Vesiputous, kartanoita ja laulavaa hiekkaa

Jo lähemmäs kuukausi sitten yhtenä kesäkuun lauantaina vuokrasimme kaveripariskunnan kanssa auton ja suuntasimme päiväksi Tallinnan ulkopuolelle. Reissusta tuli aika fiilispohjainen, sillä olimme päättäneet etukäteen vain ensimmäisen kohteen: Keila Joan vesiputouksen.

Auton vuokrasimme D-sataman Europcarilta jo aiemman samalla viikolla. Haimme sen heti aamusta ja pidimme iltaan saakka. Nouto- ja palautusajat sai määritellä vapaasti ja toimiston sulkeuduttua avainten palautus tapahtui viereisen hotellin tiloissa.

Autovalintamme oli perustilava Passat ja lisävarusteeksi otimme navigaattorin. Mukaan pakkasin eväät kylmälaukussa, vesipulloja, huivin lämmikkeeksi, varakengät (ekoja kertoja taas kesäkengät jalassa, joten rakoilta ei vaan voi välttyä), kameran laukkuineen, ruokailuvälineitä, laastareita ynnä muuta. Ihan kevyin varustein ei reissuunlähtö siis onnistunut. Koskaan ei tiedä mitä voi matkan varrella tarvita! ;) 

Ja sitten vain auto käyntiin ja suoraan keskustan liikenteeseen.

Pääsimme Tallinnasta ulos ongelmitta - mitä nyt ajoimme "yllättävien liikennejärjestelyjen" takia lyhyen matkaa vastaantulijoiden kaistalla... :D

Ensimmäinen kohteemme oli siis Keila-Joa, mistä löytyy Viron kolmanneksi voimakkain vesiputous. Oli hauskaa ja kutkuttavaa, kuinka lähelle putousta pääsi. Virta tuolla kivitasanteella juuri ennen putousta oli niin pieni (tai pienen näköinen!), että siitä olisi voinut melkein kuvitella kävelevänsä - vain noin metrin päästä tuota putoavaa vesimassaa. Kukaan ei kuitenkaan ollut niin hölmö, että olisi lähtenyt yrittämään :)

Putous sijaitsee Keila-Joan kartanon vieressä (keltainen rakennus alla olevassa kuvassa), jonka tiluksia laitetaan parhaillaan kuntoon. Kahvila-baarikin putouksen ääreltä kunnon turistikohteen tapaan löytyy, ja paikalle kurvasikin seuraksemme perinteinen turistibussi. 

Kylmästä säästä kangistuneina nautiskelimme kupposet kuumaa putouksen baarissa. Tässä vaiheessa kaupunkilaisporukkamme oli jo vallannut punkkipelko ja joimme kupposemme seisten ja kiljahdellen, kun pöydällä vilisi jotain tuntemattomia ötököitä. Mistä lie tämäkin sai alkunsa, ehkä siitä, että miehelläni oli vastikään ollut punkki ja minä kaivelin lisäksi muististani, että Virossa olisi oltava jotkin rokotukset voimassa, joita ei tietenkään kellään ollut..

Nopeasta päähänpistosta kävimme tämän jälkeen Paldiskissa syömässä eväät. Sen jälkeen köröttelimme Padisen kartanon maille. Päärakennuksen vieressä sijaitsevat luostarin rauniot, joihin pääsi sisälle saakka, aina ylös tuonne torniin, mistä alempi kuva on otettu.

Päärakennus oli sisältä aivan upea. Jokaisessa huoneessa oli erityylinen näyttävä sisustus. Toimipa tiloissa pieni kahvilakin. Mukanamme kulki nettiyhteys, joten päätimme seuraavan kohteen lennosta. Muutaman kymmenen kilometrin päästä löytyi kiinnostavan tuntuinen hiekkaranta, joka kulkee nimellä Nõvan ranta tai Perakülan ranta.

Rantaa etsiessämme navigaattori vakuuttui, että on käännyttävä keskelle sakeaa metsää vievälle hiekkatielle. Kuuliaisesti noudatimme ohjetta, mutta jossain vaiheessa tulimme epäluuloisiksi. Onneksi mukana oli nettiyhteys ja saimme vieläpä ladattua kartan keskellä metsää. Käen kukkuessa ja naavojen heilahdellessa käännyimme ympäri ja palasimme pääväylälle. Ja navigaattori protestoi.

Nõvan ranta sijaitsi toisen metsätien päässä. Matkaa päätieltä oli vain viitisen kilometriä, mutta sivuteitä oli, kun taas opasteita välttämättä ei. Lopulta ranta kuitenkin siinsi edessämme ja ryntäsin kirmailemaan luomoutuneena sen kauneudesta. Koitin myös saada hiekan ääntelemään, mutta tällä kertaa en onnistunut.. Nõvan rantahan on tunnettu laulavasta hiekastaan: kun hiekkaa hieroo, se pitää veikeää viu vau -ääntä. Syötä YouTubeen "laulev liiv" tai "laulvad liivad" jos et usko.. ;)

Upea sileähiekkainen monenkymmenen kilometrin mittainen Nõvan ranta on todellakin reissun arvoinen upealla säällä - tämän kävi mieheni kavereineen vielä varmistamassa menneenä viikonloppuna. He jopa yöpyivät rannalla, ja naapureitakin oli. Ja kuulemma saivat hiekan laulamaan. Rannalta löytyy kaikki retkeilymukavuudet (parkkipaikka, vessat, grillauspaikat, roskikset, kioski) ja tosiaan se telttailumahdollisuus. Paikalta sai ostaa polttopuita, mutta kuulemma useilla oli sahat mukana ja ympäröivässä metsässä rahisi pitkin yötä (tällainen on myös täällä toki laitonta!). Nõvaan on matkaa Tallinnasta noin 80 km. 

Päivämme oli ihan huippuhauska ja täynnä uusia kokemuksia. Jos seikkailumieltä riittää, suosittelen ehdottomasti auton vuokrausta (tai ylipäänsä autoilua täällä) ja reissua Tallinnan ulkopuolelle! Europcarin kanssa sujui kaikki varsin mukavasti ja olimme tyytyväisiä sekä autoon että saamaamme palveluun. Muitakin vuokraamoja löytyy, mutta kaikilla ei ole esimerkiksi toimipistettä lainkaan. Lisäksi meidän mielestämme oli helppoa luottaa kansainväliseen ketjuun (joita toki voi toimia Tallinnassa muitakin). 

Illalla väsytti ihan hurjasti, mutta lähdimme vielä ulos syömään. Ravintolakokemuksia onkin kertynyt jonkin verran, joten niihinkin yritän ehtiä palata vinkkien muodossa!

Vinkki kirpparihiirelle Tallinnaan

Minulla oli myyntipaikka Tallinnan ainoalla (?) itsepalvelukirppiksellä parin viikon ajan. Boksini on nyt jo tyhjennetty, mutta haluan jakaa paikan kirppisvinkkinä: piipahda ihmeessä kirpparikierroksellasi myös Pop Kirbubutiikissa.

Popista voi kuka vain vuokrata myyntipaikan haluamakseen ajaksi ja tuoda myyntiin melkein mitä vain ehjää ja siistiä. Valikoima siis vaihtuu ja täydentyy tiuhaan tahtiin ja mukana on kaikkea ketjuliikkeiden valikoimasta merkkivaatteisiin. Pop tuntuu olevan kivan suosittu ja minäkin sain hetken jonottaa myyntipaikkaa.

Asiakkaan näkökulmasta Pop on siisti ja selkeä - aika nopeasti näkee onko tietyllä myyjällä ollenkaan omantyylisiä juttuja tai sopivia kokoja. Katsella saa kaikessa rauhassa, sovituskopit löytyvät ja erityisesti vaatetta on laidasta laitaan. Kannoinpa itsekin pois mukanani säärystimet ja Peak Performancen pinkin superlämpimän talviurheilutakin. Jotkin vaatteet oli selvästi hinnoiteltu aika kokemattomasta näkökulmasta: moni ei ehkä maksaisi 5 vuotta vanhasta Zaran juhlamekosta 55 euroa (?), mutta toisaalta myös tinkiminen on mahdollista. Myyjät soittavat tavaran omistajalle ja kysyvät sopiiko tingitty hinta. Minullekin tuli yksi tällainen puhelu, kun joku halusi tinkiä 4 euron hameen 3 euroon ;)

Oma myyntikokemukseni oli vähän vaihteleva: alkuun tavaraa meni todella huonosti. Olin ottanut tavarapaljouden takia boksin heti kahdeksi viikoksi (hinta oli 35e) ja olin pitkään aika varma, että jään tappiolle. Viimeisenä viikonloppuna en enää jaksanut edes lähteä järjestelemään boksiani. Kun tuli boksin siivouksen paikka, yllätyin positiivisesti: jäin lopulta 51 euroa voitolle. Kokemukseni perusteella voin siis pienellä varauksella suositella paikkaa myös myyjälle.

Myös turvapuolta oli mietitty: hälyttimiä sai kiinnitellä tavaroihinsa mielensä mukaan. Alkuun laitoin hälyttimet kaikkiin, lopuksi en enää yhteenkään. Pidin mielenkiinnosta myös kirjanpitoa: kirjoitin nopsaan jokaisen myyntiin laittamani tuotteen paperille ja lopussa ruksin kaikki löytyneet paperilta yli. Kateisiin jäi lopulta 6 vaatetta. Niistä sai tehdä listan kassalle ja jos ne löytyvät, ne laitetaan talteen. Tulipa tuokin lista tehtyä, vaikken nyt varsinaisesti sure muutaman kirpparille kadonneen vaatteen perään. Osa on ehkä varastettu ja toivottavasti siinä tapauksessa menivät tarpeeseen :)

Pop Kirbubutiik löytyy Facebookista täältä ja reaalimaailmassa ydinkeskustasta Solaris-kauppakeskuksen läheltä osoitteesta Lauteri 1/Rävala 7. Paikka on vähän huomaamattomasti kadunkulmassa, eli ei varsinaisesti Rävala pst:n puolella - mutta se löytyy kyllä kun vähän katselee ympärilleen.

Tartu Rattaralli 2014

Tartu Rattaralli ajettiin taas viime viikonloppuna, mikä tarkoitti meille kolmatta reissua kesäiseen Tarttoon. Tässä tulee kuvapäiväkirjamainen katsaus viikonloppuun: mitä on luvassa, kun neljä miestä lähtee ajamaan kilpaa (kuka itsensä ja kuka muiden osallistujien kanssa) ja huoltojoukoiksi lupautuu kaksi vaimoa. Aika ei ainakaan käynyt pitkäksi ja silmät lupsuivat oikeastaan pahimmin huoltojoukoilla.. 

Tällä kertaa kaupunkiin tutustuttiin taas vähän uudesta näkökulmasta, sillä koko porukka urheili - minäkin pääsin jäälle kolme kertaa. Samalla tuli tutuksi alle 5 km keskustasta sijaitseva Lõunakeskus: valtava ostoskeskus, jonka keskellä on jää, missä muun muassa luistelukoulut pitävät omat treeninsä kiinnostuneiden nähtävillä. Minullekin iski alkuun vähän ramppikuume, kun laidoilla notkui koko ajan satunnaisia shoppailijoita yleisönä. Tartto-vinkkinä: jos tekee mieli ostostella, Lõunakeskukseen menee pitkin päivää ilmainen bussi suoraan keskustasta. Lisää tietoa ostoskeskuksen nettisivuilta täältä.

Lähdimme Tallinnasta Tarttoon lauantaiaamuna. Toinen pyöristä nappasi koristeet mukaan, kun teimme kunniakierroksen Tartossa. Hotellille on ollut joka vuosi ihan uskomattoman hankala päästä, kun suuri osa keskustasta on suljettu.

Heti hotelliin tsekkaamisen jälkeen lähdimme hakemaan miehille kisakirjekuoria, joista löytyy muun muassa lähtönumerot, kartta reitin nousuista ja laskuista sekä tankkauspisteistä, ruokakuponki ja Kalevin suklainen kultamitali.

Alla kuva lauantaisesta ammattikisasta - tässä kohtaa kuuluu siis huutoa, vihellystä ja kannustusta eri kielillä. Lähes suoraan tästä minä lähdinkin luistelemaan. Olo jäällä oli hutera vaivaisen 1,5 viikon tauon jäljiltä, mutta yhden luistelukerran jälkeen sitä onneksi on taas ihan entisellään.

Illalla kävimme syömässä Cafe Truffessa raatihuoneentorilla, joka on itse asiassa Viron parhaat ravintolat -listallakin. Paikka ei ollut ihan erityinen, mutta muun muassa alempi jälkiruoka oli tosi herkullinen. Tällä kertaa minulla oli oma jälkiruoka, mutta kävin silti tuttuun tapaan mieheni annoksella. Hän itse asiassa kertoi jo jonkin aikaa sitten, että on oppinut suhtautumaan rauhallisemmin siihen, että lusikoin hänen jälkiruokaansa, minkä olin kyllä huomannutkin.. ;)

Ilta-aurinkoinen näkymä hotellistamme. Kun seuraavana päivänä on edessä 133 km polkemista, tekee mieli vetäytyä lepäämään ajoissa. Kisan startti oli odotettavissa tuttuun tapaan kello 10 aamulla.

Sunnuntaiaamu, h-hetki. Maalilinjalla on Mäkki ja sinnehän sitä tulee eksyttyä joka vuosi. Viime vuonna istuin odottamassa pari tuntia omia maaliintulijoita ja Mäkin terassilta on sopivasti suora näkymä. Maalilinjaa pitää tuijottaa ihan kärppänä, koska tulijoita on paljon, eikä kaikilla omilla ole edes kännykkää mukana. Saapumisajankin pystyy oikeastaan ennustamaan vain porukan parilta kilpailuhenkisimmältä pyöräilijältä. Tänä vuonna hotelliltamme oli musta tee loppu, joten Mäkki tuli senkin takia tarpeeseen..

Lähdön tunnelmaa. Tässä kohdin näyttää vielä yllättävän väljältä, sillä lähtijöitä oli pidempään matkaan noin 2000. Pian tunnelma tästä tiivistyikin. Otin lähdöstä videota ja sille tallentui, kun yksi nainen pyllähti ahterilleen joukon keskellä massan lähtiessä liikkumaan. Aika nopeasti lähdön jälkeen tämä parin tuhannen joukko sitten hajoaa nopeampiin ja hitaampiin. Muun muassa täältä voi katsoa hyviä kuvia viikonlopun tunnelmasta: linkki. Kuvat kertovat paremmin kuin minun tuhat sanaani siitä, miten iso ja osallistujarikas tapahtuma on kyseessä :)

Kun miehet polkivat, huoltojoukot lähtivät taas luistelemaan. Veimme pyöräilijöiden tilaamat maalijuomat hotellin minibaariin kylmenemään ja nappasimme taksin Lõunakeskukseen. Luistelu keskellä isoa ostoskeskusta oli uusi kokemus ja ehdottomasti kannatti mennä. Pisteet myös siitä, että jokainen sai käyttöönsä lukollisen lokeron.

Jäältä kiidimme hotellin kautta odottamaan maaliinsaapujia kylmälaukun, kenkien, takkien ja auttavien käsien kanssa. Maalissa odottaminen on oikeasti aika energiaavievää puuhaa, sillä niin kauan kun oma mies on vielä matkalla, mieli on levoton. Yleensä vielä ne ensimmäisinä maaliin tulleet alkavat kertomaan millaisia kolareita näkivät tai montaako elvytettiin.

Mieheni sykemittarista saimme tietää, että kovin vauhti oli ollut 61 km/h, mikä tuntuu pikku trikoissa pyörän päällä ihan absurdilta. Jälki onkin sen mukaista kun onnettomuuksia sattuu. Se on vaihtoehto mitä ei halua edes ajatella ja silti tiedostaa, että osalle se tulee joka vuosi todellisuudeksi. Osa lähteneistä ei tule maaliin. Onneksi ambulansseja on paikalla paljon ja osaa ajaakin pyöräilijöiden perässä. Tänä vuonna alkoivat pillit soimaan jo viisi minuuttia lähdön jälkeen.. Mutta se siitä. Onnettomuusriski vain on osa tätä tapahtumaa ja varmaan jossain määrin kaikkien maalissa odottavien mielessä. Kyllä sitä muistaa taas hetken olla tyytyväinen kun toinen on kunnossa. Hassua, miten vakavaksi täysin vapaaehtoinen harrastus voi mennä :)

Osallistujille tarjoillaan ajon jälkeen ihan kunnon ateria: keittoa, rusinasämpylä, ylisokeroitua haaleaa teetä, rahkapatukka ja litran maitokiisseli. Ei tietoakaan, että tuollaista olisi yksin jaksanut syödä. Niinpä autoin ;) Maitokiisseli oli tietysti sponsori-/mainostavaraa, mutta silti tuntui älyttömältä jakaa jokaiselle kilon pussi. Itse tuote oli täysin uusi tuttavuus ja ihan älyttömän hyvää! Kyseessä on siis sokeroitu kokoonkeitetty maito, joka maistui aivan vaniljakastikkeelta. Omassa lähikaupassammekin tuota näytti olevan. Suosittelen kokeilemaan, jos sattuu vastaan.

Perinteeksemme on muodostunut juoda kisasampanjat hotellilla ja sen jälkeen lähteä pitsoille La Dolce Vitaan, joka sekin näyttää olevan nyt Viron 50 parasta -listalla. Isommalla porukalla helpot valinnat ovat vain.. helppoja :) Kukaan ei jaksa miettiä ylimääräistä enää kisapäivän päätteeksi.

Maanantai, sateinen lähtöpäivä. Kävin luistelemassa ja sen jälkeen söimme nopean lounaan kahvila Kohvipaussissa, joka osoittautui kivaksi pikku kulmakahvilaksi.

Rrrrrrrr-ruokaa! Pyydän miestäni ottamaan minusta pari kuvaa ja niistä tulee tällaisia. 

Reissu oli antoisa ja näillä näkymin osallistumme taas ensi vuonna - osa porukastamme varasikin jo huoneen valmiiksi. Ja innokkaille pyöräilijöille: mukaan vain! Osallistujissa on kaikenkokoista, -näköistä ja -ikäistä menijää. Kunnollinen maantiepyörä on kevyin ajaa, mutta mikä vain pyörä käy osallistumiseen ja lyhyempikin sarja, 70km, löytyy.

Instagramissa

Loin tälle blogille Instagram-tunnuksen itse asiassa jo viime syksynä, mutta homma vähän kuivui kasaan vanhan puhelimen takia. Reilut neljä vuotta vanhassa iPhonessa on sen verran heikompi kamera, että se ottaa tummia suttuja, joita ei oikein ole ilo katsella. Sama puhelin on minulla edelleen, mutta sain rinnalle uuden laitteen: iPad minin :) Kuvanlaatu on ihan toista luokkaa ja pientä tablettia on helppo kantaa mukana. Otin tähän vielä nettiyhteydenkin, joten bonuksena pieniä postauksia voi tehdä mistä vain. 

Tili löytyy täältä: tallinndiary

Laitoin nimeksi tallinndiary, koska ääkkösiä ei voinut käyttää ja tallinnapaivakirja oli vähän turhan pitkä ja hassu. Tällä siis mennään - kokeillaan jos tämä lähtisi tällä kertaa käyntiin :) Siistin tiliä varmaan vielä kuvien suhteen, kunhan ehdin. Ja tämä postaus on nyt siis ensimmäinen iPadilla tehty.

Lenkillä!

..eli jatkoa edelliseen postaukseen. Tartuin tänään tuumasta toimeen ja päätin, että tästä ne jumpat alkavat. En ole mieleltäni ollenkaan lenkkeilijä, vaikka olenkin vuosien mittaan lenkkeillyt on-off -tyylisesti. Lenkkeily ei siis ole vierasta, mutta en vain ole koskaan sille syttynyt ja se on aina vaatinut tahtojen taiston, että pääsen ovesta ulos. Täällä Tallinnassa minua on lisäksi häirinnyt se, ettei rauhallisia lenkkeilymaastoja oikein ole lähellä.. Kulttuurikilometrillä on paljon porukkaa tällaisina päivinä. Minua on vähän hävettänyt hölkytellä siellä punainen naama hölskyen parhaisiinsa pukeutuneiden kulttuuri-ihmisten keskellä (..todellisuudessa siellä on turisteja, muita lenkkeilijöitä ja perheitä päiväkävelyllä).

Mutta ei enää! Laitoin tänään ensimmäistä kertaa ikinä oikeat juoksuhousut jalkaan ja se helpotti touhua ihan suunnattomasti. Se pieni tasku siellä takapuolen päällä, se on korvaamaton. Ensimmäistä kertaa vaatteet ympärillä eivät kilisseet ja hölskyneet tavaroiden painosta ja se lisäsi mukavuutta ihan merkittävästi. Laitoin päälle pinkin hupparin: jos ulkomuoto on pirteämpi, ehkä mielikin? Otin mukaan myös hyppynarun. Hyppynarulla hyppiminen on minusta ihan hauskaa ja me käytämme kauden aikana hyppynarua ükessä (üke=üldkehaline eli oheiset) joka kerta. Jos juoksu alkaa tökkimään, hyppiksellä hyppiminen antaa luvallisen (ja tehokkaan) tauon. Toimii minulle hyvin, koska pelkkä juoksu alkaa helposti kyllästyttämään. 

Kulttuurikilometri on periaatteessa ihan hyvä lenkkipolku. Se on päästä päähän kaksi kilometriä pitkä hiekkatie rannassa. Juoksin sen tänään ensin Koplin päähän, missä sitten hypin itseni niin näännyksiin, että jouduin huilaamaan maassa. Sitten keräsin luuni ja juoksin takaisin, missä hypin ja kyykkäsin vielä hetken.

Ja oikeasti, tänään oli tosi kiva lenkkeillä! Oli upea ilma (+18) ja kesä on todellakin puhjennut kukkaan.

Luulenpa, että tästä tulee nyt hyvä. Muutin vähän omaa asennetta: lähden lenkille motivoituneena, koska haluan kehittyä taitoluistelussa. Lisäksi tuo hyppynaru tuntuu ihan nerokkaalta keksinnöltä: voi aina käydä hyppimään, jos ei jaksa juosta. Kokeilkaa tekin siellä ruudun toisella puolella, jos tuntuu, että pelkkä juokseminen tökkii :) Nyt tuntuu ihan hölmöltä, että olen ollut vuosikaudet niin iloton lenkkeilijä..

Kaudenpäätöstunnelmia

Tässä pari satunnaista luisteluvideota noin kuukauden takaa. Toisessa teen ensimmäisiä kertoja varovaisen valssihyppy-ritti-yhdistelmän ja toinen onkin hupivideo, jossa yritän tehdä tulppi-tulppi-yhdistelmää. Ensimmäisen teen horjuen ja toisen kohdalla iskee niin kauhea ramppikuume kamerasta, että unohdan hypätä ja lopun näettekin videolta ;) (EDIT: toinen video on tuossa 2 kertaa peräjälkeen ja se on lyhyt, joten korjaan sen myöhemmin jos jaksan. Lyhensin videota pidemmästä ja se ei mennyt ihan nappiin, näemmä).

Olen ihastunut tähän lajiin nyt kevään aikana ihan kunnolla. Sain taitoluistimet jalkaani siis loppuvuodesta. Sitä ennen kävin vuoden verran markettilärpäkkeilläni kerran pari viikossa jäällä kuulostelemassa, josko innostuisin. Ja innostuin :) Kaikki hyppyni olen oppinut nyt kevään aikana ja tällä hetkellä jonkinlaisella tasolla onnistuvat tulppi, ritti, salchow ja flip. Kaikki ovat horjuvia ja päätyvät välillä kuten videolla, mutta toisaalta parhaat ovat jopa kohtuullisia ja sitähän oppiminen on: ensin on vaihtelua ihan päästä päähän, kunnes alkaa tulla tasalaatuisuutta kehityksen lisäksi (jakauma tiivistyy keskiarvon ympärille ja keskiarvo myös siirtyy ylöspäin) :) Yksi luistelija jopa kehaisi minua: hänen mukaansa minulla on aika korkeat tulpit näin vähän aikaa luistelleeksi ja sekös lämmitti mieltä.

Opettajani ei ole aina ihan samaa mieltä. Ensimmäisen kerran hän innostui aidosti kehumaan minua tällä viikolla (ja olemme harjoitelleet yhdessä tammi-helmikuusta), kun opin yllättäen ritin niin, että sisääntulo on takaperin loivalla ympyrällä. 

1. Ensimmäinen kämmenmustelmani (kymmenen pistettä sille, joka löytää sen kuvasta ;D). Pitipä oppia, että kämmeniinkin tulee mustelmia. Ja tuon tuleminen sattui enemmän, kuin mitä jälki antaa ymmärtää. Tähän opettajani: "silloin kun minä harjoittelin kolmoishyppyjä, oli kämmenet koko ajan siniset". Rohkaisevaa, mutta toisaalta: karu totuus. 2. Aikuisille suunnattu balettikoulu, ihan huippua! (lisää alla) :)

Opettajani sanoin: "sä haluat kehittyä, mutta et sä kehity jos et jumppaa vähintään 3 kertaa viikossa jään ulkopuolella: juoksua, hyppyjä, lihaskuntoa." Ja nämä jumpat tarkoittavat noin tuntia kerrallaan täyttä vääntöä. Katsoin silmät pyöreinä ja yritin sopertaa jotakin siitä, että voi tehdä vähän tiukkaa ajan kanssa, mihin opettaja: "no mitä, ei minullakaan ole aikaa ja silti olen näin hyvässä kunnossa". Joten. Otin askeleen oikeaan suuntaan ja kävin kokeilemassa aikuisille suunnattua balettikoulua. Ihan mahtavaa, että Tallinnassa riittää kysyntää tällaiselle tanssistudiolle ja vieläpä ihan keskustassa. Tunnit kestävät vajaat puolitoista tuntia ja oli kyllä paras meininki tähän mennessä kokemistani balettikouluista: lämmittelyä ja sarjoja tangolla, venyttelyä ja harjoituksia keskilattialla. Kaikki tehtiin tehokkaasti ja tunnelma oli salliva ja kannustava. Ei jäänyt yhtään sellainen tunne, että pitäisi laihduttaa, että kehtaisi käydä (yhdestä tanssikoulusta nimittäin sellainenkin jäi). Venyttelyjen päätteeksi opettaja sanoi minulle ja toiselle uudelle, että kokeillaanpas spagaattia, mutta varovasti. Tein sen mistä olen haaveillut, eli laitoin toisen jalan eteen ja liu'uin sen enempiä äheltämättä spagaattiin. Opettaja totesi, että hetkinen, mikäs aloittelija sinä olet? Totuus on kuitenkin se, että vaikka vähän jo notkeutta löytyykin, on tanssiminen aika holtitonta, kuten luistelukin, sillä en vain edelleenkään tahdo löytää sitä keskivartalon tukea. 

Tästä sain "kunniamaininnankin" yksi kerta, kun opettajani kysyi, että kauanko sä taas sanoitkaan ratsastaneesi. Kerroin, ja opettaja katsoi takaisin järkyttyneenä: "ja kerrohan nyt miten voi olla, ettet tunne keskivartaloasi??" Tuli sellainen nuori urheilijalupaus -tunne, että... ;D

Joka tapauksessa, nyt on enää muutama luistelukerta jäljellä ja sitten seuraa noin viiden viikon tauko (jonka aikana minusta siis pitäisi tulla timmi fitness-mimmi, jotta olisi edes jotain toivoa seuraavaa kautta ajatellen). Ryhmätunnit jatkuvat heinäkuussa. Eli koko kesä on enemmän tai vähemmän taukoa, enkä sille mitään voi. Aion käydä baletissa ja sitten ihan oikeasti juosta ja hyppiä.

Suutarilla Tallinnassa

Nyt itselleni oleelliseen arkipäiväiseen aiheeseen, nimittäin käyntiin suutarilla. Erityisesti aiemmin käytin koko ajan ohuita korkeita korkoja ja sen vuoksi suutarissa piti rampata jatkuvasti. Ohuissa koroissa korkolaput saattavat kestää niinkin lyhyen aikaa kuin kaksi viikkoa, jos yksiä kenkiä käyttää koko ajan. Korkolappujen laatu on siis aika kriittinen tekijä suutarin valinnassa.

Nyt seuraa vähän nolo paljastus: minun korkolapunkulutuksellani olen käynyt kolmen vuoden aikana suutarilla Virossa tasan kerran, ennen viime viikkoa siis. Sillä kerralla maksoin korkolapuista 5 euroa ja mietin, että mahtavaa mikä hintaero! Ne korkolaput pysyivät kiinni tasan kaksi kävelykertaa. Joten tosiaan, MAHTAVA hintaero, Tallinnan tappioksi. Kerta riitti ja kolmen vuoden ajan otin kenkiä mukaan Helsinkiin suutarille :P

Nykyään käytän paljon maltillisempia kenkiä, mutta osassa on kuitenkin kapeat korot, eli suutaria tarvitaan välillä edelleen. Tänä keväänä ajattelin ensimmäistä kertaa, että voisihan sitä ehkä antaa toisenkin mahdollisuuden Tallinnan suutareille. Lisäksi kuulin vinkin Stockmannin suutarin laadusta, ja sinne veinkin kaksi paria. En ole kävellyt kengillä vielä kertaakaan, joten jännityksellä odotan mitä tuleman pitää. Toivon ihan hurjasti, että korkolaput vastaavat odotuksia. En jaksaisi enää jatkaa korkolappurallia Suomeen.. :)

Tallinnan Stockalla korkolaput maksoivat 10 euroa pari, eli 5-6 euroa per pari vähemmän kuin Helsingin keskustassa. Kauheasti laatueroa helsinkiläiseen ei saa siis olla, tai korkolapputuristin elämäni jatkuu auttamatta.

Otan mielelläni vastaan vinkkejä hyvistä suutareista Tallinnassa, erityisesti jos jollakulla on kokemusta korkolapuista kapeissa koroissa. 10 euroa pari on tallinnalaisittain varmaankin vähän kallis, mutta kuten mainittu, laatu on tässä asiassa niin oleellinen, ettei edullisempi hinta saa tuntua oikeastaan yhtään laadussa. Muuten kesäkenkäni ovat suutarissa kolme kertaa viikossa.

PS. Tein reissun Stockalle mieheni kanssa, sillä hän vei pari pukuaan sinne pesulaan. Haluatteko tietää mitä puvun pesettäminen maksaa Tallinnassa? Hitusen vajaa 10 euroa per puku, ja mieheni on ollut tyytyväinen laatuun. Rasvatahratkin ovat lähteneet.

Puhdistus

Viimein yksi Sofi Oksasen teoksista, Puhdistus, sattui käsiini kirpputorilla. 

Ensimmäisillä sivuilla hämmennyin. Kannessa on iäkkään naisen yksityiskohtainen lähikuva ja itse tarina alkaa seikkaperäisellä kuvauksella hänen yrityksestään ottaa hengiltä huonekärpänen. Mistä ihmeestä tämä teos kertoo? Muutaman sivun pidemmälle luettuani en meinannut enää malttaa lopettaa. Aliide, vanhus, saa vähitellen tarinan. Taustan sille, miksi hänessä tuntuu heti ensi kohtaamisesta olevan jotakin kyynistä ja laskelmoivaa.

On vuosi 1992 syrjäisessä länsivirolaisessa pitäjässä. Kärpäsentapon lomassa Aliide huomaa pihallaan ihmisen kokoisen mytyn. Se paljastuu venäläiseksi tytöksi.

Löydön tehtyään Aliide ei tiedä miten toimia. Hänen epäluulonsa herää. Tyttö on varmasti syötti. Aliiden mielessä kamppailevat järki ja tunne tavalla, joka tulee tarinan edetessä ymmärrettävämmäksi. Siinä missä lukijan ääni huutaa "pitää auttaa", Aliide miettii sivutolkulla ajaako tyttö vain pois. Pohdinta jatkuu koko tarinan läpi, eikä Aliiden myötätunto tyttöä kohtaan ole missään vaiheessa täysin selvä, ei ainakaan hänen ajatuksissaan. Se välittyy kuitenkin Aliiden teoissa. Pala kerrallaan hän auttaa pakomatkalla olevaa Zaraa, venäläistä tyttöä, joka jostain syystä puhuu viroa, vaikkakin aksentilla.

Suuren osan teoksesta Aliide ja Zara istuvat Aliiden keittiössä. Aliide perkaa satoa ja laittaa säilykkeitä, kuten kuka tahansa maaseudun vanhus. Mutta tarina liikkuu historiaan avatakseen Aliiden menneisyyttä. Alusta alkaen hän näkee kivuliaalla tavalla Zarassa saman pelon, samat jäljet jotka hänessä itsessään ovat. Seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö. Pelko. Kuvotus toista saman kokenutta ihmistä kohtaan. Oman edun tavoittelu ja julmuus. Paikoin Aliidea inhottaa tytön läsnäolo, mutta silti hän auttaa, silloinkin kun hänen omaa rohkeuttaan koetellaan kovimman kautta. Hän tuijottaa vihollista silmiin. Hänen kätensä eivät enää tärise, hän on jo tarpeeksi vanha.

Aliidella ei ole kovin kunnioittavaa kuvaa venäläisistä. Mutta kuka on venäläinen, kuka ryssä, ja kuka vain toinen ihminen? Aliide ja Zara ovat "ryssiä" Virossa eri tavoin. Zara juoksee öisen maaseudun läpi tietäen olevansa virolainen tyttö, mutta Aliide näkee edessään venäläisen. Kun Aliiden oveen ilmestyy sana tibla (ryssä), Zara tajuaa, ettei se ole häntä varten, sillä kukaan ei tiedä hänen olevan Aliiden luona. Miten kauan historian täytyy vaikuttaa ihmisen arvoon toisen silmissä?

Luin kirjan kolmessa illassa, mikä minun kohdallani tarkoittaa, että olen todella imeytynyt sisälle tarinaan ja haluan tietää lisää. Pidin Oksasen yksityiskohtia kuvailevasta kirjoitustyylistä. Tarvittaessa jokainen rasahdus ja ilme kuvattiin, inhorealistisuuteen saakka. Kuva aukeaa silmien eteen ja lukija voisi olla vaikka se kärpänen katossa. Tai katsoa maailmaa Aliiden silmin.

Olin yksin kotona kun lopetin kirjan. Olo oli levoton ja sydän hakkasi. Eivät ne Pasha ja Lavrenti nyt tänne ole tulossa, vaikka niitä tässä kaupungissa onkin.. Kirja jäi kummittelemaan mieleeni, mikä on ajatuksia herättävän teoksen merkki. Minulle Puhdistus oli vaikuttava, kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu. Yksityiskohtainen, kuitenkin samalla jättäen tapahtumia lukijan mielikuvituksen ja oivalluksen varaan. Niin todentuntuinen, niin lohduton. Elämässä sattuu asioita, joita mikään ei paranna, eikä aika pyyhi pois. Kaikille ei riitä onnellisia loppuja, on vain selviytyminen. 

Minusta kirja antaa kauniilla tavalla äänen Viron ja Neuvostoliiton lähihistorian uhreille, niin helposti unohtuville sellaisille. Ihmiskaupalle on vielä helpompaa saada huomiota, mutta kuka muistaa länsivirolaisen vanhuksen?

Tallinn-Haapsalu-Tallinn

Meillä oli vapun yli vieraita ja alkoi olla aika taas käydä vähän maakuntamatkailemassa. Tällä kertaa porukkamme suuntasi länteen, kauniiksi kehuttuun Haapsaluun. Alkuun kaupunki pähkinänkuoressa:

Kohde: Haapsalu

Asukkaita: vajaat 12 000, mutta kaupunki tuntuu suuremmalta, koska se houkuttelee runsain mitoin turisteja.

Sijainti: meren äärellä n. 100 km Tallinnasta lounaaseen. Haapsalusta on yhteys myös Saaremaalle.

Nähtävää: vanhakaupunki, 1200-luvulla alkunsa saaneen linnoituksen rauniot, pitkä rantapromenadi, kauniit puutalot, esimerkkinä Kuursaal rannassa. Tšaikovskin muistopenkki. Ymmärtääkseni Haapsalusta löytyy kesämatkaajalle myös upea hiekkaranta. Kokeneempi Haapsalun-kävijä voisi varmasti jatkaa listaa.

Missä syödä: oma suositukseni on Müüriääre-kahvila, mutta muitakin hyviä paikkoja takuuvarmasti löytyy, esimerkkinä Viron 50 parasta ravintolaa -listan Hapsal Dietrich.

Lähdimme Tallinnasta heti yhdeksän jälkeen aamulla ja ajelimme vähän pienempiä teitä, sillä niiden varrella on yleensä enemmän katsottavaa. Matkamme kulki muun muassa parin viikon takaisin kohteemme Keilan läpi. Oli hassua "tuntea" ihan sattumanvarainen virolainen pikkukylä entuudestaan. Ehkä tämä enteilee sitä, että tämä maa tulee jossain vaiheessa tutuksi.. :) Mukana autossa oli läppäri nettiyhteydellä, joten pääsimme katsomaan Haapsalu-faktoja etukäteen. Paremminhan uudesta paikasta saa irti, kun vähän tietää mihin on menossa. 

Tulimme Haapsaluun pikkuisen taajaman läpi, jossa kävimme torilla ja Bauhoffissa, joka on rakennustarvikkeiden, puutarhanhoidon, sisustuksen ja yleisen krääsän ketju. Valikoimista löytyy kaikkea alle viiden euron kuohuvista kasvihuoneisiin. Poseerauskuva on napattu torin vieressä. Päälläni hohtaa edellisenä päivänä Humanasta eurolla löytämäni hame. Jostain syystä tykkään sähkönsinisestä, vaikken muuten suuri sinisen värin ystävä olekaan.

Kun pääsimme keskustaan, olikin jo lounasaika. Meillä oli mukana parin kivantuntuisen paikan nimet, joista päädyimme Müüriääre-nimiseen kahvilaan. Tykkäsimme kovasti ja täältä lähtee ehdoton suositus paikkaan. Kahvila oli pienehkö, tunnelmallinen ja tarjoilijat herttaisia. Lounasruokamme olivat hyviä, kakut ihan mahtavia. Mieheni oli sanonut tarjoilijalle, että siin on kõige paremad koogid, mis olen Eestis elades söönud ja tämä oli myhäillyt takaisin, että no niinhän meillä on! Müüriääre löytyy keskeiseltä sijainnilta vanhassakaupungissa, osoitteesta Karja 7.

Herkuttelun jälkeen suuntasimme kaupungille. Haapsalun 1200-luvulla alkunsa saanut linna on vaikuttavan näköinen ja siihen liittyy paikallisittain hyvin tunnettu valkoisen neitsyen kummitustarina, mitä en ala kaikessa karmeudessaan tässä toistamaan. Se löytyy esimerkiksi täältä, mistä löytyy muutenkin runsaasti tietoa linnan historiasta. Elokuussa linnan pihalla järjestetään perinteinen Augustibluus-musiikkifestivaali, joka on varmasti kokemisen arvoinen.

 

Haapsalun vanhassakaupungissa on kuvankauniin ruotsalaishenkisen saaristokaupungin tunnelmaa. Haapsalu ja sen ympäristö olivatkin vironruotsalaisten keskeistä aluetta 1940-luvulle saakka, jolloin heidät evakuoitiin maasta. Tämän seurauksena länsirannikolta löytyy tänäkin päivänä ruotsalaisvaikutteisia pikkukyliä (Noarootsin alue). Tällä alueella seikkailu olisikin hyvä idea yhdelle reissulle. Katsotaan, josko sen saisi kesällä toteutettua!

Päällimmäisinä Haapsalusta jäivät mieleen koristeelliset puutalot ja pitkä rantapromenadi, jonka varrella on lisää upeita rakennuksia, kuten alla olevassa kuvassa näkyvä Kuursaal ja meren päällä seisova paviljonki. Haapsalu on varmasti turistisesongin aikaan vilkas - ainakin kylpylöitä ja majoituspaikkoja on paljon. Yksi syy turismiriennolle kuuluu olevan Haapsalun parantava muta, jossa esimerkiksi Pietarin silmäätekevät tsaarinvallan aikana matkustivat kieriskelemään.

Vieraamme olivat sitä mieltä, että Haapsalu oli kivempi kohde kuin jokin harkitsemamme itävirolainen kaupunki. Tässä vasta mielenkiintoinen makuasia. Haapsalu tarjoaa aidosti kaunista katsottavaa pitkällä historialla ennen neuvostoaikaa, siinä missä Itä-Virossa on mahdollisuus nähdä ja oppia Neuvostoliiton jälkeensä jättämästä, sekä ehkä vähän ravistella omaa maailmankuvaansakin. Ihmiset elävät eri paikoissa aika erilailla, mutta silti elävät ja selviytyvät. Itä-Virosta löytyy myös Euroopan laajuisestikin tarkasteltuna merkittäviä ongelmapesäkkeitä, kuten esimerkiksi Narvan seudun huume- ja HIV-ongelma. Nämä ovat enemmänkin yhteiskunnallisesti kiinnostavia ilmiöitä ja mielestäni tärkeitä tiedostaa. Enkä siis missään nimessä sano, etteikö Itä-Virosta löytyisi kauneutta. Kontrasti idän ja lännen välillä vain on selvä, joskaan ei sekään ilman poikkeuksia.

Yhteenvetona: Viro todella tarjoaa jokaiselle jotakin!