Sivut

tiistai 19. helmikuuta 2013

Anna Karenina

Kävimme viime viikolla katsomassa Anna Kareninan uusimman elokuvaversion. En odottanut leffalta paljoa, enkä kyllä siitä lopulta pitänytkään. Se ei tehnyt oikein millään tavalla oikeutta Tolstoin klassikkoteokselle. Elokuva tuntui lattealta ja hätäiseltä ja vaikutti kuin näyttelijätkään eivät olisi kunnolla päässeet hahmoihin sisälle, kuin he olisivat koko elokuvan ajan vähän ihmetelleet, että mikä minun nyt kuuluisi olla. Leffasta puuttui alkuperäisteoksen syvyys tapahtumien ja henkilöiden kuvaamisessa, eikä Anna Karenina minusta välttämättä toimi pelkkänä pukudraamana.

Tarinana Anna Karenina on samalla humoristinen ja vakava, kevyt ja pohdiskeleva kuvaus monimutkaisista henkilöistä ja heidän suhteistaan mielenkiintoisessa ajassa. Huumoria teokseen tuovat vähän liioitellut, karikatyyrimaisetkin henkilöhahmot, joiden draaman taju on hersyvää. Minun painoksessani humoristisuutta korosti vanhahtava kieli ja hauska suomennos. Se on vuodelta 1948 ja on leimojen perusteella kuulunut Ylioppilaiden terveydenhuoltotoimistolle. Poimin sen mukaani Kierrätyskeskuksen ilmaistorilta. Minusta vanhoissa kirjoissa on erityistä tunnelmaa; ne kertovat pienen tarinan historiaa ihan vain olemalla. On hauska ajatella missä kaikkialla kirja on ollut, kuka sitä on lukenut.


Humoristisuuden lisäksi Anna Karenina on pohdinta ihmiselämästä koko kirjossaan, sekä erityisesti 1800-luvun loppupuolen Venäjän yhteiskuntaluokkien välisestä jännitteisestä suhteesta. Kaikki teoksen hahmot kuvaavat omalla tavallaan ihmisen mielen erilaisia puolia ja tapoja katsoa maailmaa. Teoksen hahmot ovat todella eläviä, ja mietinkin kuinka monta Kittyä, Stivaa tai Annaa onkaan eri ajoissa elänyt. Kirjasta on helppo tunnistaa nykypäivän henkilöitä ja tarinoita, toisessa ajassa ja yhteiskunnassa. Maailma muuttuu, mutta ihminen paljon vähemmän.

Ensimmäisen pettymyksen elokuvaan toi Anna Kareninan valinta. Keira Knightleyllä on kauniit kasvot, mutta minusta se ei Annan rooliin riitä. Annaa kuvataan sädehtivänä, sirona, muodokkaana ja sensuellina. Minusta Keira Knightley ei ole erityisesti mitään näistä, enkä edes pidä häntä kovin karismaattisena näyttelijänä. Fiktiiviselle hahmolle on tietysti vaikea löytää vastinetta tosimaailmasta, mutta olisin halunnut nähdä Annan roolissa hersyvän naisellinen ja muodokkaammankin näyttelijän, sellaisen, joka olisi saanut hahmon luonteen paremmin eloon. Annan säihke ja dramaattisuus jäivät puuttumaan. Knightley oli Annan roolissa jopa vähän hyökkäävä, kun Annan pitäisi olla lempeä, eksyksissä oleva, jopa lapsenomainen ja nukkemaisen lumoava.


Kirja keskittyy huolella henkilöiden pohjustamiseen ja kuvaamiseen, mutta elokuva tykittää sarjan irrallisia kohtia juonesta selittämättä niitä sen enempää. Minusta alkuperäisteosta tulkittiin liian pinnallisesti ja kapeasti, vaikka ymmärrän tietysti, että elokuva joutuukin tiivistämään. Omassa painoksessani on 900 sivua. Ellei teoksesta haluta tehdä moniosaista saagaa tyylillä Taru sormusten herrasta, on jossain kohdin pakkokin oikoa. Mutta voisihan elokuva silti olla oma vahva tulkintansa kirjasta, vaikka tietyn teeman ympärillä. Tuntui ettei kunnianhimo tällä kertaa riittänyt ja klassikko on yritetty tiivistää muutamaan dramaattiseen tapahtumaan ja pinnallisesti kuvattuun henkilöön. Se yritti ehkä liikaa kirjan toistamisessa sellaisenaan. Tuleeko muuten muille mieleen teosta, joka olisi siirretty valkokankaalle onnistuneesti? Kaipa aina löytyy alkuperäisteoksen faneja, jotka loukkaantuvat leffasta syystä tai toisesta ;)

Millaisia ajatuksia Anna Kareninan uusin filmatisointi muissa herätti? Oliko Knightley oikea valinta Annan rooliin ja tulkitsiko hän hahmoa hyvin? Entä muut tärkeät henkilöt: Vronski, Levin, Kitty, Karenin, Dolly, Stiva..? Suurin pettymys minulle oli ehdottomasti juuri Anna, joka onkin teoksen hahmoista ehkä monimutkaisin, mutta myös esimerkiksi Stiva oli aika kaukana siitä miten olin hänet kuvitellut. Mieheni puolestaan sanoi, että elokuva oli ihan hyvä, koska hän ei ole kirjaa lukenut. Olisinkohan itse ajatellut samoin, jos ei vertailukohtaa olisi ollut?

perjantai 15. helmikuuta 2013

Liian vähän aikaa, vai liikaa tekemistä?

Toisinaan minusta tuntuu kuin aika menisi vain nopeammin. Viimeisintä joulua tuskin huomasin ja kohta on taas jo kevät. Kun aika liitää ohi, tuntuu kuin omaa toimintaa täytyisi jotenkin nopeuttaa: pitäisi olla mahdollisimman tehokas, saavuttaa tavoitteita, kokeilla uusia juttuja, elää ja nauttia. Informaatiota ja mahdollisuuksia tulvii joka tuutista, ja oman aikani allokoiminen väljästi tuntuisi vain jonkin mahdollisuuden sulkemiselta pois. Ja ovathan vaatimuksetkin kovia; pitää tehdä paljon töitä, jotta menestyisi jossain. Tavallaan positiivinen kiire ja suorituskeskeinen elämäntyyli sopiikin minulle. Monen nykyihmisen tavoin olen ehkä vähän levoton: haluan kokea uutta, tavoitella unelmiani ja myös testata rajojani. Jos löysäilen, tuntuu, että paljon jää kokematta. Mietityttääkö tällainen ajatus muita?

Olen huomannut, että haastamalla itseni ja heittäytymällä uusiin juttuihin ja tilanteisiin saan parhaat elämykset. Omat kiireeni ovatkin sen takia paljolti itseaiheutettuja. Eihän minun olisi pakko opiskella kahta tutkintoa, harrastaa, opiskella viroa, blogata ja asettaa itselleni lisätavoitteita esimerkiksi lukemisen suhteen. Haluan käydä myös ulkona, tutustua uusiin paikkoihin ja ihmisiin, ja tietysti Tallinnaan. Koko ajan on vähän enemmän käynnissä kuin ehtisi, mutta ajatukseen tottuu. Edelleen haaveilen, että voisin jatkaa esimerkiksi venäjän opintoja. Opiskelusuorittamisen ohessa juuri harrastukset tasapainottavat ja rentouttavat. Lähdin tiistaina illalla balettiin äkäisenä koulustressistä ja palasin sieltä hymy korvissa, ojennellen kotimatkalla nilkkoja ja käsiä pienin hypyin. Oli niin rentoutunut olo, ettei kiinnostanut mitä vastaantulijat ajattelevat liikkeistäni.


Välillä kun kiidän paikasta toiseen ja tekemättömien töiden lista kasvaa, tulee mieleen olisiko sittenkin parempi priorisoida rankalla kädellä, vaikkakin ehkä katua päätöstä myöhemmin? Vai paikoin venyttää jaksamistaan, mutta tuntea ettei mistään tarvinnut luopua? Mietinkö tulevaisuudessa miksen luistellut ja tanssinut silloin kun halusin? Tai miksi luistelin, tanssin, bloggasin ja tein kaikkea muuta "turhaa", kun olisin voinut käyttää nekin tunnit kouluun? Joskus tuntuu, että voisipa se viisaampi ja valmiimpi minä tulla jostain tulevaisuudesta tähän päivään ja kertoa mikä kannattaa. Se tuskin tulee tapahtumaan, joten paras vaihtoehto on kai kuunnella itseään juuri nyt. Viisaammaksi ei tulla ilman kokemuksia ja kolhuja, joten kaipa välillä vain on mentävä takaperin puuhun. Onko onnellisuutta suorittaa, saavuttaa ja kokea, vai onko onnellisuutta makoilla ja tuijotella taivasta? Ihminen on aika moninainen, joten ehkä hyvinvoinnin kannalta kannattaakin tavoitella montaa asiaa. 

Toisaalta positiivisen kiireen tai tehokkuuden ja hampaat irvessä suorittamisen välinen raja on välillä häilyvä. Kivastakin jutusta tulee pakollista ja stressaavaa jos aika ei meinaa riittää, menee jaksamisen äärirajoilla tai vain asettaa itselleen liian paljon tavoitteita. Silloin ei oikein tiedä pitäisikö lopettaa jokin ehkä tärkeäkin juttu, vai vain ottaa rauhallisemmin ja muistaa, ettei kaikkea tarvitse saada aikaan heti nyt. Elämää toivottavasti on vielä viiden vuoden kuluttuakin. Joskus pitäisi ehtiä olemaan kotonakin. Välillä parasta mitä voi tehdä on vain vetelehtiä verkkarit päällä, lukea blogeja, haaveilla ja vaikka leipoa sämpylöitä. Tai siivota, koska useimmiten se jää to do -listan alimmaksi. Viikonloppuillat ovat yleensä minulle ainoita koti-iltoja (jos ovat) ja niiden puuttumisen huomaa, vaikka tekeminen olisi kuinka mukavaa tahansa. Voiko tätä edes ongelmaksi kutsua? Ei ehdi lepäämään, koska on niin kivaa?


Mitä mieltä te muut olette: onko parempi impulsiivisesti tarttua kiinnostaviin juttuihin ja välillä mennä äärirajoilla ajankäytön ja jaksamisen suhteen, vai onko parempi istua alas ja pohtia mikä on tärkeintä ja keskittyä vain siihen? Onko vähän väliä jostain uudesta kiinnostuminen luonteenpiirre, elämäntyyli vai elämänvaihe - meneekö se ohi kun kaikkea on kokeiltu? Tai kannattaako sellaista edes odottaa, tarkoittaisiko se vain että on muuttunut tylsäksi? Nyt kun kirjoitan, tuntuu niin itsestäänselvältä: vain minä voin tietää millaista elämää haluan elää. Ympäristö asettaa paineita, mutta eihän niiden murehtimisesta tule kuin kiukkuiseksi ja tuhlaa omaa energiaansa.

Kuvat ovat yhdestä Tallinnan lempi-istuskelupaikastani, Must Puudelista. Se on kivan retrotyylinen, lämminhenkinen ja kodikas. Siellä kuulee jutella, tarjoilijat ovat ystävällisiä ja juomat edullisia. Istuimme Must Puudelissa viime lauantaina erään Tallinnassa asuvan suomalaisen kanssa. Oli hauska vaihtaa kokemuksia Tallinnasta ja Virosta ja ihmetellä muun muassa ennakkoluuloja, joita Viroon muuttanut suomalainen kohtaa. Tai millaisia ennakkoluuloja Viroa ja virolaisia kohtaan suomalaiset paljastavat ihmetellessään toisen muuttoa Tallinnaan. Turhat ennakkoluulot, -asenteet, -käsitykset ovat vain tehokas tapa rajoittaa itseään ja omia unelmiaan, ja kertovat ehkä jostain lukosta ihmisessä itsessään. Jos on kauhean ennakkoluuloinen, pitäisi ehkä vain kokeilla itse. Omalla kohdallani ihmiset ovat onneksi olleet lähinnä kiinnostuneita, ja harvemmin olen joutunut selittelemään itseäni sen enempää. Ja miksi pitäisikään? Tärkeintähän on tietää voivansa seistä omien tekemisiensä takana. Mutta se onkin jo toinen tarina.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Ökosahver ja luistelua

Eilen oli kiva päivä. Tein pari tuntia töitä, luistelin, kävin ensimmäistä kertaa Tallinnassa ekokaupassa ja illalla lasillisella viinipaikka Musissa. Raportoin taas tähän väliin vähän kuulumisia luistelusta, josta olen innostunut hiljalleen vain enemmän. Tällä viikolla treenasin kolme kertaa, mihin ajattelin jatkossakin pyrkiä. Ikävä kyllä tässä lajissa (harrastaville) aikuisille tarjotaan vain vähän treenimahdollisuuksia ja itsenäisesti täytyy tehdä paljon, mutta eihän se menoa hidasta. Olen myös kokeillut balettia luistelua tukemaan ja iltaisin harjoittelen jo tyytyväisenä spagaattia. Se tulee tarpeeseen, sillä harvalla lähtevät esimerkiksi vaa'at (meillä käytetään termiä arabesque, joka esiintyy baletissakin) ihan luonnostaan; notkeus ja tasapaino ovat edellytyksiä.

En aiemmin käsittänyt miten rankka ja pelottavakin laji taitoluistelu on - sitä kun tuntuu vaivaavan jonkinlainen "tytöt vähän leikkivät prinsessaa jäällä" -mielikuva. Sama itse asiassa koskee molempia rakkaimpia lajejani, ratsastus toisena. Niiden vaativuutta ei oteta yleisesti kovin vakavasti, koska ne ovat jotenkin leimautuneet "tyttöjen lajeiksi", ja oikein tehtyinä näyttävätkin ulospäin aika kevyiltä. Vuosikausien armoton treenaaminen ei välity lajista ymmärtämättömälle. Tytöt vähän paijaavat heppaa.. Voisin kirjoittaa esseen siitä miten ratsastus käsitetään ja mitä se todellisuudessa on. Hikeä ja kyyneliä, kylmää päätä ja kurinalaista harjoittelua. Molemmat lajit ovat myös kevyen liihottelun sijaan tapaturma-alttiita: esimerkiksi luisteluryhmässämme on puolen vuoden saldona yksi murtunut käsi ja muutama pahannäköinen pään lyöminen jäähän. Liikkumisen ilon lisäksi palkitsevinta onkin omien pelkojen voittaminen. Kolhut ja pienet murtumat paranevat, peloilla sen sijaan voi lamauttaa koko elämänsä. Jokainen käsittelee pelkojaan eri tavalla, minulle urheilu on yksi toimiva keino.


Sitten siihen viikonlopun "löytöön". Ekokauppa Ökosahverin sijainti ei ole kovin keskeinen, mutta lähelle pääsee julkisilla. Ekokaupoissa omaa viehätystään luovat tuoksut ja tunnelma olivat puodissa kohdillaan: aromaattista, seesteistä, rauhallista. Liike on suomalaisille tutumman Ruohonjuuren kaltainen, joskin ymmärrettävästi vähän pienemmällä valikoimalla. Tuntuukin hassulta miten tällainen tavallaan vain marginaaliselle kansanosalle suunnattu liike kannattaa Tallinnassa, syrjässä keskustasta. Liikkeessä kuitenkin oli koko ajan asiakkaita sen aikaa kun me siellä teimme ostoksia. Niin sanotusti "tavallisiakin" ihmisiä kai nykyään kiinnostavat esimerkiksi luomu, pientilatuotteet, lähiruoka tai vaikkapa ne erikoisjauhot. Myös tuorekasvisosasto puodista löytyi, mutta moni tuote oli jo vähän väsähtänyt. Sama ongelma, mikä vaivaa tavallisten kauppojen luomuhyllyjä. 

Entä sitten hinnoittelu? Turhan edullista hupia ekoliikkeissä shoppailu ei ole. Tein huvikseni nopean (ja rajoittuneen) hintavertailun, korissani Bourbon-vanilja, psylliumjauhe, kookosöljy ja kookosjauho. Kaikki tuotteet olivat 0,5-2 euroa edullisempia Ökosahverissa verrattuna sekalaisiin suomalaisiin ekokauppoihin. Erityisesti Bourbon-vaniljassa oli suurin hintaero. Nopeasti arvioituna ekokuluttaminen on siis paikallisittain melko kallista.


Jos teillä on vinkkejä, jakakaahan niitä: millaisia ekokauppoja Tallinnassa on ja missä on paras valikoima? Kannattaako Tallinnan reissulla ostaa jotain hintojen tai valikoiman puolesta? Minä innostun näistä puodeista vähän kausittain. Joskus on ihana saada kookosöljyä, erikoisjauhoja, kaakaonibsejä, gojimarjoja, luomukosmetiikkaa.. kaikkia saman katon alta. Mieheni halusi tällä kertaa Bourbon-vaniljaa, jota ei kaikkialta löydy, sekä aitoa kanelia (ei sitä myrkkykasvia), mutta se oli tällä kertaa puodista loppunut. Toiste sitten.

Illalla kävimme istumassa Musissa, joka oli meille uusi paikka. Minusta tunnelma oli ihanan seesteinen: pehmeitä sohvia ja tyynyjä, hämyinen valaistus, söpöilyä, ripaus retroa ja aistikkuutta samassa paketissa. Toimi. En tiedä paikasta ravintolana, mutta lasilliselle viiniä kannattaa vaikka joskus poiketakin. Musi oli lauantai-iltana aika hiljainen, mikä on vähän huono merkki. Toisaalta on kiva, kun ei tarvitse tunkea meluisaan ja täyteen paikkaan, mutta toivottavasti ihmiset löytävät Musin niiden trendikuppiloiden ulkopuolellakin. Viinivalikoima vaikutti ihan hyvältä ja oma punaviinini oli oikein suunmukainen. Ja tarjoilijamme hymyili kuin hangon keksi.

torstai 31. tammikuuta 2013

Varesesaare Venelased

Katsoin jokin aika sitten Narvan reissumme innoittamana viime vuonna julkaistun dokumentin Varesesaare Venelased (The Russians on Crow Island). Pätkä oli melkoisen päräyttävä, eikä oikeastaan lainkaan hyvässä mielessä. Dokumentissa arkeaan avaavien ihmisten edesottamuksia seuratessa tuli useamman kerran us-ko-ma-ton-ta -fiilis, mutta ei auttanut kuin uskoa: virolaisessa rajakaupungissa osa ihmisiä elää täydellisen rappiolla, vailla toivoa paremmasta tulevaisuudesta, ilman että mikään merkitsisi mitään tänä päivänä. Kuvatut ihmiset ovat niin pohjalla, etteivät enää edes halua auttaa itseään - saati perhettään. Tälläkin hetkellä he elävät todellisuuttaan tuolla jossain, lopultakin vain vähän matkan päässä. Varoituksen sana: tämä dokumentti ei sovi arjen rentoutumiseen, eikä myöskään provosoitumiseen taipuvaisille. Minäkin saatan joskus provosoitua, mutta lopulta tästä dokumentista on kuitenkin kauhean vaikea edes hermostua. Enhän minä tiedä miltä tuollainen elämä tuntuu.

Virolaisen ohjaajan Sulev Keedusin dokumentti käsittelee narvalaista tragediaa: Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkemista ja sen jälkipyykkiä (pun intended). Idea on mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta en ole vieläkään varma menikö minulta teoksen tärkein sanoma ohi. En ole päässyt irti ajatuksesta, että painotus oli oudolla tavalla jopa hieman vahingoniloinen. Sensaationhakuinen tämä pätkä todellakin oli, mutta oliko se sitä vahingoniloisella tavalla vai tarkoituksenaan shokeerata täysillä yksipuolisella näkökulmalla, kertomalla vain niistä surkeimmista kohtaloista? Mässäilytunnelmaa elokuvaan luo osaltaan se miten kuvatut ihmiset todella heittäytyvät "rooleihinsa". He eivät ainoastaan kerro, he elävät kohtaloitaan kameralle. Kuvakulmatkin on valittu tätä korostaviksi. Tutkiskelevaksi ja pohdiskelevaksi teosta ei siis oikein voi kuvata, ravistelevaksi kylläkin. Siinä mielessä dokumentti täyttää juuri (oletetun) tarkoituksensa: se kertoo kuinka toivotonta elämä voi olla, ja kuinka jo vähän sotkussa oleva lankakerä takkuuntuu niin kovin helposti vain pahemmin. Eikä dokumentin tarvitse kaikkea kuvatakaan, tärkeintähän on että katsoja ymmärtää milloin käytössä on suppea näkökulma.


Narvan seudulla venäläinen perimä edustaa enemmistöä ja siksi Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkeminen jättikin tyhjän päälle nimenomaan paljon venäläisiä (virolaisia, venäläisiä ja vironvenäläisiä sen enempää erittelemättä). Narvassa ei ole helppoa työllistyä uudelleen ja lähteminen on vaikeaa jos ei ole kielitaitoa, rahaa tai paikkaa mihin mennä. Dokumentti kuvaa kuitenkin myös ihmisten omia asenteita ja tekoja sekä niiden kautta tragedian pitkäikäisyyttä. Moni kuvattu henkilö on jollain tapaa täydellisessä umpikujassa. Huumeriippuvainen, HIV-positiivinen, koditon, rahaton ja työtön nainen odottaa lasta samanlaisen miesystävänsä kanssa - tragedian jatkuvuus on taattu. Lopussa kyseinen pariskunta riisuu kamapäissään vaatteensa ja hyppii meressä kuin alleviivatakseen surkeuttaan, kuin tehdäkseen itsestään parodiaa. Todellisuudessa kai harva päätyy niin pohjalle, ettei rehellisesti millään ole enää mitään väliä. Katsomisesta tulee lähes huono olo.

Dokumentin teemat sikseen, Kreenholmin tragedialla on luonnollisesti muitakin osallisia. Myös niitä löytyy, jotka ovat halunneet ja kyenneet auttamaan itseään, tämän dokumentin ulkopuolella. Ei Narva ole pelkkää epätoivoa, vaikka tilastojen valossa sen ongelmat ovatkin todellisia ja korostuneita. Useimmiten elämässä on pahimpinakin aikoina jonkinlaista, edes marginaalista toivoa. Tätä näkökulmaa dokumentin henkilöistä edustaa esimerkiksi uskoon tullut entinen narkkari, joka on nyt löytänyt rauhan ja sanoman elämälleen. Vaikkei uskonto kaikkia parannakaan, vaikuttaa se kuvatunlaisissa olosuhteissa jopa ihan varteenotettavalta pakokeinolta. Tulevilla sukupolvillakin olisi kenties enemmän toivoa hurahtaneen onnellisten vanhempien kanssa, kuin sellaisten, jotka eivät ole koskaan edes selvin päin. Jos muuten Kreenholmin tehtaan 1800-luvun vankimielisairaalaestetiikka ja historia kiinnostavat, sopiva kuvakirja löytyy täältä. Sivuilla navigoidakseen täytyy ehkä osata hieman kyrillisiä aakkosia, mutta itse kirja (eri kielillä Peatus "Kreenholm", Bus Stop "Krenholm", Остановка «Кренгольм») on tekstitetty myös englanniksi.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Uudenvuoden aatto & Chedi

Vuosi vaihtui ja tänään koitti jo paluu arkeen. Tässä kuussa odottaa suorittamistaan pari isompaa koulujuttua ja mielessä ovat myös lupaukset tälle vuodelle sekä pieni joulunjälkeinen elämäntaparemontti. Tämä viikko on jo tuttuun tapaan kiireinen - joka illalle on menoa ja lauantaina on vielä kaverin polttarit Helsingissä.

Vuodenvaihteen me vietimme kaveripariskunnan kanssa täällä Tallinnassa. Aaton sateinen sää jätti vähän toivomisen varaa, mutta eipä tuo suuremmin haitannut ja toisaalta mieluummin pieni vesisade kuin se joulun alla kummitellut kovempi pakkanen. Suuntasimmekin heti alkuun pienessä tihkussa hehkuviineille joulutorille. Joulutori muuten korjataan pois tämän viikon jälkeen, kun myös venäläiset turistit palaavat arkeensa. Nythän täällä vielä palloilee näitä tonttulakkisia itänaapureita.

Aaton ohjelmamme oli melko perinteinen: se joulutori, kierros kaupoilla, sen jälkeen kuohuvaa meillä kotona. Illaksi suuntasimme Chediin syömään. Chedi oli jopa yllättävän hiljainen, olin odottanut täyttä ravintolaa. Paikka ei tarjonnut monista muista ravintoloista poiketen minkäänlaista "uudenvuoden pakettia", eli lähinnä livemusiikkia ja sampanjaa viimeisteltynä härskillä hintalapulla. Chedi toimi meille oikein hyvin. Kasvisruuat oli myös laitettu uusiksi sitten viime kerran ja tällä kertaa ottamani kolmen sienen paistos oli oikeasti hyvää.


Aiemminkin mainitsemani lumi-/jääpuikkotilanne oli muuten vuodenvaihteessa erityisen kiusallinen säiden takia. Pari kertaa jysähti jossain lähellämme kunnon mätky lunta turistien sekaan. Ja vauhdilla. Lunta pudotellaan täällä vain osittain, ilmeisesti kunkin rakennuksen taloyhtiön tai muun vastaavan aktiivisuudesta riippuen. Käytännössä osalta kattoja ei siis ollenkaan. Me yritimmekin muistaa juttelun lomassa kulkea vähän keskemmällä tietä, vaikkakin lumi nähtävästi lentää katon muodostakin riippuen milloin mihinkin.

Ennen puoltayötä lähdimme viime vuoden tavoin vapaudenaukiolle katsomaan ilotulituksia, tänä vuonna vesisateessa. Tunnelma oli tiivis, sillä väkeä oli paljon - kuvissa näkyvä röpelö on väkijoukkoa. Vapaudenaukion ympäriltä oli muun muassa liikenne suljettu puolenyön molemmin puolin. Raketit ammuttiin kuten viime vuonnakin: vapaudenpatsaan takaa rinteeltä, käytännössä katsojien keskeltä. Siltä se kyllä tuntuikin. Pamahdukset tuntuivat täräyksinä ja roskat satoivat päälle, mutta siltihän siihen viereen piti mennä. Vähän turhan monet myös ampuivat niitä pihauttelevia putkia (roomalaisia kynttilöitä?) ihmisten keskellä kädestä.


Illan turhauttavin tapahtumaketju sai alkunsa kun joku sytytti savupommin juuri vieressämme. Tienoo peittyi savuun hetkessä. Meidän tiemme siinä hässäkässä erosivat ja löysimme toisemme lopulta vasta kotiovella. Mukaan otetun pullonkin pääsimme korkkaamaan vasta kotona, koska juuri pullomiehemme katosi savuun ;) Lopulta selvisi, että olimme seisseet jopa melko lähekkäin, mutta ihmisiä oli niin paljon, että löytäminen oli enää siinä vaiheessa lähes mahdotonta. Eivätkä puhelimetkaan ennalta-arvattavasti toimineet. Paksu savu tuntui kurkussa vielä nukkumaan mennessä, onneksi ei enää aamulla.

Ilotulitus oli joka tapauksessa jälleen upea kokemus ja onhan valtavassa väkijoukossa tunnelmaa. Mietimme myös miten täydellisen erilainen tapahtuma tämä olisi ollut Helsingissä, hyvässä ja pahassa. Ilotulituksen ja tapahtumankin turvallisuus oli oikeastaan se mielenkiintoisin teema.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Idän tunnelmaa koko rahalla: ostoksilla keskustorilla

Kävimme ennen joulua keskustorilla pyörähtämässä erilaisen valikoiman ja itäisemmän tunnelman perässä (ainakin siis verrattuna Kaubamajaan ja Stockan Delikatessiin). Keskustorilla paikalliset pienyrittäjät myyvät omia tuotteitaan, mutta seassa on myös ihan tavallisia säilykkeitä ja muita markettielintarvikkeita. Jotkut myyvät esimerkiksi kotitekoista juustoa, hedelmiä ja juureksia tai paikallisten tilojen lihaa. Talvella elintarvikkeiden myynti tapahtuu sisätiloissa, kun taas ulkona jatkuu sama vaatekauppa ympäri vuoden. Sisähallin yläkerrasta löytyy lähinnä juustoja, makkaroita, kasviksia ja sekalaista sälää, kun taas alakerrasta tuorelihaa. Lihapuoli on melko kattava sekin, jos paikallista lihaa haluaa, mutta esimerkiksi riistaa sieltä ei ainakaan tähän hätään löytynyt. Me ostimme lopulta juureksia ja kotijuustoja, joista toinen kulki ihan vain kotijuuston nimellä ja toinen oli suluguni-juustoa (savustettua ja tavallista).


Sain tällä kertaa eksotiikkaa vähän enemmänkin kuin sitä lähdin hakemaan. Alimman kuvan juustojen myyjä antoi minulle reippaan ripityksen ottamastani kuvasta. Ei tällaisista kotijuustoista saa tuolla tavalla kuvaa ottaa, mihin tarkoitukseen tuokin kuva tulee. Lupa pitää kysyä jos meinaa kuvia ottaa. Sama litania käytiin alusta läpi parikin kertaa, myyjä ei meinannut tyyntyä lainkaan. Seisoin huuli pyöreänä ja sain sanottua jokaisen litanian perään "olen pahoillani.." ja se aiheutti vain uuden ryöpyn. Ehkä myyjä luuli minua huonoksi teollisuusvakoojaksi, mutta toisaalta rauhallinen "ethän ystävällisesti kuvaa juustojani" tai "täällä ei muuten saa kuvata" olisi ehkä muutoin kohteliaasti käyttäytyvälle maksavalle asiakkaalle riittänyt. Jos taas myyjä epäilee, että aion haukkua juustoja paljastavan kuvan kera, niin jokin asetelmassa on alunperinkin pielessä.. ;)

On ylipäänsä hassua miten luontevaa täällä päin toisinaan on ripittää (maksavaa) asiakasta. Esimerkiksi mieheni sai juuri edeltävänä päivänä lähes ympäri korvia postissa, kun ei ollut täyttänyt saapumiskaavakkeen rivejä etukäteen. Mielestäni myös syystä tai toisesta tapahtuva niskojen nakkelu lasketaan kategoriaan - viimeksi tutustuimme tähän eleeseen kun meillä ei ollut sopivaa vaihtorahaa mukana. Asiakaspalveluajoiltani tiedän, että hokema "asiakas on aina oikeassa" on pahimmillaan huono vitsi, mutta siinähän se juju juuri piileekin. Länsimaisen ideaalin mukaan asiakasta tulee aina ja aidosti kohdella kuin hän olisi oikeassa, vaikka hän olisi (lähes) millainen kusiainen tahansa. Eikä opissa oikeastaan mitään muuta etiikkaa ole kuin se, että kauppa käy joutuisammin ja varmemmin kun osapuolet ovat hyväntuulisia. Kukapa sen määrää onko länsimainen tapa palvella asiakasta se oikea tapa, mutta kyllä sillä tuntuisi bisneksen kannalta olevan väliä. 

On muuten oikein herkullista juustoa tuo kuvan suluguni ja savustettu versio meni hetkessä. Eli ostan toistekin ja suosittelen muillekin: suluguni-juustoa ja keskustoria muutenkin!

Keskustori löytyy osoitteesta Keldrimäe 9 ja on avoinna joka päivä aamusta iltapäivään.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Rauhallista joulua!

Kävimme tänään puolilta päivin katsomassa joulurauhan julistuksen raatihuoneentorilla. Tapahtuma houkutteli huomattavasti vähemmän väkeä kuin odotin ja syy tavallaan selvisikin. Savisaar kuulosti rykimisineen siltä kuin edellinen ilta olisi venähtänyt pitkäksi ja hänen lausumansa uskonnollisteemaiset korusanat kalskahtivat lähinnä kiusallisen keinotekoisilta. Hyvin pian herra kaupunginjohtaja katosikin takaisin kivitalon uumeniin ja koko tilaisuus oli muutamassa minuutissa ohi. Edes mukillista hehkuviiniä ei sen aikana ehtinyt nauttimaan. Moni katselijakin tuntui lähinnä paikalle sattuneelta, vaikka tunnelma vähän tiivistyikin juuri ennen kello kahtatoista. Enkä minäkään tätä sutaisua välttämättä lähtisi toiselta puolelta Tallinnaa katselemaan. Mutta pitihän se nyt ainakin kerran nähdä :)

Rauhallista ja levollista joulua kaikille!

lauantai 22. joulukuuta 2012

Tallinn-Narva-Narva-Jõesuu-Sillamäe-Tallinn

Kuten jo mainitsinkin, kävimme viime viikonloppuna tutustumassa (uudelleen) Itä-Viroon. Viro on sen verran kompakti maa, että päiväreissuillakin ehtii paljon, kunhan ei ahnehdi kohteita liikaa. Oikeastaan mihin vaan kolkkaan ajaa tunneissa, katselee maisemia ja ehtii vielä illaksi kotiinkin. Narvaan ajoimme yhdellä kahvipaussilla kolmisen tuntia. Kahville pysähdyimme jälleen erääseen yksityiseen tienvarsikahvilaan - eikä kukaan ikävöinyt sielutonta ja ruuhkaista ABC-ketjua. Ajo-olosuhteet vaihtelivat kirkkaasta päivästä huolimatta; erityisesti paluumatkalla navakka tuuli pöllytti pelloilta lunta niin, että tie hävisi välillä kokonaan valkoiseen hötöön. Mutta muusta liikenteestä ei ole tälläkään kertaa pahaa sanottavaa. Yksi katolleen päätynyt ulosajo sattui matkan varrelle, mutta onnettomuuksia näkee täällä kaiken kaikkiaan jokseenkin (liian) usein.

Reissulukemisena meillä oli hiukan hassusti leppoisaan sisältöönsä nähden nimetty, muuten ihan näppärä matkakirja Extreme Eesti. Opuksesta löytyi kompaktia ja mielenkiintoista juttua kaikista tämän kerran kohdekaupungeistamme: Narva, Narva-Jõesuu ja Sillamäe.


Pääkohteemme Narva oli erilainen kuin odotin, siistimpi ja tavallisempi. Se oli kuin mikä tahansa pieni virolainen kaupunki (tai no, Viron kolmanneksi suurin asukasluvulla 65 000+). Katukuvassa ei ollut mitään erityistä viitettä huumeongelmaan tai kaupungin korkeaan rikollisuuteen. Kirpeä pakkanen paukkui, lapset leikkivät pulkkamäessä ja Viron ja Venäjän rajaa ylitettiin puolin ja toisin. Narvan asukkaista noin 95% on venäjänkielisiä ja viroksi ei ymmärtääkseni ole aina edes mahdollista asioida. Viron kansalaisten osuus Narvan väestössä on niinikään matalahko, vain noin 46% (Wikipedia), loput ovat Venäjän kansalaisia tai ilman kansalaisuutta (jopa noin 16%). Narvalaisesta elämänmenosta on tehty kuluvana vuonna dokumentti, jonka ajattelin nyt joululomalla katsoa, siitä siis lisää myöhemmin.

Keskustassa tunkeuduin uteliaisuuttani satunnaiseen seuraintaloon ja osuin keskellä jotakin mikä vaikutti valmistautumiselta uskonnollishenkiseen esitykseen. WC:ssä istuskeli mummo asioillaan ortodoksikaavussa ja hatussa, kopin ovi auki - rekvisiittaa oli niin paljon ettei ovi enää mennyt kiinni. Eikä Narva tuosta enää dramaattisemmaksi muuttunut pienellä ajelulla ja kuvien näpsimiselläkään. Tallinnallekin tyypillistä kerrostalolähiötä löytyi, ja kävimme nappaamassa kuvan vanhasta kaupungista lähes yksinomaa jäljellä olevasta raatihuoneentorista.


Narvasta jatkoimme matkaa läheiseen meren rannalla sijaitsevaan Narva-Jõesuuhun, joka on nykyinen rappeutuneen loiston hiljainen lomanviettokeskittymä, aikanaan jonkinlainen silmäätekevien pieni paratiisi, idän Riviera. Hiekkarantaa löytyi niin kauas kun silmä kantoi (Wikipedian mukaan 7 kilometriä). Majoitustilaa oli niin ikään lähes silmänkantamattomiin, parintuhannen asukkaan kaupungille uskomattoman kokoisissa komplekseissa, jotka näyttivät olevan ainakin talven yli autioina. Pieni Narva-Jõesuu oli jälleen esimerkki vastakohtien kylistä, katukuvaan mahtui muun muassa strippiklubi ja vuorottelevia aidattuja, uusia huviloita ja rapistuneita neuvostoajan kiinteistöjä. Uuttakin rakennettiin ja umpimähkäinen ajelu paljasti rahaa alueelta selkeästi edelleen löytyvän. Kenties viereinen rajanylistyspaikka vaikuttaa paikan asukas- ja asiakaskantaan.


Narva-Jõesuusta suuntasimme Sillamäelle, joka sijaitsee itäisimmästä kaupungista Narvasta takaisin Tallinnan suuntaan. "Värskete meretuulte linn" kertoi meille tämän pienen teollisuuskaupungin mainos. Montaa minuuttia emme kuitenkaan paikan nimikkotuulessa viihtyneet, pakkasen kyllästämä puhuri oli todella pureva. Nykyisin luihin ja ytimiin tunkevan raikas Sillamäe oli Paldiskin tavoin vielä neuvostoaikaan suljettu, strategisen ydinteollisuuden kaupunki. Keskusta koristeltiin noina aikoina uusstalinistisilla "palatseilla" asukkaiden viihdyttämiseksi. Nykyään ne ovat jo julkisivuiltaan hieman rappeutuneita ja toistuva rakennus toisensa perään sotilaallisen siistissä rivissä näyttää jokseenkin suhteettomalta 16 000 asukkaan kaupungin hiljaisessa keskustassa. Sillamäe kuului aikanaan Narva-Jõesuun tavoin myös silmäätekevien kesänviettokohteisiin, alueella lomailivat muun muassa koiristaan tuttu Pavlov sekä säveltäjä Tchaikovski. 

Jo hämärtyvästä Sillamäen keskustasta löysimme paitsi tien laidasta laitaan kulkevat veriroiskeet, myös pienen hotellin aulabaarin, jossa söimme sienikeittoa - vielä autuaan tietämättöminä paikan ydinjätehistoriasta. Extreme Eesti -kirjan mukaan Sillamäen radioaktiivisen jätevaraston (joka levitti jätettä myös ympäristöönsä - toivottavasti sienet eivät siis olleet paikallisia) saneeraus saatiin "tuhatvuotisen takuun" arvoisesti loppuun vuonna 2008. Tämän pienen levähdyksen jälkeen lähdimmekin jo pimeälle paluumatkalle Tallinnaan.

Idästä löytyy useita erikoisia ja persoonallisia paikkoja. Päivämatkalla näkee jo paljon ja kun tutustuu hiukan eri kaupunkien ja kylien historiaan, saa mielenkiintoisia elämyksiä. Kuten mainittu, virolainen ajokulttuuri vaikuttaa suhteellisen siistiltä muutaman pidemmän matkan kokemuksen perusteella, ainakin on turhaa sotkea sitä niihin netissä kiertäneisiin venäläisiin videoihin (vaikka venäläisiä kuskeja paljon erityisesti idässä onkin). Tarkkana saa kuitenkin olla, onnettomuuksia tuntuu edelleen olevan enemmän verrattuna suomalaiseen tieliikenteeseen. Johan sen kertovat tilastotkin (vaikkakin tähän hätään löytämäni tilasto viittaa liikennekuolemiin, ei suoraan onnettomuuksien määriin). Pääosin tiet ovat siistejä, esimerkiksi tie Narvaan on oikein hyvä, joskin monelta osin valaisematon. Pimeys siis hidastaa matkaa erityisesti talvella. 

perjantai 21. joulukuuta 2012

Näe vaimosi jäällä

Eilen illalla oli luistelukoulumme joulushow vanhemmille, joka oli samalla käytännössä kenraaliharjoitus perjantai-illan vastaavaan, mutta maksulliseen tapahtumaan. Esiintyväthän showssa paikallisen hittisarjan "Tähed Jääl" parit. Eli mikä sitten oli meidän vasta-aloittaneen täti-/setäryhmämme rooli? Me tanssimme vanhemmille suunnatussa showssa, takarivissä, kertaakaan harjoittelematta (teette vaan niinkuin muut!). Joten siellä me bailaamme, alimmassa kuvassa, uusissa luistelutakeissamme. Kun kaikki meistä toikkaroivat omaa "koreografiaansa", ilman mitään synkkausta ja kun näkymän sopivasti peittänyt lohikäärme yllättäen lähtikin ylimääräiselle kierrokselle.. hetken aikaa hävetti olla vastakkain täpötäyden katsomon kanssa. Mieheni sanoi esityksen jälkeen että tehän näytitte vain ihan toimitsijatädeiltä! 


Tyypit lohikäärmeen kanssa ovat vähän pidempään harrastaneita aikuisia, eli ehkä meidänkin ryhmämme aika joskus koittaa. Taitoluistelussahan myös aikuiset harrastajat kilpailevat yksin ja ryhmässä - aikuinenkin oppii luistelemaan jos motivaatiota ja intoa löytyy. Sen todistavat "tähdet jäällä" sekä meidän rinnakkaisryhmämme, jossa luistellaan jo ihan uskottavasti.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Pitkä viikonloppu & Argo Baar

Meillä oli pidennetty viikonloppu vieraiden kanssa ja aika meni jälleen kerran hujauksessa. Maistelimme hehkuviiniä joulutorilla, kävimme autolla reissussa (toisena päivänä :)) ja tutustuimme pariin meille uuteen ravintolaan Tallinnassa. Tämänkertainen automatkamme suuntautui Viron itäiseen kulmaan Narvaan, Viron ja Venäjän jokseenkin pahamaineiseen rajakaupunkiin. Pakkaspäivän reissusta itään tuli sen verran asiaa ja kuvia, että kirjoitan siitä oman juttunsa myöhemmin.  

Viikonlopun ravintoloista erityisesti toinen jäi positiivisena kokemuksena mieleen, nimittäin georgialainen Argo Baar. Suuntasimme Argoon suosituksen perusteella ja toki georgialainen keittiö muutenkin kiinnosti, sillä monessa etnisessä ravintolassa emme ole täällä käyneet. Vinkkejä hyvistä paikoista otetaan siis ilolla vastaan :) Kävimme kesällä azerbaidžanilaisessa ravintolassa nimeltään Šeš-Beš, missä kokemus oli ääritylyn tarjoilijan takia melko huono. Argoon sen sijaan kannatti mennä, muovisista fleece-vilteillä päällystetyistä terassituoleista ja erikoisista joulukoristeista (hautakynttilä tuhkakupissa) huolimatta. Paikka oli kotikutoinen, mutta kodikas. Ruokailutila on pienehkö ja sen tunnelmallisessa takassa paloi lämmittävä tuli. Ruuat olivat, tärkeimpänä, todella hyvät. Pääruuaksi söin kermaista munakoisotahnaa granaattiomenan siemenillä ja pavuista tehdyn paksun Lobio-keiton. Paikan tasalaatuisuudesta en osaa yhden kokemuksen perusteella sanoa, mutta menisin toistekin. Argo oli aidon ja välittömän tuntuinen ja saimme hyvän ruuan lisäksi hyvän vastaanoton. Paikka löytyy Kadriorgin puiston kulmilta ja lisätietoa saa esimerkiksi täältä, jos joku muukin haluaa kokeilla herkullista ja tuhtia georgialaista ruokaa :)


Ikävämpi havainto viikonlopulta: puikkosesonki on taas täällä. Alempi kuva on otettu matkallamme Argosta kotiin. Siitä ei ikävä kyllä välity kyseisten puutalon räystäällä vaanivien jääpuikkojen uhkaava olemus, olivathan ne luonnossa yli puolen ikkunan mittaisia, varmasti kymmeniä kiloja (?) painavia teräviä möhkäleitä. Matkalla Argoon kävelimme samojen puikkojen alta tyytyväisen tietämättöminä, vilkuillen vuoroin tähtitaivasta (piti olla paljon tähdenlentoja) ja puhelimen karttaa. Palatessamme kadun toista puolta järkytyimme kun huomasimme mikä meitä oli uhannut ilmoista (ja kuinka monta vastaavaa onkaan jäänyt huomaamatta..). Puikkovaara on taas akuutti oikeastaan kaikkialla Tallinnassa ja räystäille kannattanee välin tähystää. Myös vanhassakaupungissa, missä olin kuvitellut oltavan tänä talvena erityisen tarkkoja viime vuotisen turistin kuoleman takia, mutta eipä tilanne näytä kohentuneen.