä kahden vaiheilla: mukaan vai ei? Tällä kertaa, kuten itse asiassa aika usein, voin sanoa, että onneksi ostin. Tammikuussa olisi ollut yli 400 sivua tylsempää ilman tätä romaania.

Rebekka kertoo nuoren ja epävarman, ilman etunimeä jäävän naisen (kertoja) ja tätä parikymmentä vuotta vanhemman itsevarman seurapiirivaikuttajan, Maximin, epätodennäköisen rakkaustarinan. Nuori kertoja ja Maxim tapaavat Monte Carlossa sattumalta ja lyhyessä ajassa he ryhtyvät tiiviiseen suhteeseen miehen aloitteesta. Ihastuneesta, rakkautta kaipaavasta kertojasta tuleekin pian rouva de Winter, Maximin seurapiirikartanon Manderleyn emäntä.

Valtavalla kartanolla on kuitenkin haamunsa, niin elävien kuin kuolleidenkin muodossa. Maximin edesmenneeseen vaimoon, Rebekkaan, liittyvä tragedia hallitsee Manderleyn arkea ja langettaa varjonsa jättimäisten tilusten jokaiseen kolkkaan. Rebekka oli täydellinen: kuvankaunis, nokkela, itsevarma ja rakastettu; täysin erilainen kuin ujo kertoja, mitä yksikään Rebekan tuntenut ei jätä epäselväksi. Kertoja ei pärjää täydellisenä muistoihin tallentuneen Rebekan rinnalla ja hitaasti tämän läsnäolo nujertaa hänet. Käänteen uuden rouva de Winterin ahdinkoon tuo kuitenkin eräs sumuinen yö. Salaisuuksien verkko alkaa keriytyä auki.

Seurapiireihin ja emännöintiin tottumattoman nuoren kertojan epävarmuuteen kolkossa herraskartanossa oli helppo samaistua. Hän saapui epätoivottuna tunkeilijana Manderleyhin ja pysyi sellaisena loppuun asti. Kirja kuvaa eläväisesti kartanon piinaavaa tunnelmaa ja Maximin muuttumista menneisyyden taakan alla. Tarina vei niin hyvin mukanaan, että kuvittelin tietäväni mitä tulee tapahtumaan, mutta yllättyinkin täysin. Salaisuudet ovat niin syvällä Manderleyn rakenteissa, että vain täydellinen tuho voi viedä ne mukanaan. 

Mikä? Daphne Du Maurier: Rebekka. WSOY 2008. Alkuperäisteos Rebecca julkaistiin vuonna 1938.

Mistä? Kirpputorilta. 

Miksi? Kannen synkkä kuva yhdistettynä kuvaukseen innosti kokeilemaan, vaikkakin vähän epäröiden. Odotin jännitystä, mutta tämä oli enemmänkin historiallinen draama (jännittävä sellainen).

Kannattiko? Ehdottomasti! Päällinen ei onnistunut tekemään oikeutta tälle klassikolle. Olisinpa lukenut tämän akuperäiskielellä, sillä suomennos jätti vähän toivomisen varaa.

Lumikukka ja Salainen Viuhka

Ostin ennen joulua kirpparilta muutamia kirjoja, joiden joukossa oli kauniskantinen Lumikukka ja Salainen Viuhka. Alunperin meinasin jättää teoksen hyllyyn, koska kannen tekstit tuntuivat vähän tylsiltä - vaikkakin tiedän, ettei kansiteksteihin aina ole luottamista. Luin viime vuonna pari muutakin Aasiaan sijoittuvaa historiallista romaania, joista pidin, joten päätin lopulta kokeilla tätäkin. Ja koukutuin tarinaan heti sen ensimmäisistä sivuista.

Kirja kuvaa kahden lapsina toisilleen laotongeiksi (ikuisiksi sydänystäviksi) luvatun kiinalaistytön tarinaa. 1800-luvun Kiinassa laotongeiksi luvattiin ainoastaan tiettyjen varakkaiden, silmää tekevien perheiden tyttöjä. Liitto oli siitä erikoinen, että se kesti läpi elämän ja sitä painotettiin alusta asti syvänä rakkautena, tärkeämpänä kuin mitä naisiksi kasvavien tyttöjen koskaan odotettiin tuntevan tulevia aviomiehiään kohtaan. Tytöillä oli lupa myös tavata laotongejaan läpi elämänsä, vaikka esimerkiksi sisaruksiaan he eivät välttämättä tavanneet enää koskaan mentyään naimisiin.

Tarina kertoo älykkään ja ajattelevaisen Liljan suhteesta laotongiinsa Lumikukkaan ja siitä kuinka molemmat tytöt vähitellen oppivat suorittamaan naisen rooliaan. Vuosien varrella Lilja kuitenkin hiljalleen erkanee rakastamastaan Lumikukasta ja antaa pahojen kielien ja yhteiskunnan odotusten vaikuttaa tulkintaansa Lumikukan elämästä hänen uudessa perheessään. Lilja antaa sydämensä sulkeutua ja tulkitsee varomattomasti Lumikukan monitulkintaisen nu shu -viestin, jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ole. Liljan ja Lumikukan lapsena solmima pyhä ja ikuinen laotong-suhde joutuu koetukselle naisen roolin täyttämisen tuomien vaikeuksien edessä.

Naisen asema 1800-luvun Kiinassa ei ollut ruusuinen. Sen jälkeen kun tyttöjen jalkaterät heidän sydäntäsärkevästä huutamisestaan huolimatta kuuden vuoden iässä sidottiin, eli pakotettiin vääntämällä murtumaan ja luutumaan uuteen muotoonsa, heidän ei odotettu juurikaan enää käyvän ulkoilmassa. He istuivat naisten kamarissa tekemässä käsitöitä ja kuiskimassa muiden naisten kanssa. Naimisiin mentyään he toimittivat öisin "sänkytoimia" (kirjan termein, korostaen homman mekaanisuutta) aviomiestensä niin halutessa - miesten, jotka olivat poissa naisten elämästä lähes kaiken muun ajan. Miehet saivat halutessaan ottaa jalkavaimoja, esimerkiksi kun he kyllästyivät ensimmäiseen vaimoonsa. Naisella oli arvoa vain jos hän onnistui synnyttämään pojan, ja mitä useamman pojan nainen synnytti, sitä suurempi oli hänen arvonsa. Naiset tyytyivät kohtaloonsa ja oppivat myös ruoskimaan itseään jos poikia ei kuulunut. Tyttären kuolemaa ei ollut lupa surra, sillä tyttö oli aina rasite - ylimääräinen suu ruokittavaksi, jonka poisnaittaminen oli kallista. Jos tytön jalkojen sitominen meni pieleen, eikä tuottanut täydellisen muotoisia pieniä "kultaisia liljoja", hänen arvonsa avioliittomarkkinoilla laski merkittävästi. Naisilla ei myöskään ollut oikeutta kiinnostua ulkomaailman asioista. Tästä huolimatta heillä oli oma, hienovaraiseen tulkintaan perustuva nu shu -kielensä, jota he kirjoittivat esimerkiksi viuhkojen taitteisiin.

Lopulta kirja, jonka lähes jätin ostamatta, osoittautui yhdeksi vuoden parhaista. Se oli koskettava, käsitteli kiinnostavia ja hankaliakin teemoja, sekä opetti paljon Kiinan ja naisen historiasta. Tämän teoksen perusteella tutustun ehdottomasti Lisa Seen muihinkin romaaneihin.

Kirjavuosi 2013

Luin lapsena paljon, sitten minulla oli jostain syystä tauko. Olen kuitenkin koko ajan halunnut lukea enemmän, joten aloin asettamaan muiden uudenvuodentavoitteiden joukossa lukutavoitteen. Viime vuonna se oli kirja kuukaudessa (luin 14 kirjaa) ja tänä vuonna puolitoista kirjaa kuukaudessa, mikä toteutuikin.

Pyrin lukemaan sekaisin vähän "raskaampia" teoksia (kirjallisuuden klassikoita, historiallista fiktiota, scifiä..) ja kevyempiä/viihdyttävämpiä teoksia. Kuten olen joskus maininnutkin, historiallinen fiktio on lempilajini ja erityisesti toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikaiset seikkailukertomukset menevät vauhdilla. Tykkään myös dystopiakirjallisuudesta, jota tänä vuonna edusti onnistuneesti C. J. Sansomin Dominion. Muunkin tyylinen historiallinen fiktio maistuu, esimerkiksi sadan vuoden takaiseen Barcelonaan sijoittuva The Angel's Game (Carlos Ruiz Zafón) oli ihan loistokirja, samoin pidin Geishan muistelmista (toisen maailmansodan Kiina) ja viimeisimpänä, vuoden koskettavimpana kirjana loisti Lumikukka ja Salainen Viuhka, joka on historiallisesti tarkka, mielenkiintoisesta näkökulmasta kirjoitettu kuvaus naisten asemasta ja naisten välisestä ystävyydestä 1800-luvun Kiinassa.

Vuoden työvoitto oli Dostojevskin Idiootin lukeminen, sillä kirpparilta ostamani käännös oli kieleltään ihan ruokottoman huono.. Itse tarina on mainio ja jossain vaiheessa ehkä pitäisi vaan lukea se uudelleen kunnollisena käännöksenä. Vuoden turhake puolestaan oli Secret Diary of a Call Girl. On kiva välillä kokeilla eri tyylejä, mutta tämä kirja oli aika lailla tyhjää täynnä. Jäi sellainen olo kuin olisi ahmaissut rasiallisen konvehteja sokerinhimoon: jäljelle jäi lähinnä huono olo ja paha maku suuhun.. :) Myös ylistetty The Time Traveler's Wife oli lievä pettymys: ihan viihdyttävä ja luettava, mutta vähän pitkäveteinen ja jotenkin liian korostetun "jenkkiläinen" kerrontatyyliltään.

Erityismaininnat loistavuudestaan tänä vuonna saavat: Naurua Pimeässä (Vladimir Nabokov), Lumikukka ja Salainen Viuhka (Lisa See), The Angel's Game (Carlos Ruiz Zafón), Master & Margarita (Mikhail Bulgakov) ja Dominion (C. J. Sansom). Lähes kaikki muutkin lukemani kirjat olivat vähintään hyviä (viihdyttäviä, älyllisiä, hauskoja, opettavaisia, ajatuksia herättäviä..), mutta nämä jäivät pään sisälle kaikumaan. 

Koska tämän vuoden lukutavoite toteutui melko helposti, haastan itseäni vielä vähän lisää alkavana vuonna. Vuoden 2014 lukutavoite on 20 kirjaa!

Luettua: Naurua pimeässä

Tykkäsin Nabokovin terävän oivaltavasta kirjoitustyylistä Lolitassa ja pidin siitä edelleen tässä romaanissa. Molemmat tarinat ovat hämmentäviä kuvauksia oudosta elämästä vailla onnellista loppua. Naurua pimeässä -teoksen loppukohtausta on kuvattu hätkähdyttäväksi ja sitä se tosiaan on - erikoisen ja mukaansa tempaavan kertomuksen päätteeksi. Kirja oli lähes pakko ahmaista parissa illassa. 

Teos käsittelee ikivanhaa maallista teemaa: nuoren, lapsenomaisen mutta moraalittoman viettelijättären ja narussa vietävän vanhemman miehen kieroutunutta suhdetta. Näkökulma on ilakoiva, jopa farssimainen, mutta silti synkkä. Moraalittomalta tuntuva hahmo muuttuu säälittäväksi ja reppana hahmo saa uusia ulottuvuuksia tarinan edetessä. Kaikessa heikkoudessaan henkilöt ovat silti helposti samaistuttavia.

Siitä huolimatta, että Naurua pimeässä ei ole mikään erityisen syvä pohdinta elämästä, se onnistuu olemaan nerokas ja mieleenpainuva. Tämä tarina tulee uniin ja ajatuksiin. Loppupuolella myös selviää hätkäyttävällä tavalla mistä teoksen nimi tulee.

Nabokov on hämmentävä hahmo itsekin. On pakko miettiä, oliko hän todellisuudessa sellainen setä. Vai miksi nuoren naisen tai tytön ja aikuisen miehen välinen suhde mietitytti häntä niin paljon. Joka tapauksessa näiden kahden teoksen perusteella aion lukea lisää hänen tuotantoaan. 

Kesä kirjoina 1/2

Kirjablogit ovat kivoja. Sellaista tästä ei varmaankaan ole tulossa, mutta ajattelin, että voisin jatkossakin silloin tällöin raapustella lukemistani kirjoista tänne. En ole mikään mahdoton himolukija, mutta lukutavoitteen olen kuitenkin keksinyt itselleni asettaa. Vuoden 2013 tavoitteeni on lukea keskimäärin 1,5 kirjaa kuussa - etteivät ostamani kirjat pölyttyisi niin pahoin hyllyssä ennen lukemistaan. 

Luetteko te muut paljon ja kiinnostaako teitä ylipäänsä kirjoista kirjoittaminen ja kevyet kirja-arvostelut? Entä onko teillä lukutavoitteita? Minä luen lähinnä kirpputoreilta löytämiäni teoksia, sekaisin suomeksi ja englanniksi, riippuen siitä mitä milloinkin löytyy. Lempityylini on historiallinen fiktio ja erityisesti toista maailmansotaa ja sen jälkeisiä vuosikymmeniä kuvaavat tarinat. Myös (venäläinen) klassikkokirjallisuus kiinnostaa, mutta loppujen lopuksi luen paljon muitakin tyylilajeja.

Pidemmittä puheitta, kirjakesän ensimmäinen puolisko näytti tältä (annan kirjoille tähdetkin, ihan fiilispohjalta):

Doris Lessing: Martha Quest ****/5

Martha Quest kuuluu kirjallisuuden Nobel-palkitun Doris Lessingin Children of Violence -sarjaan, joka kuvaa fiktiivisen Marthan elämää ensimmäisen maailmansodan lopulta hänen kuolemaansa 1990-luvulla. Children of Violence sisältää viisi kirjaa, joista Marthan nimikkokirja on ensimmäinen. 

Tarina kuvaa Marthan nuoruutta Etelä-Afrikassa syrjäisellä farmilla ja myöhemmin suuressa kaupungissa. Farmilla Martha on loukussa sairastelevan isänsä ja välinpitämättömän äitinsä luona ja kiukuttelee yksinäisen murrosikäisen tavoin. Farmin ahtaat tunnelmat vaihtuvat päinvastaisiin kun Martha muuttaa kaupunkiin työpaikan saatuaan. Hän juhlii, tutustuu miehiin, lintsaa töistä, haaveilee tulevaisuudesta ja opiskeleekin. Etsii paikkaansa, kuten muutkin nuoret samassa kaupungissa.

Doris Lessing eli lapsuudessaan brittiläisessä siirtomaavallassa Etelä-Afrikassa. Hän kuvailee Marthan ympäristöä koruttomasti ja kiihkottomastikin. Myös siirtomaavaltoja leimaavia valkoisten ja tummien kohtaamisia ja ristiriitoja käsitellään, mutta Martha pysyttelee suurimmaksi osaksi niistä ulkopuolella. Päinvastoin kuin voisi kuvitella, teos ei ensisijaisesti kuvaa valkoisen ihmisen elämää siirtomaavallassa, vaan nimenomaan nuoreksi naiseksi kasvamista; kotona, mutta silti niin kaukana kotoa.

Teoksessa parasta antia ovat Marthan, hiukan tuittupäisen, älykkään, aikuistuvan nuoren naisen mietteet, epätoivo, yritykset tutustua maailmaan ja vastakkaiseen sukupuoleen. Doris Lessingin tyyli on omanlaisensa. Välillä mennään hyvällä tempolla ja kerronta imee mukanaan, kun taas toisinaan kompastutaan, rytmi rikkoutuu ja maleksitaan vähän aikaa eteenpäin. Tällainen tunnelma minulle jäi! Kuvatkoon joku enemmän Lessingin teoksia lukenut hänen tyyliään paremmin :) Pienistä temponmuutoksista huolimatta Martha Quest jäi mieleen aivan ehdottomana luettavana, syvänä kertomuksena nuoresta paikkaansa hakevasta tytöstä erikoisessa ympäristössä. Nyt tavoitteeksi enää jääkin lukea loput Children of Violence -romaanit. 

Christine Dwyer Hickey: Last Train from Liguria ***/5

Bella on kolmekymppinen, eksyksissä elämässään ja asuu käytännössä ikääntyvän isänsä elätettävänä. Isä päättää toimia: hän lähettää Bellan tutun tutun kautta Italiaan töihin, varakkaan juutalaisperheen pojan, Alexin, kotiopettajattareksi. Eletään vuotta 1933 ja Mussolini on nousemassa valtaan fasistisine aatteineen.

Toisaalla Edward on niinikään ongelmainen irlantilaismies, joka tappaa hetken juopuneessa huumassa siskonsa ja pakenee Irlannista tekonsa piinaamana. Bellan ja Edwardin tiet kohtaavat Liguriassa, pienessä kylässä, missä Edward toimii Alexin pianonsoitonopettajana. Bella ja Edward ystävystyvät, vaikkakaan Edward ei enää halua laskea ketään kovin lähelle.

Mussolinin otteen ja juutalaisvastaisen politiikan kiristyessä Bella ja Edward suostuvat yrittämään pakoa maasta perheen lasten, Alexin ja tämän vauvaikäisen siskon, kanssa väärillä papereilla ja peitetarinalla. Yritys on riskialtis, eikä kaikki lopulta menekään onnistuneesti. Tarina Bellan ja Edwardin näkökulmasta katkeaa.

Myöhemmin historiassa tapaamme Annan, Bellan oletetun lapsenlapsen, joka vierailee hänen luonaan vanhainkodissa. Anna on ongelmainen itsekin, hän elää askeettisesti huonosti työllistettynä taiteilijana. Annan rooli tarinassa paljastuu vaiheittain, mutta monta kysymystä jää Bellan kuollessa vailla vastausta.

Tämä kirja oli kevyttä ja viihdyttävääkin luettavaa. Tarina nappasi otteeseensa. Mielestäni se oli kuitenkin paikoin vähän kepoinen, pohdiskelevampaakin ja syvempääkin tekstiä olen toisen maailmansodan aikakaudesta lukenut. Lopussa Annan rooli olisi antanut paljon mahdollisuuksia, hänen kauttaan olisi voitu kuvata enemmän menneisyyttä ja tuoda syvyyttä tarinaan, mutta päinvastoin kävi - moni tapahtuma jää lukijalle yhtä suureksi arvoitukseksi kuin Annallekin. Toisaalta kirja on realistinen: elämässä ei ole vain onnellisia loppuja ja hyvätkin puitteet voivat tuottaa epätäydellisen lopputuleman. Realismi jyrää haavemaailman. Silti hiukan lisämaustetta, kuvailempaa, yksityiskohtaisempaa kerrontaa olisivat tehneet kirjasta napakympin. Nyt se jäi viihdyttävyydestään huolimatta vähän valjuksi ja pinnalliseksikin.

Anna Karenina

Kävimme viime viikolla katsomassa Anna Kareninan uusimman elokuvaversion. En odottanut leffalta paljoa, enkä kyllä siitä lopulta pitänytkään. Se ei tehnyt oikein millään tavalla oikeutta Tolstoin klassikkoteokselle. Elokuva tuntui lattealta ja hätäiseltä ja vaikutti kuin näyttelijätkään eivät olisi kunnolla päässeet hahmoihin sisälle, kuin he olisivat koko elokuvan ajan vähän ihmetelleet, että mikä minun nyt kuuluisi olla. Leffasta puuttui alkuperäisteoksen syvyys tapahtumien ja henkilöiden kuvaamisessa, eikä Anna Karenina minusta välttämättä toimi pelkkänä pukudraamana.

Tarinana Anna Karenina on samalla humoristinen ja vakava, kevyt ja pohdiskeleva kuvaus monimutkaisista henkilöistä ja heidän suhteistaan mielenkiintoisessa ajassa. Huumoria teokseen tuovat vähän liioitellut, karikatyyrimaisetkin henkilöhahmot, joiden draaman taju on hersyvää. Minun painoksessani humoristisuutta korosti vanhahtava kieli ja hauska suomennos. Se on vuodelta 1948 ja on leimojen perusteella kuulunut Ylioppilaiden terveydenhuoltotoimistolle. Poimin sen mukaani Kierrätyskeskuksen ilmaistorilta. Minusta vanhoissa kirjoissa on erityistä tunnelmaa; ne kertovat pienen tarinan historiaa ihan vain olemalla. On hauska ajatella missä kaikkialla kirja on ollut, kuka sitä on lukenut.

Humoristisuuden lisäksi Anna Karenina on pohdinta ihmiselämästä koko kirjossaan, sekä erityisesti 1800-luvun loppupuolen Venäjän yhteiskuntaluokkien välisestä jännitteisestä suhteesta. Kaikki teoksen hahmot kuvaavat omalla tavallaan ihmisen mielen erilaisia puolia ja tapoja katsoa maailmaa. Teoksen hahmot ovat todella eläviä, ja mietinkin kuinka monta Kittyä, Stivaa tai Annaa onkaan eri ajoissa elänyt. Kirjasta on helppo tunnistaa nykypäivän henkilöitä ja tarinoita, toisessa ajassa ja yhteiskunnassa. Maailma muuttuu, mutta ihminen paljon vähemmän.

Ensimmäisen pettymyksen elokuvaan toi Anna Kareninan valinta. Keira Knightleyllä on kauniit kasvot, mutta minusta se ei Annan rooliin riitä. Annaa kuvataan sädehtivänä, sirona, muodokkaana ja sensuellina. Minusta Keira Knightley ei ole erityisesti mitään näistä, enkä edes pidä häntä kovin karismaattisena näyttelijänä. Fiktiiviselle hahmolle on tietysti vaikea löytää vastinetta tosimaailmasta, mutta olisin halunnut nähdä Annan roolissa hersyvän naisellinen ja muodokkaammankin näyttelijän, sellaisen, joka olisi saanut hahmon luonteen paremmin eloon. Annan säihke ja dramaattisuus jäivät puuttumaan. Knightley oli Annan roolissa jopa vähän hyökkäävä, kun Annan pitäisi olla lempeä, eksyksissä oleva, jopa lapsenomainen ja nukkemaisen lumoava.

Kirja keskittyy huolella henkilöiden pohjustamiseen ja kuvaamiseen, mutta elokuva tykittää sarjan irrallisia kohtia juonesta selittämättä niitä sen enempää. Minusta alkuperäisteosta tulkittiin liian pinnallisesti ja kapeasti, vaikka ymmärrän tietysti, että elokuva joutuukin tiivistämään. Omassa painoksessani on 900 sivua. Ellei teoksesta haluta tehdä moniosaista saagaa tyylillä Taru sormusten herrasta, on jossain kohdin pakkokin oikoa. Mutta voisihan elokuva silti olla oma vahva tulkintansa kirjasta, vaikka tietyn teeman ympärillä. Tuntui ettei kunnianhimo tällä kertaa riittänyt ja klassikko on yritetty tiivistää muutamaan dramaattiseen tapahtumaan ja pinnallisesti kuvattuun henkilöön. Se yritti ehkä liikaa kirjan toistamisessa sellaisenaan. Tuleeko muuten muille mieleen teosta, joka olisi siirretty valkokankaalle onnistuneesti? Kaipa aina löytyy alkuperäisteoksen faneja, jotka loukkaantuvat leffasta syystä tai toisesta ;)

Millaisia ajatuksia Anna Kareninan uusin filmatisointi muissa herätti? Oliko Knightley oikea valinta Annan rooliin ja tulkitsiko hän hahmoa hyvin? Entä muut tärkeät henkilöt: Vronski, Levin, Kitty, Karenin, Dolly, Stiva..? Suurin pettymys minulle oli ehdottomasti juuri Anna, joka onkin teoksen hahmoista ehkä monimutkaisin, mutta myös esimerkiksi Stiva oli aika kaukana siitä miten olin hänet kuvitellut. Mieheni puolestaan sanoi, että elokuva oli ihan hyvä, koska hän ei ole kirjaa lukenut. Olisinkohan itse ajatellut samoin, jos ei vertailukohtaa olisi ollut?

Luettua: The Ninth Circle

Alex Bellin The Ninth Circle oli jälleen yksi sattumanvaraisesti kirpputorilta löytynyt, kirjahyllyssäni hyvän aikaa lukuun pääsyään odotteleva teos. Jokin tässä mystisessä, uskonnollisia teemoja sekoittelevassa pokkarissa kauniin kannen lisäksi kuitenkin ostohetkellä kiinnosti. Loman kunniaksi päätinkin viimein aloittaa tällaisen taas vähän erityylisen tarinan lukemisen. Joskus on vain piristävää pikkaisen poiketa (urautuneista?) lukutottumuksistaan.

Tarina alkaa erikoisella, melko koukuttavallakin tavalla. Kirjekuoresta ei niin tavanomaisen nimensä luntannut Gabriel Antaeus on muistinsa, ja samalla käsityksensä omasta historiastaan ja identiteetistään, menettänyt mies. Hän herää kerrostaloasunnon lattialta Budapestistä, vailla johtolankoja entisestä elämästään. Alkuun Gabriel on yksin. Hän aloittaakin uuden muistinmenetyksen pelossa ensi töikseen päiväkirjamerkinnät. Hän kirjoittaa, jottei kadottaisi tämänhetkisiä ajatuksiaan ja päivittäisiä tapahtumia - jottei joutuisi taas aloittamaan kaikkea alusta. Tarina perustuu alusta loppuun tähän päiväkirjaan.

Gabriel tutustuu pitkinä yksinäisyytensä hetkinä ympärillään avautuvaan kaupunkiin ja odottaa kärsivällisesti huolestuneiden sukulaisten ja perheenjäsenten yhteydenottoja. Mitään ei kuitenkaan kuulu. Menneisyyttään ja identiteettiään pohtiessaan Gabriel löytää itsestään kiinnostuksen uskonnollisia kertomuksia ja hahmoja kohtaan - ja kirjahyllystään läjäpäin teoksia tukemaan tätä paikoin pakkomielteiseksikin yltyvää mielenkiintoaan. Samoihin aikoihin Gabriel kohtaa painostavissa unissaan ja todentuntuisissa näyissä erilaisia raamatullisia henkilöitä; enkeleitä ja paholaisia. Hän kiertää hämmentävien unikuviensa ajamana Budapestin uskonnollisia ja historiallisia kohteita ja rukoilee lähes vaistonvaraisesti vakuuttaakseen itselleen olevansa lähellä enkeleitä ja hyvyyttä. Kerta toisensa jälkeen mystisenä pysyttelevä henkilö lähettää hänelle erilaisia fyysisiä viestejä joiden merkitystä Gabriel ei ymmärrä. Päivät kuluvat Gabrielin pohtiessa viestien viitteitä henkilöllisyyteensä sekä etsiessä selitystä kaiken aikaa vahvemmin yliluonnollisen rajamailla keikkuville tapahtumille ja näyille.

Budapestia kierrellessään Gabriel tapaa kaksi erikoista, toisistaan erilliseltä tuntuvaa henkilöä ja ystävystyy yksinäisyydessään nopeasti näiden uusien tuttavuuksiensa kanssa. Vähitellen tapahtumat muuttuvat kuitenkin selittämättömämmiksi ja ahdistavimmiksi ja Gabriel alkaa myös saada vihiä todellisesta historiastaan. Tapahtumien liikkuessa järjellä käsitettävän rajamailla hän uskoo menettäneensä mielenterveytensä, mutta vähitellen eri henkilöt nivoutuvat yhteen, oudot tapahtumat saavat selityksensä ja johdattavat hyvän ja pahan taiston kautta tarinan yliluonnolliseen loppuun.

The Ninth Circle sekoittelee antaumuksella uskonnollisia myyttejä ja hahmoja, niin enkeleitä kuin paholaisiakin, olematta kuitenkaan uskonnollinen teos. Se on alusta asti kevyttä viihdettä ja toimii oikein kivasti aivot narikkaan -tyylisenä. Kerronta on sujuvaa ja päiväkirjamuotoinen tarina etenee hyvällä tahdilla. Uskonnollinen symboliikka ja reteän yliluonnolliset tapahtumat tuntuvat jokseenkin haastavalta tarinoida ilman lievää myötähäpeän kokemusta lukijan puolelta, mutta Alex Bell onnistuu kirjoittamaan lentävistä enkeleistä ja karvaisista tuleen syttyvistä demoneista ilman että lukija (juurikaan) kiusaantuu. Enkelien ja demonien taisto tuntuu tässä tarinassa luonnolliselta osalta maailmaa. 

Alex Bell on muuten hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta nainen. Lukiessani luulin häntä mieheksi ja etsin alitajuisesti rivien välistä merkkejä hänen miehisestä ajatusmaailmastaan. Bellin kotisivuilla vieraillessani huomasin hänen olevan lisäksi melko nuori kirjailija - kyseistä teosta kirjoittaessaan vasta parikymppinen. Päälle kolmekymppiseen miespuoliseen päähenkilöön perustuen olin hahmotellut mielessäni käsityksen noin nelikymppisestä kirjailijamiehestä. Lukutottumusten lisäksi joskus onkin näemmä paikallaan ravistella hieman myös omia mielikuviaan :)

Luettua: Turbulence

Toukokuun kirjaksi valitsin jo hyvän aikaa hyllyssä vuoroaan odottaneen Giles Fodenin Turbulencen. Tarinan muistelija ja päähenkilö Henry Meadows on meteorologi ja matemaatikko, joka kirjan alkulehdillä kirjoittaa muistelmiaan vähintäänkin omituisen Habbakuk-projektin sivussa. Kyseisen kunnianhimoisen projektin tavoite on ollut työstää luksusristeilijä käsitellystä jäästä, päämääränä seilata maailman meriä. Meadows on projektissa mukana matemaatikkona ja kyseisen mahtipontisen aluksen kyydistä hän lopulta jäljettä katoaa. 

Lyhyt ja luonnosteleva intro johdattaa lukijan nopeasti toiseen maailmansotaan. Meadows lähetetään D-Dayn valmistelujen tohinoissa pieneen skotlantilaiseen kylään urkkimaan erikoiselta pasifistiksi kääntyneeltä entiseltä meteorologilta Wallace Rymanilta kaavaa tämän Rymanin numeroon. Kyseisen numeron avulla tiettävästi voitaisiin ennustaa turbulenssin, klassisen fysiikan tärkeimmän arvoituksen käyttäymistä ja sitä kautta säätä. Sään täsmällinen ennustaminen onkin suunnitteilla olevalle maihinnousulle kriittistä.

Asiat eivät skottikylässä kuitenkaan mene niinkuin pitäisi. Ryman kuolee groteskilla tavalla Meadowsin yrittäessä pudottaa sääpalloillaan saksalaista konetta. Juuri ennen kuolemaansa Ryman on kuitenkin luonnostellut numeronsa periaatteet Meadowsille ja tämä uppoutuu syyllisyydentunnossaan intensiiviseen työhön kaavan parissa. Lopulta hän onnistuu laskemaan Rymanin numeron kesäkuun alun päiville ja tästä lähtökohdasta D-Day onnistuneesti juuri ja juuri mahdollisessa säässä toteutetaan. Meadows osallistuu maihinnousuun, mutta haavoittuu helikopterin laskeutuessa ja hänen äänensä katoaa morfiiniruiskeen myötä.

Tarinan viimeisillä sivuilla kertojaksi vaihtuu saksalainen meteorologi, jonka sääkoneen Meadows aiemmin pudotti Rymanin tappaneella tempauksellaan. Saksalainen tuodaan esille käsissä olevan kirjan laatijana, Meadowsin tarinan koostajana ja tämän D-Dayn maihinnousuun liittyvän saavutuksen muistajana. Tässä vaiheessa myös valkenee, että Meadows on selvinnyt haavoittumisestaan hengissä ja myöhemmin omatoimisesti kadonnut jäljettömiin Habbakuk-projektista. Hänen lopullinen kohtalonsa jää kuitenkin avoimeksi.

Turbulence yhdistelee mielenkiintoisia elementtejä; toisen maailmansodan, luonnontieteilijän päähenkilönä sekä historiallisen faktapohjaisen juonen. Puitteistaan huolimatta tarina on kuitenkin suurelta osin kuvaus henkisesti eksyksissä olevasta ihmisestä sekä skotlantilaisen maaseudun sodanaikaisesta ankeudesta. Ei tarina sinänsä ollut huono tai tylsä; siitä vaan paikoin puuttui niitä konsteja ja vauhdikkuutta jotka pitävät mielenkiintoni yllä. Välillä lähdetään pieneen nousukiitoon, mutta palataan nopeasti taas pohtimaan päähenkilön elämän tyhjiötä ja jonkinlaista surullisuutta. Minulle tämän tarinan mielenkiintoisin juoni kertoikin meteorologian ja sään ennustamisen kriittisyydestä D-Dayn valmisteluissa. Ensi kesänä minun olisi tarkoitus matkustaa vähän pidemmälle lomalle Ranskaan ja samalla myös Normandiaan. Maihinnousun faktat täytyykin toisen maailmansodan historiasta kiinnostuneena ehdottomasti kerrata sitä ennen.

Luettua: The Good German

Luen melko usein kirjani englanniksi, erityisesti jos se on kirjan alkuperäiskieli. Joskus on kuitenkin tyydyttävä käännökseen, sillä ostan paljon kirjoja kirpputorilta, eikä niissä aina ole varaa valita kieltä. Tämän Joseph Kanonin teoksen suomennos on Jaettu Berliini. Nimi kuulostaa vähän tönköltä, ehkä liian konkreettiselta kaunokirjalliselle romaanille? Alkuperäinen nimi The Good German on runollisempi ja olisin varmasti ottanut englanninkielisen version mukaani täysin pohtimatta. Jaettua Berliiniä sen sijaan pyörittelin käsissäni ja palautin hyllyyn, mutta muutin vielä mieleni ja ostin kirjan.

Pidin tarinasta ja sen käsittelemistä teemoista. Erityisesti loppua kohti kerronta alkoi kuitenkin muistuttaa tyylilajiltaan enemmän toimintaa kuin historiallista fiktiota, mitä olin eniten kirjalta odottanut. Kirja ottaa kompleksiseen natsi-Saksaan melko yksioikoisen näkökulman yhdysvaltalaisen päähenkilön kautta, mutta tarjoaa kuitenkin vastavoimana objektiivisempia havaintoja muiden henkilöiden kautta. Teos esittää mielenkiintoisia kysymyksiä pohtimatta niihin kuitenkaan vastauksia valmiiksi: kuinka syyllinen natsi-Saksan julmuuksiin oli tavallinen saksalainen, joka katsoi poispäin kun ihmisiä kuljetettiin keskitysleireille? Kuinka syyllinen on kuka tahansa joka katsoo sivusta ja suojellakseen itseään hyväksyy valheen, vaikka tietää totuuden? Kuinka syyllinen on ihminen, joka välillisesti työllään tukee vääryyttä ja julmuutta, vaikka voisi lopettaa työnsä? Kuinka syyllinen on ihminen joka vaikenee vaikka voisi ryhtyä vastarintaan? 

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Berliiniin. Kaupunki on raunioina ja sitä miehittävät sektoreillaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain armeijat. Jake Geismar on yhdysvaltalainen toimittaja, joka saapuu Berliiniin etsimään rakastajatartaan vuosien takaa, ajalta ennen sotaa. Jake tarvitsee mehevän lehtijutun oikeuttaakseen olonsa Berliinissä, joten hän sekaantuu suin päin vaaralliseen vyyhtiin joka aukenee solmu kerrallaan tarinan edetessä. Supermiehen tavoin Jake selviytyy, vaikka hänen henkensä on paikoin hiuskarvan varassa. Jake ei tingi moraalistaan kertaakaan. Berliinissä kukoistava raadollisuus, oman edun tavoittelu, rikollinen rahanteko ja hädässä olevien ihmisten hyväksikäyttö ei vie häntä mukanaan. Hän on suoraselkäinen ja oikeudentuntoinen, kun taas antisankareita Jaken lähipiiristä sivuhenkilöinä löytyy yllinkyllin.

Tarinan sisällä kulkeva rakkauskertomus on vielä Jaken yhdeksää elämää epätodellisempi. Hänen entinen rakastajattarensa Lena on raiskattu, tämän pieni poika on kuollut pommituksessa ja Lena itse on menehtymäisillään puoskarilla teettämäänsä aborttiin, kun yllättäen Jake saapuu paikalla. Jake parantaa Lenan sekä fyysisesti että henkisesti. Lena on kuin herkkä kukkanen, joka häilyy tuulessa kirkkaan realismin ja utuisen unohduksen välillä. Kuinka syyllinen oli Lena tavallisena saksalaisena? Jake auttaa Lenaa järjestelemään ajatuksensa ja seisomaan tiukasti realismin puolella. Jokainen tavallinen saksalainen olisi voinut tehdä jotain, mikä olisi ollut enemmän kuin pään kääntäminen pois. Relativismiin ei tule sortua. Jake näkee oikean ja väärän hyvin mustavalkoisena.

Esimerkkiä moraalittomuudesta edustaa Emil, Lenan aviomies, jota etsitään neuvostoliittolaisin sekä yhdysvaltalaisin voimin. Emil on matemaatikko ja natsi-Saksan tiedemies, joka on kadonnut sota-aikana. Myöhemmin selviää, että hän on ollut yhdysvaltalaisten käsissä, mutta salakuljetettu neuvostoliitolaisille. Emilin tarina ja hänen salakuljetuksensa nivoutuukin sekä Jaken lehtijutun että ristiretken teemoiksi. Emil on tehnyt välillisesti julmuuksia natsien riveissä ja hänet kuvataan esimerkkinä henkilöstä, jonka ei tulisi saada tekojaan anteeksi. Todellisuus ei kuitenkaan tuomitse. Lahjakkaana tiedemiehenä Emil kuljetetaan Yhdysvaltoihin uuteen elämään vailla menneisyyden painolastia. Tällaista onnea ei ole kaikilla ja tarina kuvaa hyvin erilaisia saksalaisia kohtaloita raunioiden ja oikeuden jakamisen keskellä.

Vaikka pidin rakkaustarinaa hieman lällynä, se kuitenkin muistuttaa siitä ettei kaikki hyvyys ja oikeudentunto katoa vaikka maailma olisi raunioina. Poikkeustilanteet paljastavat ihmisen todellisen luonteen. Jaken käsitys oikeasta ja väärästä on mustavalkoinen, mutta hänen lähipiirinsä henkilöt muistuttavat sekä sanoin että teoin kaiken olevan kuitenkin suhteellista. Tarina herättää lukijan miettimään omaa kantaansa oikean ja väärän suhteesta ja se on mielestäni ehdottomasti tämän romaanin parasta antia. Kirja käsittelee näitä kysymyksiä natsi-Saksan näkökulmasta, mutta niille löytää helposti yhtymäkohtia nykypäivään. Eivät ihmisen hyvyys ja pahuus välttämättä täysin muuttuneet natsi-Saksan aikana, se vain tarjosi niille puitteet tulla esille erityisen kärjistyneellä tavalla.

Luettua: The I Inside

Maaliskuussa luin jo pidemmän aikaa kirjahyllyssä lojuneen kirpparilta ostamani Alan Dean Fosterin scifipokkarin. Pulp-tyylinen kansi aikaansai ostopäätöksen, mutta ei lopulta kuitenkaan houkutellut teosta lukemaan. Eihän tämä kauhean laadukkaalta näytä. Annoin kirjalle viimein kuitenkin tilaisuuden, sillä ainahan sen voi jättää kesken. Ja kuinka kävikään. Kirjan kuvaama maailma ja tarina olivatkin mielenkiintoisia ja uskottavia. Kannen kuvalla ei lopulta ollut mitään tekoa itse tarinan kanssa ja never judge a book by its cover tuli jälleen todettua hyväksi motoksi.

Tarinan taustajuonena on ihmisrodun kolonisaatio uusille planeetoille. Ihmiskunta lähettää tarkoin valittuja jäseniään GATEn kautta paratiisiplaneetoille nimeltään Eden ja Garden. GATE on teknologia, jonka avulla voidaan matkustaa avaruuden halki, mutta vain yhteen suuntaan. Paluuta paratiisista ei ole. Alien-rotu nimeltään Syrax on teknologian kehityksessä ihmiskuntaa edellä, mutta ei tunne GATEn toimintaperiaatetta ja on siitä näin ollen kiinnostunut. Maankamaralla puolestaan Colligatarch on supertietokone, joka arvottaa ja antaa suosituksia kaikesta maailmassa tapahtuvasta. Maan päällä vallitseekin sen pettämättömän harkintakyvyn ansiosta rauha. Kone on loputtoman viisas ja korkealle arvostettu, mutta se tuntee yllättäen turvallisuutensa uhatuksi. 

Toisaalla Eric Abbott on huippulahjakas ja urallaan etenevä IT-työläinen, joka rakastuu nopean silmäyksen perusteella palavasti ihmismiesten houkuttimeksi luotuun, keinotekoiseen naiseen Lisa Tamboriin. Eric aloittaa naisen todellisesta kokoonpanosta tietämättömänä epätoivoisen etsinnän tämän henkilöllisyyden selvittämiseksi. Eric paikantaa Lisan ja matkalla paljastuu ettei hän ole aivan tavanomainen itsekään - Eric huomaa vastoinkäymisiä setviessään omaavansa yli-inhimillisiä voimia. Pakomatkan päätteeksi Eric ja Lisa livahtavat GATEn kautta Eden-nimiselle paratiisiplaneetalle vain huomatakseen sen olevan kylmä ja askeettinen maailma asuttajinaan kolonisaatioon huijattuja ihmisrodun parhaimmiston edustajia.

Yli-inhimillisten kykyjen kautta Ericille on matkan varrella selvinnyt, että hän on Syrax -rodun luoma keinotekoinen ihminen. Teollisuusvakoiluun luotu kyvykäs Eric onnistuukin kääntämään GATEn suunnan ja pakenee Lisan sekä Edenin asukkaiden kanssa Paradise-planeetalle, jonka Eric tietää Syraxin häneen istuttaman tiedon perusteella olevan se todellinen paratiisi. Toisaalla supertietokone Colligatarch on tyytyväinen tapahtumain kulkuun ja sen kokema uhka väistyy. Todellisuudessa Colligatarch ohjaileekin itse tapahtumien kulkua päämääränään nähdä onnistunut kolonisaatio Paradise-planeetalle. Kirjan kannessa kysytään: toimiiko Eric puhtaasti rakkauden vai kenties mutkikkaamman päämäärän ajamana?

Teoksen perusteella voisin lukea lisääkin Fosterin tuotantoa. Vaikka tarina on ensimmäistä kertaa julkaistu vuonna 1984, en huomannut siinä vanhenemisen merkkejä. Tässä onkin mielestäni yksi laadukkaan scifin tuntomerkeistä - sen maailma ja tapahtumat ovat niin hyvin perusteltuja ja rakennettuja, etteivät maailman kehityskulut vuosikymmenienkään aikana vaikuta tarinan uskottavuuteen tai tee siitä tylsää.

Luettua: Suite Française

Luin tänään aamulla loppuun jo noin puolitoista kuukautta sitten aloittamani Irène Némirovskyn kaksiosaisen teoksen Suite Française. Laajemmaksi tarkoitetun kokonaisuuden valmistuneet osat ovat Storm in June ja Dolce. Tämä alunperin ranskankielinen teos jäi kirjoittajaltaan kesken, sillä hän kuoli keskitysleirillä vuonna 1942, ennen työnsä valmistumista. Suite Française koostettiin myöhemmin (vasta vuonna 2004) yllä mainituista kahdesta osasta. 

Teoksen ensimmäisen osan loppuunlukeminen oli minulle jotenkin työlästä, enkä oikein edes tiedä miksi. Teksti oli koko ajan sujuvaa ja tapahtumat kiinnostavia. Ehkäpä se oli varsinaisen päähenkilön puute - laajaksi viiden osan kokonaisuudeksi tarkoitetun romaanin oli tarkoitus sitoa kirjan erilaiset henkilöt yhteen eri ajassa ja paikassa. Hiukan hajanaiselta tuntunut ensimmäinen osa käsitteli näiden hahmojen kommelluksia ja toimi tavallaan henkilöesittelynä. Minulle ei kuitenkaan tullut tarvetta tietää mitä päähenkilön (sen puuttuessa) varalle oli kirjoitettu ja kirja pääsi lojumaan välillä viikonkin lukematta. En kuitenkaan missään nimessä halunnut jättää lupaavaa tarinaa kesken. Vain yhden päähenkilön sijaan ensimmäinen osa sisälsikin useita taidokkaasti ja elävästi kuvailtuja erilaisia persoonia.

Ensimmäinen osa Storm in June kertoo pariisilaisten paosta kotikaupungistaan saksalaisarmeijan lähestyessä. Se kertoo osuvalla ja myös humoristisella tavalla pakomatkalla lähtevien henkilöiden lähtötohinassa esille tulevista raadollisista piirteistä - toisille eniten tuskaa tuottaa hyvästellä arvokas posliinikokoelma kun taas toiset pakkaavat ystävänsä sijaan auton viimeiselle penkille tuoreen rakastajattarensa. Toisaalla taas laidoistaan pullistelevaan autoon on saatu päivän ähellyksen jälkeen pakattua myös vanha isoisä, joka ilmoittaa juuri auton startatessa tarvitsevansa vessaa.

Matkaan mahtuu myös kuolemaa ja tarina poukkoileekin ikävien ja humorististen tapahtumien välillä. Kerronnan keskipisteessä oleva henkilö tai perhe vaihtuu nopeastikin. Lopulta monen mutkan kautta kirjan henkilöt pääsevät palaamaan Pariisiin ja esimerkiksi posliininsa hartaasti hyvästellyt herrasmies löytää kokoelmansa koskemattomana vain kuollakseen seuraavaksi kadulle astuessaan auton alle.

Teoksen toinen osa Dolce kertoo elämästä pienessä ranskalaisessa maalaiskylässä saksalaisten sotilaiden miehityksen alla. Se keskittyy tarkemmin yhteen henkilöön, Lucileen, mikä toi lukemiseenikin taas vauhtia. Lucilen ympäristö ja vaihtelevat tunteet talossa asuvaa saksalaista kohtaan ovat kutkuttavasti ja rikkaasti kuvatut. Kaiken kaikkiaan Irène Némirovsky kirjoittaa hyvin mielenkiintoisesti saksalaisten ja ranskalaisten suhteesta. Hän näkee ennen kaikkea ranskalaisten kautta saksalaiset inhimillisinä, ihmisinä, jotka ovat olleet kotimaassaan kuin kuka tahansa meistä ennen sotaan joutumistaan.

Saksalaiset ovat yleisesti ottaen kohteliaita ja nöyriäkin ranskalaisia kyläläisiä kohtaan asuessaan heidän taloissaan. Myös paheksuttava ihastuminen pääsee paikoin kukkimaan saksalaisten sotilaiden ja ranskalaisten neitojen välillä. Todellisiin tapahtumiin pohjaava tarina on kirjoitettu vuosikymmeniä sitten, aivan erilaisena maailmanaikana, mutta se tuntuu edelleen osuvalta kuvaukselta ihmisyydestä äärimmäisissä olosuhteissa. Ulkopuolisen tarkastelevalla ja neutraalillakin näkemyksellä sotaan ja miehitykseen se luo erikoisen kontrastin sille, että itse kirjailija koki myöhemmin kuolemansa juuri saksalaisten epäinhimillisten tekojen uhrina. 

Luettua: Sashenka

Luin tänään loppuun historioitsija-kirjailija Simon Montefioren romaanin nimeltään Sashenka. Tämä paksunpuoleinen pokkari osoittautui loisto-ostokseksi - niin kiehtova oli tarina läpi kirjan. 

Romaani saa alkunsa vuoden 1916 Pietarista, bolshevikkivallankumouksen pyörteistä. Juonen päähenkilö on kuvankaunis ja idealistinen, varakkaalle suvulleen selkänsä kääntävä nuori puoluelainen Sashenka, joka sekaantuu politiikkaan suoraan arvostetun tyttökoulun penkiltä. Tämä osoittautuu valinnaksi, joka inhimillisen virheen ja Stalinin oikun kautta lopulta hänet ja hänen läheisensä tuhoaa. Julman ja arvaamattoman Joe-sedän valtaannousu ja hänen puoluepuhdistuksensa ovatkin yksi kirjan tärkeistä teemoista.

Tarina kulkee vuodesta 1916 vuoteen 1939, jolloin myös tuleville sukupolville tuskaa tuottavat Stalinin mielivaltaiset puolueen sisäiset puhdistukset ovat laajimmillaan. Monen muun tavoin Sashenka perheineen joutuu vaikeuksiin. Perheen lopullinen kohtalo jää kuitenkin avoimeksi, sillä seuraavaksi kerronta harppaa vuoteen 1994. Päähenkilöksi vaihtuu nuori historioitsija Katinka, jonka kautta Montefiore kertoo Sashenkan ja hänen lähipiirinsä traagiset ja vaikeasti selvitettävät kohtalot.

Romaani oli kaikkea mitä odotan hyvältä kirjalta. Se on historiallisesti vakuuttava sekä jännittävä ja tunteisiin vetoava kertomus fiktiivisistä henkilöistä julmana aikana. Montefiore kuvailee hahmot perusteellisesti; hän käyttää sivuja henkilöiden ja tapahtumien pohjustamiseen ja onnistuu siinä ajautumatta sivuraiteille. Oikein viihdyttävää luettavaa Stalinin ajasta kiinnostuneille.

Luettua: Snowdrops

Luin vähän aikaa sitten loppuun A.D. Millerin kirjan Snowdrops. Kirja sijoittuu moderniin Moskovaan ja sen raadollisiin puitteisiin. Päähenkilö on 30-jotain brittiläinen expat Nick Platt, joka on jättänyt entisen elämänsä ja lähtenyt Moskovaan työnsä sivussa etsimään itseään ja ottamaan etäisyyttä ongelmiinsa. Hän tapaa monenlaisia ihmisiä; paikallisia ja ulkomaalaisia, joiden hyväntahtoisuus on kysymysmerkki läpi kirjan. Matkan varrella hän sotkeutuu rikokseen, jonka hän vain hiljalleen antaa tapahtua puuttumatta asiaan. Hän on vähitellen tavallaan turtunut oikean ja väärän rajojen häilyvyydestä ja niistä piittaamattomista ihmisistä.

Vaikka kirja on hahmoiltaan fiktiivinen, se sijoittuu ympäristöltään todellisuu- teen. Kirjailija on toiminut The Economistin kirjeenvaihtajana Mosko- vassa ja kirjoittaa pohjaten niihin tunnelmiin, joiden keskellä hän eli ja joita hän kävi läpi henkilökohtaisessa elämässään tuona aikana. Näistä oivalluksista syntynyt teos piti hyvin otteessaan alusta loppuun ja tarjosi perspektiiviä nyky-Venäjän elämän- menoon. Kirja on sävyltään jokseenkin synkkä, mutta niinhän todellinen elämä välillä ainakin nurjalle puolelle kurkattuna on.

Miinusta minulta tulee siitä, että kirja tuntui jotenkin lyhyeltä. Joissain kohdin juoni eteni vähän hätäisesti ja loppu käsiteltiin pois alta melko nopeasti - sitä olisi mielestäni voinut avata lisää ilman jaaritteluakin. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin viihdyttävää ja älyllistä luettavaa. Miller onnistuu mielestäni loistavasti kuvailemaan vaikeita tunteita ja tunnelmia; sellaisia nopeita häivähdyksiä, jotka mielellään painaa taka-alalle niitä tuntiessaan. Päähenkilöön oli helppo samaistua.