Luettua: Suite Française

Luin tänään aamulla loppuun jo noin puolitoista kuukautta sitten aloittamani Irène Némirovskyn kaksiosaisen teoksen Suite Française. Laajemmaksi tarkoitetun kokonaisuuden valmistuneet osat ovat Storm in June ja Dolce. Tämä alunperin ranskankielinen teos jäi kirjoittajaltaan kesken, sillä hän kuoli keskitysleirillä vuonna 1942, ennen työnsä valmistumista. Suite Française koostettiin myöhemmin (vasta vuonna 2004) yllä mainituista kahdesta osasta. 

Teoksen ensimmäisen osan loppuunlukeminen oli minulle jotenkin työlästä, enkä oikein edes tiedä miksi. Teksti oli koko ajan sujuvaa ja tapahtumat kiinnostavia. Ehkäpä se oli varsinaisen päähenkilön puute - laajaksi viiden osan kokonaisuudeksi tarkoitetun romaanin oli tarkoitus sitoa kirjan erilaiset henkilöt yhteen eri ajassa ja paikassa. Hiukan hajanaiselta tuntunut ensimmäinen osa käsitteli näiden hahmojen kommelluksia ja toimi tavallaan henkilöesittelynä. Minulle ei kuitenkaan tullut tarvetta tietää mitä päähenkilön (sen puuttuessa) varalle oli kirjoitettu ja kirja pääsi lojumaan välillä viikonkin lukematta. En kuitenkaan missään nimessä halunnut jättää lupaavaa tarinaa kesken. Vain yhden päähenkilön sijaan ensimmäinen osa sisälsikin useita taidokkaasti ja elävästi kuvailtuja erilaisia persoonia.

Ensimmäinen osa Storm in June kertoo pariisilaisten paosta kotikaupungistaan saksalaisarmeijan lähestyessä. Se kertoo osuvalla ja myös humoristisella tavalla pakomatkalla lähtevien henkilöiden lähtötohinassa esille tulevista raadollisista piirteistä - toisille eniten tuskaa tuottaa hyvästellä arvokas posliinikokoelma kun taas toiset pakkaavat ystävänsä sijaan auton viimeiselle penkille tuoreen rakastajattarensa. Toisaalla taas laidoistaan pullistelevaan autoon on saatu päivän ähellyksen jälkeen pakattua myös vanha isoisä, joka ilmoittaa juuri auton startatessa tarvitsevansa vessaa.

Matkaan mahtuu myös kuolemaa ja tarina poukkoileekin ikävien ja humorististen tapahtumien välillä. Kerronnan keskipisteessä oleva henkilö tai perhe vaihtuu nopeastikin. Lopulta monen mutkan kautta kirjan henkilöt pääsevät palaamaan Pariisiin ja esimerkiksi posliininsa hartaasti hyvästellyt herrasmies löytää kokoelmansa koskemattomana vain kuollakseen seuraavaksi kadulle astuessaan auton alle.

Teoksen toinen osa Dolce kertoo elämästä pienessä ranskalaisessa maalaiskylässä saksalaisten sotilaiden miehityksen alla. Se keskittyy tarkemmin yhteen henkilöön, Lucileen, mikä toi lukemiseenikin taas vauhtia. Lucilen ympäristö ja vaihtelevat tunteet talossa asuvaa saksalaista kohtaan ovat kutkuttavasti ja rikkaasti kuvatut. Kaiken kaikkiaan Irène Némirovsky kirjoittaa hyvin mielenkiintoisesti saksalaisten ja ranskalaisten suhteesta. Hän näkee ennen kaikkea ranskalaisten kautta saksalaiset inhimillisinä, ihmisinä, jotka ovat olleet kotimaassaan kuin kuka tahansa meistä ennen sotaan joutumistaan.

Saksalaiset ovat yleisesti ottaen kohteliaita ja nöyriäkin ranskalaisia kyläläisiä kohtaan asuessaan heidän taloissaan. Myös paheksuttava ihastuminen pääsee paikoin kukkimaan saksalaisten sotilaiden ja ranskalaisten neitojen välillä. Todellisiin tapahtumiin pohjaava tarina on kirjoitettu vuosikymmeniä sitten, aivan erilaisena maailmanaikana, mutta se tuntuu edelleen osuvalta kuvaukselta ihmisyydestä äärimmäisissä olosuhteissa. Ulkopuolisen tarkastelevalla ja neutraalillakin näkemyksellä sotaan ja miehitykseen se luo erikoisen kontrastin sille, että itse kirjailija koki myöhemmin kuolemansa juuri saksalaisten epäinhimillisten tekojen uhrina. 

Luettua: Sashenka

Luin tänään loppuun historioitsija-kirjailija Simon Montefioren romaanin nimeltään Sashenka. Tämä paksunpuoleinen pokkari osoittautui loisto-ostokseksi - niin kiehtova oli tarina läpi kirjan. 

Romaani saa alkunsa vuoden 1916 Pietarista, bolshevikkivallankumouksen pyörteistä. Juonen päähenkilö on kuvankaunis ja idealistinen, varakkaalle suvulleen selkänsä kääntävä nuori puoluelainen Sashenka, joka sekaantuu politiikkaan suoraan arvostetun tyttökoulun penkiltä. Tämä osoittautuu valinnaksi, joka inhimillisen virheen ja Stalinin oikun kautta lopulta hänet ja hänen läheisensä tuhoaa. Julman ja arvaamattoman Joe-sedän valtaannousu ja hänen puoluepuhdistuksensa ovatkin yksi kirjan tärkeistä teemoista.

Tarina kulkee vuodesta 1916 vuoteen 1939, jolloin myös tuleville sukupolville tuskaa tuottavat Stalinin mielivaltaiset puolueen sisäiset puhdistukset ovat laajimmillaan. Monen muun tavoin Sashenka perheineen joutuu vaikeuksiin. Perheen lopullinen kohtalo jää kuitenkin avoimeksi, sillä seuraavaksi kerronta harppaa vuoteen 1994. Päähenkilöksi vaihtuu nuori historioitsija Katinka, jonka kautta Montefiore kertoo Sashenkan ja hänen lähipiirinsä traagiset ja vaikeasti selvitettävät kohtalot.

Romaani oli kaikkea mitä odotan hyvältä kirjalta. Se on historiallisesti vakuuttava sekä jännittävä ja tunteisiin vetoava kertomus fiktiivisistä henkilöistä julmana aikana. Montefiore kuvailee hahmot perusteellisesti; hän käyttää sivuja henkilöiden ja tapahtumien pohjustamiseen ja onnistuu siinä ajautumatta sivuraiteille. Oikein viihdyttävää luettavaa Stalinin ajasta kiinnostuneille.

Stop calling, stop calling..

Eilinen ilta vierähti seminaarissa ja olin vasta puoli kymmenen aikaan kotona. Koulupäivät venyvät pitkiksi, sillä työssäkäyvien takia luennot ja seminaarit ovat yleensä vasta illalla kuudesta yhdeksään. Minä tekisin mieluummin työni vähän aiemmin, mutta en valita. Sen verran ainutlaatuista aikaa elän tällä hetkellä :)

Heräsin viime lauantaiaamuna puoli kahdeksalta puhelimen pärinään. Luulin ääntä ensin puhelimen herätyskelloksi ja löin kapulalta luulot pois. Heti perään puhelin soi kuitenkin uudelleen. Ja uudelleen. Ja vielä kerran. Unisena totesin, että lienee paras vastata ja selvittää mitä asia koskee. Seuraavalla soitolla vastasin, mutta luurin toisesta päästä kuuluikin vain musiikkia. Huhuilin hetken ja yhtäkkiä kuului kirkkaasti Tere!, johon minä, että Tere.. ja jäin odottamaan olisiko soittajalla muutakin asiaa. Tere hommikust (huomenta) oli jatko sekavan mölinän saattelemana. Kerroin englanniksi soittajalla olevan väärä numero, mistä seurasi täysi hiljaisuus. Jonkin ajan kuluttua puhelin lyötiin kiinni ja ajattelin, että se siitä.

Mutta ei todellakaan - puhelin soi pitkin lauantaita, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja vielä sunnuntainakin, yhteensä siis kymmeniä kertoja. Lopulta myös mieheni vastasi ja selitti saman. Soittelu jatkui kuitenkin edelleen, joten laitoin puhelimen pois päältä ja päätin vaihtaa numeroni. Eilen suljinkin liittymäni, avasin uuden ja laitoin varmuudeksi vielä tietoni salaisiksi. Eiköhän näillä toimenpiteillä tästä pikku ongelmasta päästy.. (Kuva brainlesstales.com)

Muuttoruokaa

Viimeisten muuttopäivien aikana mieltä kävivät kaihertamaan pakastimessa lojuvat marjat. Äidin mökkipuutarhasta kerättyjä valkoisia ja punaisia viinimarjoja oli siellä litroittain. Pienen aivoriihen päätteeksi sain idean niiden menoksi: vanha kunnon vispipuuro. Vispipuuroa en olekaan muistaakseni sitten lapsuuteni syönyt. Hassua, sillä tämähän on aivan äärimmäisen helppo ja herkullinenkin ruoka. Tein puuroa netistä löytyneen perusohjeen mukaan. Puuro sopii kätevästi syötäväksi sekä lämpimänä (vähän vetelämpää) että kylmänä (ihan kiinteää). Omasta versiostani tuli lopulta melko sokerista, mutta se ei haitannut, antoipahan energiaa tehdä muuttoa.

Tarvitset siis vettä, mannaryynejä, melkein mitä vain marjoja makusi mukaan, sokeria ja ripauksen suolaa. Omat marjani eivät olleet pakastaessa sokeroituja - mahdollinen sokerointi kannattaa huomioida. Alla vielä valmistusohje:

1.  Keitä 8dl vettä ja 4 dl marjoja noin 10 minuutin ajan. Minä jätin marjankuoret siivilöimättä pois, sillä terveellisiähän ne vain ovat. Eikä niitä lopulta puurossa edes huomannut, sen verran olivat keittäessä pehmenneet. 2. Lisää joukkoon 1 dl sokeria ja 1,5 dl mannasuurimoita sekä suola. Keitä kevyesti ja sekoitellen vielä noin 10 minuuttia. 3. Anna jäähtyä ainakin jonkin aikaa ja vispaa kunnolla - siten että puuro tulee kuohkeaksi. Syö maidon kanssa tai ilman, lämpimänä tai kylmänä. Hyvää!

Luettua: Snowdrops

Luin vähän aikaa sitten loppuun A.D. Millerin kirjan Snowdrops. Kirja sijoittuu moderniin Moskovaan ja sen raadollisiin puitteisiin. Päähenkilö on 30-jotain brittiläinen expat Nick Platt, joka on jättänyt entisen elämänsä ja lähtenyt Moskovaan työnsä sivussa etsimään itseään ja ottamaan etäisyyttä ongelmiinsa. Hän tapaa monenlaisia ihmisiä; paikallisia ja ulkomaalaisia, joiden hyväntahtoisuus on kysymysmerkki läpi kirjan. Matkan varrella hän sotkeutuu rikokseen, jonka hän vain hiljalleen antaa tapahtua puuttumatta asiaan. Hän on vähitellen tavallaan turtunut oikean ja väärän rajojen häilyvyydestä ja niistä piittaamattomista ihmisistä.

Vaikka kirja on hahmoiltaan fiktiivinen, se sijoittuu ympäristöltään todellisuu- teen. Kirjailija on toiminut The Economistin kirjeenvaihtajana Mosko- vassa ja kirjoittaa pohjaten niihin tunnelmiin, joiden keskellä hän eli ja joita hän kävi läpi henkilökohtaisessa elämässään tuona aikana. Näistä oivalluksista syntynyt teos piti hyvin otteessaan alusta loppuun ja tarjosi perspektiiviä nyky-Venäjän elämän- menoon. Kirja on sävyltään jokseenkin synkkä, mutta niinhän todellinen elämä välillä ainakin nurjalle puolelle kurkattuna on.

Miinusta minulta tulee siitä, että kirja tuntui jotenkin lyhyeltä. Joissain kohdin juoni eteni vähän hätäisesti ja loppu käsiteltiin pois alta melko nopeasti - sitä olisi mielestäni voinut avata lisää ilman jaaritteluakin. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin viihdyttävää ja älyllistä luettavaa. Miller onnistuu mielestäni loistavasti kuvailemaan vaikeita tunteita ja tunnelmia; sellaisia nopeita häivähdyksiä, jotka mielellään painaa taka-alalle niitä tuntiessaan. Päähenkilöön oli helppo samaistua.