Rauhallista joulua!

Kävimme tänään puolilta päivin katsomassa joulurauhan julistuksen raatihuoneentorilla. Tapahtuma houkutteli huomattavasti vähemmän väkeä kuin odotin ja syy tavallaan selvisikin. Savisaar kuulosti rykimisineen siltä kuin edellinen ilta olisi venähtänyt pitkäksi ja hänen lausumansa uskonnollisteemaiset korusanat kalskahtivat lähinnä kiusallisen keinotekoisilta. Hyvin pian herra kaupunginjohtaja katosikin takaisin kivitalon uumeniin ja koko tilaisuus oli muutamassa minuutissa ohi. Edes mukillista hehkuviiniä ei sen aikana ehtinyt nauttimaan. Moni katselijakin tuntui lähinnä paikalle sattuneelta, vaikka tunnelma vähän tiivistyikin juuri ennen kello kahtatoista. Enkä minäkään tätä sutaisua välttämättä lähtisi toiselta puolelta Tallinnaa katselemaan. Mutta pitihän se nyt ainakin kerran nähdä :)

Rauhallista ja levollista joulua kaikille!

Tallinn-Narva-Narva-Jõesuu-Sillamäe-Tallinn

Kuten jo mainitsinkin, kävimme viime viikonloppuna tutustumassa (uudelleen) Itä-Viroon. Viro on sen verran kompakti maa, että päiväreissuillakin ehtii paljon, kunhan ei ahnehdi kohteita liikaa. Oikeastaan mihin vaan kolkkaan ajaa tunneissa, katselee maisemia ja ehtii vielä illaksi kotiinkin. Narvaan ajoimme yhdellä kahvipaussilla kolmisen tuntia. Kahville pysähdyimme jälleen erääseen yksityiseen tienvarsikahvilaan - eikä kukaan ikävöinyt sielutonta ja ruuhkaista ABC-ketjua. Ajo-olosuhteet vaihtelivat kirkkaasta päivästä huolimatta; erityisesti paluumatkalla navakka tuuli pöllytti pelloilta lunta niin, että tie hävisi välillä kokonaan valkoiseen hötöön. Mutta muusta liikenteestä ei ole tälläkään kertaa pahaa sanottavaa. Yksi katolleen päätynyt ulosajo sattui matkan varrelle, mutta onnettomuuksia näkee täällä kaiken kaikkiaan jokseenkin (liian) usein.

Reissulukemisena meillä oli hiukan hassusti leppoisaan sisältöönsä nähden nimetty, muuten ihan näppärä matkakirja Extreme Eesti. Opuksesta löytyi kompaktia ja mielenkiintoista juttua kaikista tämän kerran kohdekaupungeistamme: Narva, Narva-Jõesuu ja Sillamäe.

Pääkohteemme Narva oli erilainen kuin odotin, siistimpi ja tavallisempi. Se oli kuin mikä tahansa pieni virolainen kaupunki (tai no, Viron kolmanneksi suurin asukasluvulla 65 000+). Katukuvassa ei ollut mitään erityistä viitettä huumeongelmaan tai kaupungin korkeaan rikollisuuteen. Kirpeä pakkanen paukkui, lapset leikkivät pulkkamäessä ja Viron ja Venäjän rajaa ylitettiin puolin ja toisin. Narvan asukkaista noin 95% on venäjänkielisiä ja viroksi ei ymmärtääkseni ole aina edes mahdollista asioida. Viron kansalaisten osuus Narvan väestössä on niinikään matalahko, vain noin 46% (Wikipedia), loput ovat Venäjän kansalaisia tai ilman kansalaisuutta (jopa noin 16%). Narvalaisesta elämänmenosta on tehty kuluvana vuonna dokumentti, jonka ajattelin nyt joululomalla katsoa, siitä siis lisää myöhemmin.

Keskustassa tunkeuduin uteliaisuuttani satunnaiseen seuraintaloon ja osuin keskellä jotakin mikä vaikutti valmistautumiselta uskonnollishenkiseen esitykseen. WC:ssä istuskeli mummo asioillaan ortodoksikaavussa ja hatussa, kopin ovi auki - rekvisiittaa oli niin paljon ettei ovi enää mennyt kiinni. Eikä Narva tuosta enää dramaattisemmaksi muuttunut pienellä ajelulla ja kuvien näpsimiselläkään. Tallinnallekin tyypillistä kerrostalolähiötä löytyi, ja kävimme nappaamassa kuvan vanhasta kaupungista lähes yksinomaa jäljellä olevasta raatihuoneentorista.

Narvasta jatkoimme matkaa läheiseen meren rannalla sijaitsevaan Narva-Jõesuuhun, joka on nykyinen rappeutuneen loiston hiljainen lomanviettokeskittymä, aikanaan jonkinlainen silmäätekevien pieni paratiisi, idän Riviera. Hiekkarantaa löytyi niin kauas kun silmä kantoi (Wikipedian mukaan 7 kilometriä). Majoitustilaa oli niin ikään lähes silmänkantamattomiin, parintuhannen asukkaan kaupungille uskomattoman kokoisissa komplekseissa, jotka näyttivät olevan ainakin talven yli autioina. Pieni Narva-Jõesuu oli jälleen esimerkki vastakohtien kylistä, katukuvaan mahtui muun muassa strippiklubi ja vuorottelevia aidattuja, uusia huviloita ja rapistuneita neuvostoajan kiinteistöjä. Uuttakin rakennettiin ja umpimähkäinen ajelu paljasti rahaa alueelta selkeästi edelleen löytyvän. Kenties viereinen rajanylistyspaikka vaikuttaa paikan asukas- ja asiakaskantaan.

Narva-Jõesuusta suuntasimme Sillamäelle, joka sijaitsee itäisimmästä kaupungista Narvasta takaisin Tallinnan suuntaan. "Värskete meretuulte linn" kertoi meille tämän pienen teollisuuskaupungin mainos. Montaa minuuttia emme kuitenkaan paikan nimikkotuulessa viihtyneet, pakkasen kyllästämä puhuri oli todella pureva. Nykyisin luihin ja ytimiin tunkevan raikas Sillamäe oli Paldiskin tavoin vielä neuvostoaikaan suljettu, strategisen ydinteollisuuden kaupunki. Keskusta koristeltiin noina aikoina uusstalinistisilla "palatseilla" asukkaiden viihdyttämiseksi. Nykyään ne ovat jo julkisivuiltaan hieman rappeutuneita ja toistuva rakennus toisensa perään sotilaallisen siistissä rivissä näyttää jokseenkin suhteettomalta 16 000 asukkaan kaupungin hiljaisessa keskustassa. Sillamäe kuului aikanaan Narva-Jõesuun tavoin myös silmäätekevien kesänviettokohteisiin, alueella lomailivat muun muassa koiristaan tuttu Pavlov sekä säveltäjä Tchaikovski. 

Jo hämärtyvästä Sillamäen keskustasta löysimme paitsi tien laidasta laitaan kulkevat veriroiskeet, myös pienen hotellin aulabaarin, jossa söimme sienikeittoa - vielä autuaan tietämättöminä paikan ydinjätehistoriasta. Extreme Eesti -kirjan mukaan Sillamäen radioaktiivisen jätevaraston (joka levitti jätettä myös ympäristöönsä - toivottavasti sienet eivät siis olleet paikallisia) saneeraus saatiin "tuhatvuotisen takuun" arvoisesti loppuun vuonna 2008. Tämän pienen levähdyksen jälkeen lähdimmekin jo pimeälle paluumatkalle Tallinnaan.

Idästä löytyy useita erikoisia ja persoonallisia paikkoja. Päivämatkalla näkee jo paljon ja kun tutustuu hiukan eri kaupunkien ja kylien historiaan, saa mielenkiintoisia elämyksiä. Kuten mainittu, virolainen ajokulttuuri vaikuttaa suhteellisen siistiltä muutaman pidemmän matkan kokemuksen perusteella, ainakin on turhaa sotkea sitä niihin netissä kiertäneisiin venäläisiin videoihin (vaikka venäläisiä kuskeja paljon erityisesti idässä onkin). Tarkkana saa kuitenkin olla, onnettomuuksia tuntuu edelleen olevan enemmän verrattuna suomalaiseen tieliikenteeseen. Johan sen kertovat tilastotkin (vaikkakin tähän hätään löytämäni tilasto viittaa liikennekuolemiin, ei suoraan onnettomuuksien määriin). Pääosin tiet ovat siistejä, esimerkiksi tie Narvaan on oikein hyvä, joskin monelta osin valaisematon. Pimeys siis hidastaa matkaa erityisesti talvella. 

Näe vaimosi jäällä

Eilen illalla oli luistelukoulumme joulushow vanhemmille, joka oli samalla käytännössä kenraaliharjoitus perjantai-illan vastaavaan, mutta maksulliseen tapahtumaan. Esiintyväthän showssa paikallisen hittisarjan "Tähed Jääl" parit. Eli mikä sitten oli meidän vasta-aloittaneen täti-/setäryhmämme rooli? Me tanssimme vanhemmille suunnatussa showssa, takarivissä, kertaakaan harjoittelematta (teette vaan niinkuin muut!). Joten siellä me bailaamme, alimmassa kuvassa, uusissa luistelutakeissamme. Kun kaikki meistä toikkaroivat omaa "koreografiaansa", ilman mitään synkkausta ja kun näkymän sopivasti peittänyt lohikäärme yllättäen lähtikin ylimääräiselle kierrokselle.. hetken aikaa hävetti olla vastakkain täpötäyden katsomon kanssa. Mieheni sanoi esityksen jälkeen että tehän näytitte vain ihan toimitsijatädeiltä! 

Tyypit lohikäärmeen kanssa ovat vähän pidempään harrastaneita aikuisia, eli ehkä meidänkin ryhmämme aika joskus koittaa. Taitoluistelussahan myös aikuiset harrastajat kilpailevat yksin ja ryhmässä - aikuinenkin oppii luistelemaan jos motivaatiota ja intoa löytyy. Sen todistavat "tähdet jäällä" sekä meidän rinnakkaisryhmämme, jossa luistellaan jo ihan uskottavasti.

Pitkä viikonloppu & Argo Baar

Meillä oli pidennetty viikonloppu vieraiden kanssa ja aika meni jälleen kerran hujauksessa. Maistelimme hehkuviiniä joulutorilla, kävimme autolla reissussa (toisena päivänä :)) ja tutustuimme pariin meille uuteen ravintolaan Tallinnassa. Tämänkertainen automatkamme suuntautui Viron itäiseen kulmaan Narvaan, Viron ja Venäjän jokseenkin pahamaineiseen rajakaupunkiin. Pakkaspäivän reissusta itään tuli sen verran asiaa ja kuvia, että kirjoitan siitä oman juttunsa myöhemmin.  

Viikonlopun ravintoloista erityisesti toinen jäi positiivisena kokemuksena mieleen, nimittäin georgialainen Argo Baar. Suuntasimme Argoon suosituksen perusteella ja toki georgialainen keittiö muutenkin kiinnosti, sillä monessa etnisessä ravintolassa emme ole täällä käyneet. Vinkkejä hyvistä paikoista otetaan siis ilolla vastaan :) Kävimme kesällä azerbaidžanilaisessa ravintolassa nimeltään Šeš-Beš, missä kokemus oli ääritylyn tarjoilijan takia melko huono. Argoon sen sijaan kannatti mennä, muovisista fleece-vilteillä päällystetyistä terassituoleista ja erikoisista joulukoristeista (hautakynttilä tuhkakupissa) huolimatta. Paikka oli kotikutoinen, mutta kodikas. Ruokailutila on pienehkö ja sen tunnelmallisessa takassa paloi lämmittävä tuli. Ruuat olivat, tärkeimpänä, todella hyvät. Pääruuaksi söin kermaista munakoisotahnaa granaattiomenan siemenillä ja pavuista tehdyn paksun Lobio-keiton. Paikan tasalaatuisuudesta en osaa yhden kokemuksen perusteella sanoa, mutta menisin toistekin. Argo oli aidon ja välittömän tuntuinen ja saimme hyvän ruuan lisäksi hyvän vastaanoton. Paikka löytyy Kadriorgin puiston kulmilta ja lisätietoa saa esimerkiksi täältä, jos joku muukin haluaa kokeilla herkullista ja tuhtia georgialaista ruokaa :)

Ikävämpi havainto viikonlopulta: puikkosesonki on taas täällä. Alempi kuva on otettu matkallamme Argosta kotiin. Siitä ei ikävä kyllä välity kyseisten puutalon räystäällä vaanivien jääpuikkojen uhkaava olemus, olivathan ne luonnossa yli puolen ikkunan mittaisia, varmasti kymmeniä kiloja (?) painavia teräviä möhkäleitä. Matkalla Argoon kävelimme samojen puikkojen alta tyytyväisen tietämättöminä, vilkuillen vuoroin tähtitaivasta (piti olla paljon tähdenlentoja) ja puhelimen karttaa. Palatessamme kadun toista puolta järkytyimme kun huomasimme mikä meitä oli uhannut ilmoista (ja kuinka monta vastaavaa onkaan jäänyt huomaamatta..). Puikkovaara on taas akuutti oikeastaan kaikkialla Tallinnassa ja räystäille kannattanee välin tähystää. Myös vanhassakaupungissa, missä olin kuvitellut oltavan tänä talvena erityisen tarkkoja viime vuotisen turistin kuoleman takia, mutta eipä tilanne näytä kohentuneen. 

Joulunalusajatuksia

Tunnelmallista itsenäisyyspäivää! Muistetaanhan kunnioittaa Suomen pitkää itsenäisyyttä - pitkää verrattuna tänne eteläisiin naapureihin, ja miksei itäänkin - onhan Neuvostoliitto eri asia kuin Venäjä. Juuri itsenäisyyden vuodet ovat antaneet Suomelle aikaa vaurastua ja rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Vaikka moni on sen rakenteista ja poliittisista päätöksistä eri mieltä, on kai edelleen jonkinlainen lottovoitto syntyä Suomeen. Suomi pitää kansalaisistaan huolta, vaikkei se ihan aina toteudukaan - surullisia tarinoita mahtuu myös Suomeen. Meidän yhteiskuntamme on joka tapauksessa vakaa, tasa-arvoinen ja vähempiosaisista välittävä. On ilmainen koulutusjärjestelmä, terveydenhuolto, sosiaaliturva elämän vaikeissa ajoissa ja monta muuta hyvinvointiamme tukevaa ja arkeamme vakauttavaa asiaa, jotka tuntuvat itsestäänselviltä. Samoja asioita ei voi varauksetta sanoa Virosta.

Yksittäisenä muistutuksena saimme erään järjestön kautta vinkin ostaa joululahjoja tai lahjoittaa rahaa paikalliselle lastenkodille. Mukana seurasi lista asukkaiden lahjatoiveista. Oli todellisuusmuistutus nähdä mitä lapset (joista vanhimmat jo täysi-ikäisiä) toivoivat. Deodoranttia, suihkugeeliä, kuulokkeita tietokoneelle, nukkea.. Tavaroita jotka ovat ainakin minulle, suomalaisena, olleet itsestäänselvyyksiä jos olen niitä halunnut. Tavara ei tee onnelliseksi, mutta materiakato kertoo sekin karua kieltään. Perustarpeet ovat perustarpeita. Miltä tuntuu nuoresta aikuisesta, joka pyytää deodoranttia joululahjaksi? Muistan omilta teinivuosiltani kuinka ilahduttava tuote saattoi deodoranttikin olla. Erilaiset tuoksut, pakkaukset, brändit.. niissä riitti ihmeteltävää.

Joulunalus on luontevaa aikaa muistaa kuinka erilaiset lähtökohdat ihmiset tässä maailmassa saavat, ja kuinka lopulta mikään ei ole kaikille itsestäänselvää. Muiden arvostelua pitäisi aina miettiä kaksi kertaa, sillä kaikki toimivat lopulta vain omien lähtökohtiensa ja historiansa pohjalta. Ja muistaa kunnioittaa sitä mitä itsellä on, olla kiitollinen, siitä huolimatta etteivät kai asiat kenelläkään täydellisesti ole. Olisiko maailma vähän parempi paikka jos me, keskimäärin hyvinvoivat, muistaisimme oman hyvinvointimme ja keskittyisimme vähemmän niihin triviaaleihin, oman navan ympärillä pyöriviin murheisiin? Kaipa juuri joulu henkii jotakin kristillistä tematiikkaa lähimmäisenrakkaudesta. Ja vaikken kristitty olekaan, otan joulun ilolla vastaan, edustaahan se juuri kaikkea hyvää ja rauhallista, mikä ei ole pelkästään kristittyjen omaisuutta. 

P.S. Kuvituksena muutamia (vaikkakin hurjan pimeitä) otoksia tämänvuotiselta Raekoja platsin (raatihuoneentorin) joulutorilta. Kaikesta turistiorientoituneisuudestaan ja jenkkityylisyydestään huolimatta se on tunnelmallinen, kaunis ja henkii joulunodotusta, sellaisella kevyellä tavalla. Ja koska tori on toiminnassa vain noin kuukauden verran vuodesta, haluan käydä siellä hehkuviinillä useammankin kerran, iloisten ihmisten keskellä. Juuri hehkuviini - torilla, kahvilassa tai oman sohvan nurkassa - on minulle yksi varma joulun, lähestyvän pienen loman ja levähtämisen merkki kaiken pimeyden keskellä. Tänä vuonna aloinkin kaipailemaan sitä kaupan hyllyille ja kahviloiden listoille jo lokakuussa :)

Polvet kuin kuhmuiset omenat

Aloitin tänä syksynä uuden harrastuksen, taitoluistelun. Lajin, joka on pyörinyt jossakin mieleni perukoilla varmasti lapsuudesta saakka. Aikuisryhmien olemassaoloon tutustuin ehkä noin viisi vuotta sitten, mutta Suomessa vielä ratsastus ja talliaskareet veivät kaiken joutavan ajan. Vihdoin viime kesälomalla elämää pohdiskellessani tajusin, että nyt on hyvä hetki aloittaa. Otin yhteyttä kivantuntuiseen luistelukouluun ja syyskuun alussa menin jännittäen ensimmäiselle tunnille.

Tämä laji otetaan täälläpäin maailmaa vakavasti ja erityisesti venäläiset kuulemma rakastavat luistelua. Kyllä sen jäähallilla huomaakin. Ryhmät opetetaan automaattisesti molemmilla kielillä, tai jopa pelkästään venäjäksi. Ja tähän on pakko lisätä, onpa ryhmässämme kaksi miestäkin. Yleisestä innosta kertoo sekin, että meillä on ollut jo ryhmäkuvaus ja pian saamme ryhmän luistelutakit.

Parin kuukauden ajan polveni ovat muistuttaneet maahan pudonneita omenoita; kova jää ja alun huono tasapaino aiheuttavat kipeitä kolauksia. On samalla hassua ja turhauttavaa kun oma keho ei tottele - haluan laittaa jalkani näin ja tehdä sulavia liikkeitä jäällä, mutta vartalo tekeekin jotain muuta. Jalat eivät nouse tai taivu tarpeeksi tai menevät muuten vain solmuun ja tipahdan polvilleni. Ja välillä se oikeasti sattuu, useimmiten ei onneksi niin paljon. Kerran yksi ryhmämme luistelijoista onnistui jopa lyömään päänsä jäähän.

Tönkköydestä huolimatta olemme alusta asti tehneet ihan oikeita liikkeitä. Vain ensimmäisellä tunnilla kävimme läpi ihan perusasioita kuten etu- ja takaperinluistelu, jarrutukset, kaatumiset. Sen jälkeen mukaan ovat tulleet jo pienet hypyt, piruetit, useat kolmoset peräjälkeen, cross rollsit, laukka-askeleet ja vaikka mitä muuta. Uutta tulee viikoittain ja tällä hetkellä harjoittelemme jopa pientä ohjelmaa. Eikä se tarkoita sitä että kaikki tosiaankaan sujuisi. Mieheni tuli minua hallille vastaan tällä viikolla ja hänen mukaansa jalat näyttivät lähinnä puisilta. Viimeksi ohjaajamme näytti minulle kuinka käteni huitovat epätahdissa joka suuntaan, kun niitä kuuluisi kannatella sivuilla tai liikkeen suuntaan. En jalkojani ja niiden kömpelyyttä ihmetellessäni edes huomannut käsieni elävän omaa elämäänsä.

Koska muussa elämässäni olen tarkka ja harkitseva, tykkään lajeista missä mennään vartalo edellä ja ajatukset taustalla. Lajeista, joissa intuitio, nopea reagointi, tasapaino ja liikkeen sulavuus ovat tärkeitä - joissa on vauhdin hurmaa (ja mielellään myös estetiikkaa :)). Se tasapainottaa - elämän suuret kysymykset muuttuvat vähäksi aikaa pieniksi. Toisaalta lievänä perfektionistina en välttämättä pysty kauaa vain nauttimaan. Jossain vaiheessa mukaan hiipii ajatus siitä, että pitäisi tehdä enemmän, pitäisi kehittyä nopeammin, olisi kiva kilpaillakin. En tiedä käykö tämän lajin kanssa niin, mutta jätän sen sitten sen ajan murheeksi. Ja toisaalta on kivaakin joskus saada pieniä pakkomielteitä. Ajattelinkin nyt alkuun alkaa luistelemaan toisenkin kerran viikossa, kun kerran intoa riittää.

Teletorn

Kävimme jokin aika sitten viikonloppuvieraidemme kanssa remontoidussa Teletornissa. Päivä oli sumuinen, mutta lähdimme silti koittamaan onneamme näkymien suhteen. Ja hämärän peitossahan torni oli - korkeinta huippua katsoessa erotti lähinnä hahmon sumun keskellä. Päätimme kuitenkin mennä ylös asti, sillä parkkipaikka oli (yllätys yllätys) lupaavan tyhjä yhtä turistibussia lukuunottamatta. Viimeksi kesällä käydessämme torniin oli noin puolentoista tunnin jono.

Lopulta tornista ei tosiaan näkynyt mihinkään suuntaan. Näkymistä (tai niiden puutteesta) saa käsityksen alimmasta kuvasta, joka on otettu ulkokatselutasanteelta, mutta näyttää harmaata seinää vasten otetulta. Minkäänlaista korkeanpaikankammoa minulle ei myöskään tullut - pelkkä tieto siitä että olemme 170 metrin korkeudessa ei riittänyt. Keskityimme maisemien sijaan näköalakerroksen sisustukseen ja muuhun jutusteluun ja vierailu jäi vähän lyhyemmäksi. Normaalistikaan ylhäällä ei ohjeistuksen mukaan saisi viipyä tuntia pidempään, ettei jono räjähdä käsiin.

Alunperin Teletorn rakennettiin Moskovan vuoden 1980 olympialaisiin varmistamaan toimiva viestintäliikenne, mutta sillä on ollut sen jälkeenkin paikkansa historiassa. Katsoimme jokin aika sitten Singing Revolution -nimisen dokumentin, jossa kuvattiin muun muassa tornin väkivallatonta puolustamista KGB:n joukoilta, jotka yrittivät tornin valtauksella estää itsenäisyyshenkiset lähetykset. Pari poliisimiestä lukittautui puolustamaan tornia ja kutsui paikalle radiolähetyksessä lisää väkeä. Pitkä piiritys päättyi lopulta ilman väkivaltaa ja torni sai pitää "itsenäisyytensä". Neuvostoliitto oli tuolloin jo viittä vaille kaatunut, mikä ehkä sekoitti pakkaa sen verran, että osapuolet tyytyivät vain pällistelemään ja levittelemään käsiä. Dokumentti jätti muutenkin vähän avoimeksi kysymyksen siitä miksi laulava vallankumous oli niin väkivallaton, sillä kyllähän täälläkin hulinointiin tarvittaessa kyetään. Ehkäpä väkivalta Neuvostoliittoa kohtaan olisi ollut melko tuhoontuomittu yritys ja piti kehittää jotain älyllisempää? 

Vuonna 2007 Teletorn joutui remonttiin, koska se ei täyttänyt nykyisiä paloturvallisuusvaatimuksia. Remontoitu ja modernisoitu versio avattiin yleisölle aiemmin tänä vuonna. Ylhäällä tornissa on muun muassa hassuja "älysieniä" (alla kuvassa), vähän sienenmallisia robotteja, jotka kääntyvät katsojan suuntaan esittelemään hatuissaan olevia erilaisia interaktiivisia tietoiskuja. Näköalakerros oli muutenkin kivan viihtyisä ja jotenkin turvallisen tuntuinen - korkeanpaikankammoiselle. Ylemmässä kerroksessa on myös ravintola ja kahvila sekä jonkinlaiset konferenssitilat.

Mielenkiintoisen historian lisäksi minulle jäi tornista päällimmäisenä mieleen ihan sympaattinen kokemus, ilman näköalojakin. Torni on kaupallistettu melko tehokkaasti (ja toisaalta asiakasmyönteisesti), mikä on ihan positiivista.

Vegaanimessuilla

Kävimme jokin aika sitten toista kertaa Tallinnassa järjestetyillä vegaanimessuilla. Tapahtuma ei ollut suuren suuri, mutta kivan suosittu se oli. Paikalla oli muutama kymmenen toimijaa (yrityksiä, järjestöjä) ja runsaasti yleisöä. Meille messujen parasta antia olivat ehdottomasti myynnissä olleet vegaaniset ruuat ja leivonnaiset. Söimme mustikkapiirakkaa, superherkullista sitruunatorttua (kun saisi juuri sen reseptin!), suklaapähkinätikkunekkua ja muffinssia. Kaikki oli hyvää, mutta juuri tuo (keskimmäisen kuvan) sitruunatorttu oli hieman vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta parasta aikoihin :) Näiden piirakoiden pirteä myyjä möi myös omaa keittokirjaansa, mutta sieltäkään ei tuota sitruunaunelmaa harmikseni löytynyt.

Oli kiva nähdä ja hiukan tukea paikallisia vegaaniyrittäjiä - mukana oli muun muassa täysin vegaaninen pitopalvelu ja muutama kahvila. Eipä koko maahan kai montaa enempää tällä hetkellä mahdukaan. On mielenkiintoista huomata, että täälläkin aletaan vähitellen, varallisuuden ja hyvinvoinnin sen salliessa, miettimään kriittisesti sitä miten tämä yhteiskunta on järjestetty ja miten voimme elää vähän kestävämmin. Veganismi on yksi esimerkki ja kertonee osaltaan siitä, että ihmiset voivat, ainakin keskimäärin, kohtuullisen hyvin, kun muutkin asiat kuin päivittäinen selviytyminen alkavat kiinnostamaan. Hyvä niin! 

Toivottavasti tämä tapahtuma pääsisi tulevina vuosina laajenemaan. Olisi mukava nähdä mukana lisää (erityisesti myös kansainvälisiä) toimijoita, vielä enemmän ruokatarjontaa ja muidenkin tuotteiden myyntiä. Olen enemmän kuin tyytyväinen jos ja kun kasvisruokailu ja eettinen ajattelu valtaavat täällä alaa ja tulevat luonnollisemmaksi osaksi "ihan tavallisten" ihmisten arkea. Nykyisellään kun kunnollista kasvisruokaa ei voi luottaa saavansa edes muuten hyvistä ravintoloista. Lisäksi erilaisissa tapahtumissa ja jopa monissa kahviloissa ei välttämättä kasvisvaihtoehtoa ole lainkaan erikseen ajateltu. Monipuolisemmalle valikoimalle olisi varmasti tilaa, kunhan olisi tarpeeksi kysyntää. Paras mitä tavallinen tallaaja asialle voi pienellä vaivalla tehdä on kysellä kasvisruuan perään, tilata sitä kun sitä on tarjolla ja tarvittaessa antaa palautetta sen laadusta :) Viimeisen kohdalla täytyisi itsekin aktivoitua!

Kummituskaupunki

Kävimme eilen iltakävelyllä etsimässä yhtä kohdetta, josta kirjoitan lisää kunhan saan siitä kuvan. Kohdetta ei löytynyt; sille vievä tie oli suljettu ja pilkkopimeässä emme lähteneet sulun aiheuttanutta rakennustyömaata ylittämään. Emmekä yrittäneet luikkia puskienkaan kautta - jos tietyt puskat arastuttavat päivänvalossa, ei niihin ainakaan pimeän jälkeen tee mieli mennä. Ja pimeä Tallinna todella on aikamoinen kummituskaupunki hämärine valoineen ja lukuisine autiotaloineen. Olen aina viehättynyt autiotaloista, eikä niiden kummallinen vetovoima ole vuosien mittaan vähentynyt - mutta yleensähän rohjoiset autiotalot löytyvät metsän keskeltä tai syrjäseutujen syrjäisimmiltä seuduilta, eivät eurooppalaisten pääkaupunkien keskustasta. Mihin kaikki omistajat ovat kadonneet?

Olisi mielenkiintoista tietää onko kaupungilla mitään strategiaa näiden vähitellen lahoavien talojen suhteen, päättyykö esimerkiksi omistusoikeus talon tuhoutumiseen ajan myötä ja voiko betoni- tai puujäännökset korjata pois ja ottaa tontin haltuunsa? Vai onko myös tontti talon omistajan? Hämmentäviä ovat myös aivan keskustassa sijaitsevat kerrostalot, joissa vain osa asunnoista on käytössä. Minua karmisi asua puoliksi autiossa talossa ja kuka ylipäänsä vastaa talon kunnosta ja kaiken toimivuudesta? On esimerkiksi normaalia, että ullakkohuoneiston omistaja on vastuussa katon kunnosta jos haluaa sen päänsä päällä pitää. Puhumattakaan esimerkiksi putkiremontin tarpeesta, mitä sitten kun puoliksi aution kerrostalon putket pettävät?

Joka kerta kun lähtee keskustan ulkopuolelle, hiukan hätkähtää kun tajuaa kuinka heikossa kunnossa tämä kaupunki paikoin todella onkaan. Ja kun sen tekee pimeällä tajuaa vielä selvemmin kuinka paljon aivan keskustassa ja sen liepeillä on näitä autioita, lähes lahoamiskuntoisia taloja ja asuntoja. Ja kuinka pimeä Tallinna niiden ympärillä on. Ymmärsin eilen viimein pimennyskeskustelun todella perustelluksi, kyseessä ei tosiaankaan ole mikään kokemuksenvarainen juttu. Minulle tuli iltakävelymme aikana valaistuksen määrästä mieleen syrjäinen kirkonkylä. Tajusin saman myös viime lauantaiyönä kun olin ulkona - yhdeltä keskustan poikki menevältä isolta kadulta oli suuri osa katulampuista pimennetty.

"Ghost town" -tunnelma voi tuntua jännittävältä ja kutkuttavalta, mutta jos sen keskellä joutuu asumaan, muuttuu se ehkä rasitteeksi. Viihtyvyys kärsii, jos heti ydinkeskustan hyvin valaistuilta kaduilta poiketessa taskulamppu on tarpeellinen lisävaruste. Ja tällaiset kuvissa olevien kaltaiset kummitustalot pimentävät katukuvaa entisestään.. Tallinnan talojen kohtalo aiheuttaa varmaan päänvaivaa monelle, kun talot vain rapistuvat ja kaupunki ympärillä vaurastuu ja modernisoituu. 

Viikon...loppu & Bocca

Viikonloppuna meillä oli vieraita. Lauantaina satoi, joten käväisimme kaupunginmuseossa katsomassa "the Golden Sixties" -näyttelyn (joka oli aika suppea). Tavarat olivat länsimaisen näköisiä, mutta kyseessähän oli juuri kultainen kuuskytluku, eli Stalinin hirmuhallinnon jälkeinen aika, jolloin elintaso väliaikaisesti jopa koheni. Kohonnutta elintasoa tai ei, tavaroita oli sen verran vähän (yksi huoneellinen), että kiersimme myös perusnäyttelyn. 

Museosta jatkoimme sadetta pakoon Rocca al Mareen ikkunaostoksille. Matkalla napsin kuvia kerran jo kosteusvaurion kärsineellä kamerallani eräästä vanhassa kaupungissa repsottavasta autiosta kerrostalosta, jonka alin kerros on ollut lähinnä vähäosaisten asuttama. Kadunpuoleiseen vaneriin oli täräytetty reikä ja sisäänpääsy oli vapaa, mutta läheisempi tutkiskelu ei houkutellut kun katsoi rojun, lahonneen rakennusmateriaalin, pullojen ja roskien määrää. On erikoista miten näillä hinnoilla autiota tilaa löytyy kaupungin kalleimmalta asuinalueelta. Jokuhan tämänkin pian romahduskuntoisen kiinteistön omistaa, eikä vain ole "aktiivinen" tällä hetkellä (lievästi sanottuna). Olisi mielenkiintoista tietää millaisia tarinoita ja omistajuuskysymyksiä kaikki nämä autiot, ja vieläpä huomattavan pitkään sellaisina olleet kiinteistöt keskeisillä sijainneilla kulisseihinsa kätkevät.

Illalla meillä oli varattuna pöytä Boccaan, jossa emme olleetkaan ennen käyneet. Minä tykkäsin, vaikka taisin sanoa, että kyseessä on pimein ravintola missä olen käynyt. Ja lähes kynttilöiden valossahan siellä istuskeltiin, mutta silmä tottui nopeasti. Kotoisa sisustus, ystävällinen palvelu ja hyvät simpukat ja musta risotto (ja muutkin pöytään tuodut ruuat) eivät kai yhdistelmänä petä koskaan. Varsinkin kun lisää vielä hyvän seuran. Boccalla on sama omistaja kuin Bottegalla, joka on aina ollut käymisen arvoinen. Konsepti on kuitenkin erilainen, sillä siinä missä Bottega on trattoria, Bocca on ristorante (italialaisia kun ovat :)) ja siis vähän muodollisempi. Mutta viihtyisä. Jatkoimme Boccasta matkaa Swissin yläkerran drinkkibaariin, mistä saimme heti näköalapaikat. Sunnuntaina suuntasimme vielä pitkän aamiaisen jälkeen teletornille kunnon sumussa, minkä turvissa kokemus oli myös korkeita paikkoja kammoavalle ihan mukava.

Viikonlopun kokemusten perusteella vieraamme kysyivät meiltä onko tosiaan tallinnalaisissa ravintoloissa ja kahviloissa näin usein jokin ruokalaji listalta yksinkertaisesti, asian vaatimatta minkäänlaista pahoittelua, loppu. Loppu kun loppu, piste. Jonkin aikaa tänne muutettuamme ihmettelimme itsekin kuinka monta kertaa peräkkäin tarjoilija voi eri paikoissa vain tyynesti ojentaa menut ja kertoa samaan hengenvetoon mikä kaikki tänään on loppu. Jos siis muisti litanian luetella. Joskus tullaan vasta kymmenen minuuttia tilauksen jälkeen kertomaan mitä kaikkea puuttuu, parhaimmillaan ilman ehdotusta tilalle tai edes menua. Liiketoiminnan kannalta "ei oo":n myyminen on typerää, mutta pitää pintansa paikallisena tapana. Tai jonkinlaisena neuvostoajan jäänteenä, sillä tuskinpa tallinnalaiset tasokkaat ravintolat sentään pula-aikaa elävät. Niinäkin kertoina kun oman pöydän tilauksista mikään ei ole loppu, saattaa tarjoilija unohtaa tuoda jotain tai muistaa tilauksen väärin, koska läheskään kaikkialla ei kirjoiteta tilauksia ylös.. Näistä kerroista riittäisikin ihan oma tarinansa..

Eikä kyse tosiaan ole siitä etteikö täällä olisi todella kivoja ravintoloita ja kahviloita ja hyvää ruokaa ja asiakaspalvelua. Ongelma on ehkä pikemminkin siinä, että jos täkäläiseen ravintolaan tulee asioimaan odottaen täysin länsimaista (tai edes suomalaista) elämystä, on lievän pettymyksen ja ärsyyntymisenkin riski olemassa. Vaikka yllä mainitut seikat tuntuvat perusasioilta, täytyy kuitenkin nähdä se laajempi konteksti ja muistaa kunnioittaa myös maiden välisiä eroja, vaikkeivat ne aina miellyttäisikään. Voi olla perustellusti eri mieltä, mutta kuitenkin pitää avoimen mielen ja joustavan suhtautumisen. Tosin, kun miettii miten paljon kulttuurillisia konflikteja maailmaan mahtuu, lienee tämä joskus helpommin sanottu kuin tehty ;)