Varesesaare Venelased

Katsoin jokin aika sitten Narvan reissumme innoittamana viime vuonna julkaistun dokumentin Varesesaare Venelased (The Russians on Crow Island). Pätkä oli melkoisen päräyttävä, eikä oikeastaan lainkaan hyvässä mielessä. Dokumentissa arkeaan avaavien ihmisten edesottamuksia seuratessa tuli useamman kerran us-ko-ma-ton-ta -fiilis, mutta ei auttanut kuin uskoa: virolaisessa rajakaupungissa osa ihmisiä elää täydellisen rappiolla, vailla toivoa paremmasta tulevaisuudesta, ilman että mikään merkitsisi mitään tänä päivänä. Kuvatut ihmiset ovat niin pohjalla, etteivät enää edes halua auttaa itseään - saati perhettään. Tälläkin hetkellä he elävät todellisuuttaan tuolla jossain, lopultakin vain vähän matkan päässä. Varoituksen sana: tämä dokumentti ei sovi arjen rentoutumiseen, eikä myöskään provosoitumiseen taipuvaisille. Minäkin saatan joskus provosoitua, mutta lopulta tästä dokumentista on kuitenkin kauhean vaikea edes hermostua. Enhän minä tiedä miltä tuollainen elämä tuntuu.

Virolaisen ohjaajan Sulev Keedusin dokumentti käsittelee narvalaista tragediaa: Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkemista ja sen jälkipyykkiä (pun intended). Idea on mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta en ole vieläkään varma menikö minulta teoksen tärkein sanoma ohi. En ole päässyt irti ajatuksesta, että painotus oli oudolla tavalla jopa hieman vahingoniloinen. Sensaationhakuinen tämä pätkä todellakin oli, mutta oliko se sitä vahingoniloisella tavalla vai tarkoituksenaan shokeerata täysillä yksipuolisella näkökulmalla, kertomalla vain niistä surkeimmista kohtaloista? Mässäilytunnelmaa elokuvaan luo osaltaan se miten kuvatut ihmiset todella heittäytyvät "rooleihinsa". He eivät ainoastaan kerro, he elävät kohtaloitaan kameralle. Kuvakulmatkin on valittu tätä korostaviksi. Tutkiskelevaksi ja pohdiskelevaksi teosta ei siis oikein voi kuvata, ravistelevaksi kylläkin. Siinä mielessä dokumentti täyttää juuri (oletetun) tarkoituksensa: se kertoo kuinka toivotonta elämä voi olla, ja kuinka jo vähän sotkussa oleva lankakerä takkuuntuu niin kovin helposti vain pahemmin. Eikä dokumentin tarvitse kaikkea kuvatakaan, tärkeintähän on että katsoja ymmärtää milloin käytössä on suppea näkökulma.

Narvan seudulla venäläinen perimä edustaa enemmistöä ja siksi Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkeminen jättikin tyhjän päälle nimenomaan paljon venäläisiä (virolaisia, venäläisiä ja vironvenäläisiä sen enempää erittelemättä). Narvassa ei ole helppoa työllistyä uudelleen ja lähteminen on vaikeaa jos ei ole kielitaitoa, rahaa tai paikkaa mihin mennä. Dokumentti kuvaa kuitenkin myös ihmisten omia asenteita ja tekoja sekä niiden kautta tragedian pitkäikäisyyttä. Moni kuvattu henkilö on jollain tapaa täydellisessä umpikujassa. Huumeriippuvainen, HIV-positiivinen, koditon, rahaton ja työtön nainen odottaa lasta samanlaisen miesystävänsä kanssa - tragedian jatkuvuus on taattu. Lopussa kyseinen pariskunta riisuu kamapäissään vaatteensa ja hyppii meressä kuin alleviivatakseen surkeuttaan, kuin tehdäkseen itsestään parodiaa. Todellisuudessa kai harva päätyy niin pohjalle, ettei rehellisesti millään ole enää mitään väliä. Katsomisesta tulee lähes huono olo.

Dokumentin teemat sikseen, Kreenholmin tragedialla on luonnollisesti muitakin osallisia. Myös niitä löytyy, jotka ovat halunneet ja kyenneet auttamaan itseään, tämän dokumentin ulkopuolella. Ei Narva ole pelkkää epätoivoa, vaikka tilastojen valossa sen ongelmat ovatkin todellisia ja korostuneita. Useimmiten elämässä on pahimpinakin aikoina jonkinlaista, edes marginaalista toivoa. Tätä näkökulmaa dokumentin henkilöistä edustaa esimerkiksi uskoon tullut entinen narkkari, joka on nyt löytänyt rauhan ja sanoman elämälleen. Vaikkei uskonto kaikkia parannakaan, vaikuttaa se kuvatunlaisissa olosuhteissa jopa ihan varteenotettavalta pakokeinolta. Tulevilla sukupolvillakin olisi kenties enemmän toivoa hurahtaneen onnellisten vanhempien kanssa, kuin sellaisten, jotka eivät ole koskaan edes selvin päin. Jos muuten Kreenholmin tehtaan 1800-luvun vankimielisairaalaestetiikka ja historia kiinnostavat, sopiva kuvakirja löytyy täältä. Sivuilla navigoidakseen täytyy ehkä osata hieman kyrillisiä aakkosia, mutta itse kirja (eri kielillä Peatus "Kreenholm", Bus Stop "Krenholm", Остановка «Кренгольм») on tekstitetty myös englanniksi.

Uudenvuoden aatto & Chedi

Vuosi vaihtui ja tänään koitti jo paluu arkeen. Tässä kuussa odottaa suorittamistaan pari isompaa koulujuttua ja mielessä ovat myös lupaukset tälle vuodelle sekä pieni joulunjälkeinen elämäntaparemontti. Tämä viikko on jo tuttuun tapaan kiireinen - joka illalle on menoa ja lauantaina on vielä kaverin polttarit Helsingissä.

Vuodenvaihteen me vietimme kaveripariskunnan kanssa täällä Tallinnassa. Aaton sateinen sää jätti vähän toivomisen varaa, mutta eipä tuo suuremmin haitannut ja toisaalta mieluummin pieni vesisade kuin se joulun alla kummitellut kovempi pakkanen. Suuntasimmekin heti alkuun pienessä tihkussa hehkuviineille joulutorille. Joulutori muuten korjataan pois tämän viikon jälkeen, kun myös venäläiset turistit palaavat arkeensa. Nythän täällä vielä palloilee näitä tonttulakkisia itänaapureita.

Aaton ohjelmamme oli melko perinteinen: se joulutori, kierros kaupoilla, sen jälkeen kuohuvaa meillä kotona. Illaksi suuntasimme Chediin syömään. Chedi oli jopa yllättävän hiljainen, olin odottanut täyttä ravintolaa. Paikka ei tarjonnut monista muista ravintoloista poiketen minkäänlaista "uudenvuoden pakettia", eli lähinnä livemusiikkia ja sampanjaa viimeisteltynä härskillä hintalapulla. Chedi toimi meille oikein hyvin. Kasvisruuat oli myös laitettu uusiksi sitten viime kerran ja tällä kertaa ottamani kolmen sienen paistos oli oikeasti hyvää.

Aiemminkin mainitsemani lumi-/jääpuikkotilanne oli muuten vuodenvaihteessa erityisen kiusallinen säiden takia. Pari kertaa jysähti jossain lähellämme kunnon mätky lunta turistien sekaan. Ja vauhdilla. Lunta pudotellaan täällä vain osittain, ilmeisesti kunkin rakennuksen taloyhtiön tai muun vastaavan aktiivisuudesta riippuen. Käytännössä osalta kattoja ei siis ollenkaan. Me yritimmekin muistaa juttelun lomassa kulkea vähän keskemmällä tietä, vaikkakin lumi nähtävästi lentää katon muodostakin riippuen milloin mihinkin.

Ennen puoltayötä lähdimme viime vuoden tavoin vapaudenaukiolle katsomaan ilotulituksia, tänä vuonna vesisateessa. Tunnelma oli tiivis, sillä väkeä oli paljon - kuvissa näkyvä röpelö on väkijoukkoa. Vapaudenaukion ympäriltä oli muun muassa liikenne suljettu puolenyön molemmin puolin. Raketit ammuttiin kuten viime vuonnakin: vapaudenpatsaan takaa rinteeltä, käytännössä katsojien keskeltä. Siltä se kyllä tuntuikin. Pamahdukset tuntuivat täräyksinä ja roskat satoivat päälle, mutta siltihän siihen viereen piti mennä. Vähän turhan monet myös ampuivat niitä pihauttelevia putkia (roomalaisia kynttilöitä?) ihmisten keskellä kädestä.

Illan turhauttavin tapahtumaketju sai alkunsa kun joku sytytti savupommin juuri vieressämme. Tienoo peittyi savuun hetkessä. Meidän tiemme siinä hässäkässä erosivat ja löysimme toisemme lopulta vasta kotiovella. Mukaan otetun pullonkin pääsimme korkkaamaan vasta kotona, koska juuri pullomiehemme katosi savuun ;) Lopulta selvisi, että olimme seisseet jopa melko lähekkäin, mutta ihmisiä oli niin paljon, että löytäminen oli enää siinä vaiheessa lähes mahdotonta. Eivätkä puhelimetkaan ennalta-arvattavasti toimineet. Paksu savu tuntui kurkussa vielä nukkumaan mennessä, onneksi ei enää aamulla.

Ilotulitus oli joka tapauksessa jälleen upea kokemus ja onhan valtavassa väkijoukossa tunnelmaa. Mietimme myös miten täydellisen erilainen tapahtuma tämä olisi ollut Helsingissä, hyvässä ja pahassa. Ilotulituksen ja tapahtumankin turvallisuus oli oikeastaan se mielenkiintoisin teema.

Idän tunnelmaa koko rahalla: ostoksilla keskustorilla

Kävimme ennen joulua keskustorilla pyörähtämässä erilaisen valikoiman ja itäisemmän tunnelman perässä (ainakin siis verrattuna Kaubamajaan ja Stockan Delikatessiin). Keskustorilla paikalliset pienyrittäjät myyvät omia tuotteitaan, mutta seassa on myös ihan tavallisia säilykkeitä ja muita markettielintarvikkeita. Jotkut myyvät esimerkiksi kotitekoista juustoa, hedelmiä ja juureksia tai paikallisten tilojen lihaa. Talvella elintarvikkeiden myynti tapahtuu sisätiloissa, kun taas ulkona jatkuu sama vaatekauppa ympäri vuoden. Sisähallin yläkerrasta löytyy lähinnä juustoja, makkaroita, kasviksia ja sekalaista sälää, kun taas alakerrasta tuorelihaa. Lihapuoli on melko kattava sekin, jos paikallista lihaa haluaa, mutta esimerkiksi riistaa sieltä ei ainakaan tähän hätään löytynyt. Me ostimme lopulta juureksia ja kotijuustoja, joista toinen kulki ihan vain kotijuuston nimellä ja toinen oli suluguni-juustoa (savustettua ja tavallista).

Sain tällä kertaa eksotiikkaa vähän enemmänkin kuin sitä lähdin hakemaan. Alimman kuvan juustojen myyjä antoi minulle reippaan ripityksen ottamastani kuvasta. Ei tällaisista kotijuustoista saa tuolla tavalla kuvaa ottaa, mihin tarkoitukseen tuokin kuva tulee. Lupa pitää kysyä jos meinaa kuvia ottaa. Sama litania käytiin alusta läpi parikin kertaa, myyjä ei meinannut tyyntyä lainkaan. Seisoin huuli pyöreänä ja sain sanottua jokaisen litanian perään "olen pahoillani.." ja se aiheutti vain uuden ryöpyn. Ehkä myyjä luuli minua huonoksi teollisuusvakoojaksi, mutta toisaalta rauhallinen "ethän ystävällisesti kuvaa juustojani" tai "täällä ei muuten saa kuvata" olisi ehkä muutoin kohteliaasti käyttäytyvälle maksavalle asiakkaalle riittänyt. Jos taas myyjä epäilee, että aion haukkua juustoja paljastavan kuvan kera, niin jokin asetelmassa on alunperinkin pielessä.. ;)

On ylipäänsä hassua miten luontevaa täällä päin toisinaan on ripittää (maksavaa) asiakasta. Esimerkiksi mieheni sai juuri edeltävänä päivänä lähes ympäri korvia postissa, kun ei ollut täyttänyt saapumiskaavakkeen rivejä etukäteen. Mielestäni myös syystä tai toisesta tapahtuva niskojen nakkelu lasketaan kategoriaan - viimeksi tutustuimme tähän eleeseen kun meillä ei ollut sopivaa vaihtorahaa mukana. Asiakaspalveluajoiltani tiedän, että hokema "asiakas on aina oikeassa" on pahimmillaan huono vitsi, mutta siinähän se juju juuri piileekin. Länsimaisen ideaalin mukaan asiakasta tulee aina ja aidosti kohdella kuin hän olisi oikeassa, vaikka hän olisi (lähes) millainen kusiainen tahansa. Eikä opissa oikeastaan mitään muuta etiikkaa ole kuin se, että kauppa käy joutuisammin ja varmemmin kun osapuolet ovat hyväntuulisia. Kukapa sen määrää onko länsimainen tapa palvella asiakasta se oikea tapa, mutta kyllä sillä tuntuisi bisneksen kannalta olevan väliä. 

On muuten oikein herkullista juustoa tuo kuvan suluguni ja savustettu versio meni hetkessä. Eli ostan toistekin ja suosittelen muillekin: suluguni-juustoa ja keskustoria muutenkin!

Keskustori löytyy osoitteesta Keldrimäe 9 ja on avoinna joka päivä aamusta iltapäivään.

Rauhallista joulua!

Kävimme tänään puolilta päivin katsomassa joulurauhan julistuksen raatihuoneentorilla. Tapahtuma houkutteli huomattavasti vähemmän väkeä kuin odotin ja syy tavallaan selvisikin. Savisaar kuulosti rykimisineen siltä kuin edellinen ilta olisi venähtänyt pitkäksi ja hänen lausumansa uskonnollisteemaiset korusanat kalskahtivat lähinnä kiusallisen keinotekoisilta. Hyvin pian herra kaupunginjohtaja katosikin takaisin kivitalon uumeniin ja koko tilaisuus oli muutamassa minuutissa ohi. Edes mukillista hehkuviiniä ei sen aikana ehtinyt nauttimaan. Moni katselijakin tuntui lähinnä paikalle sattuneelta, vaikka tunnelma vähän tiivistyikin juuri ennen kello kahtatoista. Enkä minäkään tätä sutaisua välttämättä lähtisi toiselta puolelta Tallinnaa katselemaan. Mutta pitihän se nyt ainakin kerran nähdä :)

Rauhallista ja levollista joulua kaikille!

Tallinn-Narva-Narva-Jõesuu-Sillamäe-Tallinn

Kuten jo mainitsinkin, kävimme viime viikonloppuna tutustumassa (uudelleen) Itä-Viroon. Viro on sen verran kompakti maa, että päiväreissuillakin ehtii paljon, kunhan ei ahnehdi kohteita liikaa. Oikeastaan mihin vaan kolkkaan ajaa tunneissa, katselee maisemia ja ehtii vielä illaksi kotiinkin. Narvaan ajoimme yhdellä kahvipaussilla kolmisen tuntia. Kahville pysähdyimme jälleen erääseen yksityiseen tienvarsikahvilaan - eikä kukaan ikävöinyt sielutonta ja ruuhkaista ABC-ketjua. Ajo-olosuhteet vaihtelivat kirkkaasta päivästä huolimatta; erityisesti paluumatkalla navakka tuuli pöllytti pelloilta lunta niin, että tie hävisi välillä kokonaan valkoiseen hötöön. Mutta muusta liikenteestä ei ole tälläkään kertaa pahaa sanottavaa. Yksi katolleen päätynyt ulosajo sattui matkan varrelle, mutta onnettomuuksia näkee täällä kaiken kaikkiaan jokseenkin (liian) usein.

Reissulukemisena meillä oli hiukan hassusti leppoisaan sisältöönsä nähden nimetty, muuten ihan näppärä matkakirja Extreme Eesti. Opuksesta löytyi kompaktia ja mielenkiintoista juttua kaikista tämän kerran kohdekaupungeistamme: Narva, Narva-Jõesuu ja Sillamäe.

Pääkohteemme Narva oli erilainen kuin odotin, siistimpi ja tavallisempi. Se oli kuin mikä tahansa pieni virolainen kaupunki (tai no, Viron kolmanneksi suurin asukasluvulla 65 000+). Katukuvassa ei ollut mitään erityistä viitettä huumeongelmaan tai kaupungin korkeaan rikollisuuteen. Kirpeä pakkanen paukkui, lapset leikkivät pulkkamäessä ja Viron ja Venäjän rajaa ylitettiin puolin ja toisin. Narvan asukkaista noin 95% on venäjänkielisiä ja viroksi ei ymmärtääkseni ole aina edes mahdollista asioida. Viron kansalaisten osuus Narvan väestössä on niinikään matalahko, vain noin 46% (Wikipedia), loput ovat Venäjän kansalaisia tai ilman kansalaisuutta (jopa noin 16%). Narvalaisesta elämänmenosta on tehty kuluvana vuonna dokumentti, jonka ajattelin nyt joululomalla katsoa, siitä siis lisää myöhemmin.

Keskustassa tunkeuduin uteliaisuuttani satunnaiseen seuraintaloon ja osuin keskellä jotakin mikä vaikutti valmistautumiselta uskonnollishenkiseen esitykseen. WC:ssä istuskeli mummo asioillaan ortodoksikaavussa ja hatussa, kopin ovi auki - rekvisiittaa oli niin paljon ettei ovi enää mennyt kiinni. Eikä Narva tuosta enää dramaattisemmaksi muuttunut pienellä ajelulla ja kuvien näpsimiselläkään. Tallinnallekin tyypillistä kerrostalolähiötä löytyi, ja kävimme nappaamassa kuvan vanhasta kaupungista lähes yksinomaa jäljellä olevasta raatihuoneentorista.

Narvasta jatkoimme matkaa läheiseen meren rannalla sijaitsevaan Narva-Jõesuuhun, joka on nykyinen rappeutuneen loiston hiljainen lomanviettokeskittymä, aikanaan jonkinlainen silmäätekevien pieni paratiisi, idän Riviera. Hiekkarantaa löytyi niin kauas kun silmä kantoi (Wikipedian mukaan 7 kilometriä). Majoitustilaa oli niin ikään lähes silmänkantamattomiin, parintuhannen asukkaan kaupungille uskomattoman kokoisissa komplekseissa, jotka näyttivät olevan ainakin talven yli autioina. Pieni Narva-Jõesuu oli jälleen esimerkki vastakohtien kylistä, katukuvaan mahtui muun muassa strippiklubi ja vuorottelevia aidattuja, uusia huviloita ja rapistuneita neuvostoajan kiinteistöjä. Uuttakin rakennettiin ja umpimähkäinen ajelu paljasti rahaa alueelta selkeästi edelleen löytyvän. Kenties viereinen rajanylistyspaikka vaikuttaa paikan asukas- ja asiakaskantaan.

Narva-Jõesuusta suuntasimme Sillamäelle, joka sijaitsee itäisimmästä kaupungista Narvasta takaisin Tallinnan suuntaan. "Värskete meretuulte linn" kertoi meille tämän pienen teollisuuskaupungin mainos. Montaa minuuttia emme kuitenkaan paikan nimikkotuulessa viihtyneet, pakkasen kyllästämä puhuri oli todella pureva. Nykyisin luihin ja ytimiin tunkevan raikas Sillamäe oli Paldiskin tavoin vielä neuvostoaikaan suljettu, strategisen ydinteollisuuden kaupunki. Keskusta koristeltiin noina aikoina uusstalinistisilla "palatseilla" asukkaiden viihdyttämiseksi. Nykyään ne ovat jo julkisivuiltaan hieman rappeutuneita ja toistuva rakennus toisensa perään sotilaallisen siistissä rivissä näyttää jokseenkin suhteettomalta 16 000 asukkaan kaupungin hiljaisessa keskustassa. Sillamäe kuului aikanaan Narva-Jõesuun tavoin myös silmäätekevien kesänviettokohteisiin, alueella lomailivat muun muassa koiristaan tuttu Pavlov sekä säveltäjä Tchaikovski. 

Jo hämärtyvästä Sillamäen keskustasta löysimme paitsi tien laidasta laitaan kulkevat veriroiskeet, myös pienen hotellin aulabaarin, jossa söimme sienikeittoa - vielä autuaan tietämättöminä paikan ydinjätehistoriasta. Extreme Eesti -kirjan mukaan Sillamäen radioaktiivisen jätevaraston (joka levitti jätettä myös ympäristöönsä - toivottavasti sienet eivät siis olleet paikallisia) saneeraus saatiin "tuhatvuotisen takuun" arvoisesti loppuun vuonna 2008. Tämän pienen levähdyksen jälkeen lähdimmekin jo pimeälle paluumatkalle Tallinnaan.

Idästä löytyy useita erikoisia ja persoonallisia paikkoja. Päivämatkalla näkee jo paljon ja kun tutustuu hiukan eri kaupunkien ja kylien historiaan, saa mielenkiintoisia elämyksiä. Kuten mainittu, virolainen ajokulttuuri vaikuttaa suhteellisen siistiltä muutaman pidemmän matkan kokemuksen perusteella, ainakin on turhaa sotkea sitä niihin netissä kiertäneisiin venäläisiin videoihin (vaikka venäläisiä kuskeja paljon erityisesti idässä onkin). Tarkkana saa kuitenkin olla, onnettomuuksia tuntuu edelleen olevan enemmän verrattuna suomalaiseen tieliikenteeseen. Johan sen kertovat tilastotkin (vaikkakin tähän hätään löytämäni tilasto viittaa liikennekuolemiin, ei suoraan onnettomuuksien määriin). Pääosin tiet ovat siistejä, esimerkiksi tie Narvaan on oikein hyvä, joskin monelta osin valaisematon. Pimeys siis hidastaa matkaa erityisesti talvella. 

Näe vaimosi jäällä

Eilen illalla oli luistelukoulumme joulushow vanhemmille, joka oli samalla käytännössä kenraaliharjoitus perjantai-illan vastaavaan, mutta maksulliseen tapahtumaan. Esiintyväthän showssa paikallisen hittisarjan "Tähed Jääl" parit. Eli mikä sitten oli meidän vasta-aloittaneen täti-/setäryhmämme rooli? Me tanssimme vanhemmille suunnatussa showssa, takarivissä, kertaakaan harjoittelematta (teette vaan niinkuin muut!). Joten siellä me bailaamme, alimmassa kuvassa, uusissa luistelutakeissamme. Kun kaikki meistä toikkaroivat omaa "koreografiaansa", ilman mitään synkkausta ja kun näkymän sopivasti peittänyt lohikäärme yllättäen lähtikin ylimääräiselle kierrokselle.. hetken aikaa hävetti olla vastakkain täpötäyden katsomon kanssa. Mieheni sanoi esityksen jälkeen että tehän näytitte vain ihan toimitsijatädeiltä! 

Tyypit lohikäärmeen kanssa ovat vähän pidempään harrastaneita aikuisia, eli ehkä meidänkin ryhmämme aika joskus koittaa. Taitoluistelussahan myös aikuiset harrastajat kilpailevat yksin ja ryhmässä - aikuinenkin oppii luistelemaan jos motivaatiota ja intoa löytyy. Sen todistavat "tähdet jäällä" sekä meidän rinnakkaisryhmämme, jossa luistellaan jo ihan uskottavasti.

Pitkä viikonloppu & Argo Baar

Meillä oli pidennetty viikonloppu vieraiden kanssa ja aika meni jälleen kerran hujauksessa. Maistelimme hehkuviiniä joulutorilla, kävimme autolla reissussa (toisena päivänä :)) ja tutustuimme pariin meille uuteen ravintolaan Tallinnassa. Tämänkertainen automatkamme suuntautui Viron itäiseen kulmaan Narvaan, Viron ja Venäjän jokseenkin pahamaineiseen rajakaupunkiin. Pakkaspäivän reissusta itään tuli sen verran asiaa ja kuvia, että kirjoitan siitä oman juttunsa myöhemmin.  

Viikonlopun ravintoloista erityisesti toinen jäi positiivisena kokemuksena mieleen, nimittäin georgialainen Argo Baar. Suuntasimme Argoon suosituksen perusteella ja toki georgialainen keittiö muutenkin kiinnosti, sillä monessa etnisessä ravintolassa emme ole täällä käyneet. Vinkkejä hyvistä paikoista otetaan siis ilolla vastaan :) Kävimme kesällä azerbaidžanilaisessa ravintolassa nimeltään Šeš-Beš, missä kokemus oli ääritylyn tarjoilijan takia melko huono. Argoon sen sijaan kannatti mennä, muovisista fleece-vilteillä päällystetyistä terassituoleista ja erikoisista joulukoristeista (hautakynttilä tuhkakupissa) huolimatta. Paikka oli kotikutoinen, mutta kodikas. Ruokailutila on pienehkö ja sen tunnelmallisessa takassa paloi lämmittävä tuli. Ruuat olivat, tärkeimpänä, todella hyvät. Pääruuaksi söin kermaista munakoisotahnaa granaattiomenan siemenillä ja pavuista tehdyn paksun Lobio-keiton. Paikan tasalaatuisuudesta en osaa yhden kokemuksen perusteella sanoa, mutta menisin toistekin. Argo oli aidon ja välittömän tuntuinen ja saimme hyvän ruuan lisäksi hyvän vastaanoton. Paikka löytyy Kadriorgin puiston kulmilta ja lisätietoa saa esimerkiksi täältä, jos joku muukin haluaa kokeilla herkullista ja tuhtia georgialaista ruokaa :)

Ikävämpi havainto viikonlopulta: puikkosesonki on taas täällä. Alempi kuva on otettu matkallamme Argosta kotiin. Siitä ei ikävä kyllä välity kyseisten puutalon räystäällä vaanivien jääpuikkojen uhkaava olemus, olivathan ne luonnossa yli puolen ikkunan mittaisia, varmasti kymmeniä kiloja (?) painavia teräviä möhkäleitä. Matkalla Argoon kävelimme samojen puikkojen alta tyytyväisen tietämättöminä, vilkuillen vuoroin tähtitaivasta (piti olla paljon tähdenlentoja) ja puhelimen karttaa. Palatessamme kadun toista puolta järkytyimme kun huomasimme mikä meitä oli uhannut ilmoista (ja kuinka monta vastaavaa onkaan jäänyt huomaamatta..). Puikkovaara on taas akuutti oikeastaan kaikkialla Tallinnassa ja räystäille kannattanee välin tähystää. Myös vanhassakaupungissa, missä olin kuvitellut oltavan tänä talvena erityisen tarkkoja viime vuotisen turistin kuoleman takia, mutta eipä tilanne näytä kohentuneen. 

Joulunalusajatuksia

Tunnelmallista itsenäisyyspäivää! Muistetaanhan kunnioittaa Suomen pitkää itsenäisyyttä - pitkää verrattuna tänne eteläisiin naapureihin, ja miksei itäänkin - onhan Neuvostoliitto eri asia kuin Venäjä. Juuri itsenäisyyden vuodet ovat antaneet Suomelle aikaa vaurastua ja rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Vaikka moni on sen rakenteista ja poliittisista päätöksistä eri mieltä, on kai edelleen jonkinlainen lottovoitto syntyä Suomeen. Suomi pitää kansalaisistaan huolta, vaikkei se ihan aina toteudukaan - surullisia tarinoita mahtuu myös Suomeen. Meidän yhteiskuntamme on joka tapauksessa vakaa, tasa-arvoinen ja vähempiosaisista välittävä. On ilmainen koulutusjärjestelmä, terveydenhuolto, sosiaaliturva elämän vaikeissa ajoissa ja monta muuta hyvinvointiamme tukevaa ja arkeamme vakauttavaa asiaa, jotka tuntuvat itsestäänselviltä. Samoja asioita ei voi varauksetta sanoa Virosta.

Yksittäisenä muistutuksena saimme erään järjestön kautta vinkin ostaa joululahjoja tai lahjoittaa rahaa paikalliselle lastenkodille. Mukana seurasi lista asukkaiden lahjatoiveista. Oli todellisuusmuistutus nähdä mitä lapset (joista vanhimmat jo täysi-ikäisiä) toivoivat. Deodoranttia, suihkugeeliä, kuulokkeita tietokoneelle, nukkea.. Tavaroita jotka ovat ainakin minulle, suomalaisena, olleet itsestäänselvyyksiä jos olen niitä halunnut. Tavara ei tee onnelliseksi, mutta materiakato kertoo sekin karua kieltään. Perustarpeet ovat perustarpeita. Miltä tuntuu nuoresta aikuisesta, joka pyytää deodoranttia joululahjaksi? Muistan omilta teinivuosiltani kuinka ilahduttava tuote saattoi deodoranttikin olla. Erilaiset tuoksut, pakkaukset, brändit.. niissä riitti ihmeteltävää.

Joulunalus on luontevaa aikaa muistaa kuinka erilaiset lähtökohdat ihmiset tässä maailmassa saavat, ja kuinka lopulta mikään ei ole kaikille itsestäänselvää. Muiden arvostelua pitäisi aina miettiä kaksi kertaa, sillä kaikki toimivat lopulta vain omien lähtökohtiensa ja historiansa pohjalta. Ja muistaa kunnioittaa sitä mitä itsellä on, olla kiitollinen, siitä huolimatta etteivät kai asiat kenelläkään täydellisesti ole. Olisiko maailma vähän parempi paikka jos me, keskimäärin hyvinvoivat, muistaisimme oman hyvinvointimme ja keskittyisimme vähemmän niihin triviaaleihin, oman navan ympärillä pyöriviin murheisiin? Kaipa juuri joulu henkii jotakin kristillistä tematiikkaa lähimmäisenrakkaudesta. Ja vaikken kristitty olekaan, otan joulun ilolla vastaan, edustaahan se juuri kaikkea hyvää ja rauhallista, mikä ei ole pelkästään kristittyjen omaisuutta. 

P.S. Kuvituksena muutamia (vaikkakin hurjan pimeitä) otoksia tämänvuotiselta Raekoja platsin (raatihuoneentorin) joulutorilta. Kaikesta turistiorientoituneisuudestaan ja jenkkityylisyydestään huolimatta se on tunnelmallinen, kaunis ja henkii joulunodotusta, sellaisella kevyellä tavalla. Ja koska tori on toiminnassa vain noin kuukauden verran vuodesta, haluan käydä siellä hehkuviinillä useammankin kerran, iloisten ihmisten keskellä. Juuri hehkuviini - torilla, kahvilassa tai oman sohvan nurkassa - on minulle yksi varma joulun, lähestyvän pienen loman ja levähtämisen merkki kaiken pimeyden keskellä. Tänä vuonna aloinkin kaipailemaan sitä kaupan hyllyille ja kahviloiden listoille jo lokakuussa :)

Polvet kuin kuhmuiset omenat

Aloitin tänä syksynä uuden harrastuksen, taitoluistelun. Lajin, joka on pyörinyt jossakin mieleni perukoilla varmasti lapsuudesta saakka. Aikuisryhmien olemassaoloon tutustuin ehkä noin viisi vuotta sitten, mutta Suomessa vielä ratsastus ja talliaskareet veivät kaiken joutavan ajan. Vihdoin viime kesälomalla elämää pohdiskellessani tajusin, että nyt on hyvä hetki aloittaa. Otin yhteyttä kivantuntuiseen luistelukouluun ja syyskuun alussa menin jännittäen ensimmäiselle tunnille.

Tämä laji otetaan täälläpäin maailmaa vakavasti ja erityisesti venäläiset kuulemma rakastavat luistelua. Kyllä sen jäähallilla huomaakin. Ryhmät opetetaan automaattisesti molemmilla kielillä, tai jopa pelkästään venäjäksi. Ja tähän on pakko lisätä, onpa ryhmässämme kaksi miestäkin. Yleisestä innosta kertoo sekin, että meillä on ollut jo ryhmäkuvaus ja pian saamme ryhmän luistelutakit.

Parin kuukauden ajan polveni ovat muistuttaneet maahan pudonneita omenoita; kova jää ja alun huono tasapaino aiheuttavat kipeitä kolauksia. On samalla hassua ja turhauttavaa kun oma keho ei tottele - haluan laittaa jalkani näin ja tehdä sulavia liikkeitä jäällä, mutta vartalo tekeekin jotain muuta. Jalat eivät nouse tai taivu tarpeeksi tai menevät muuten vain solmuun ja tipahdan polvilleni. Ja välillä se oikeasti sattuu, useimmiten ei onneksi niin paljon. Kerran yksi ryhmämme luistelijoista onnistui jopa lyömään päänsä jäähän.

Tönkköydestä huolimatta olemme alusta asti tehneet ihan oikeita liikkeitä. Vain ensimmäisellä tunnilla kävimme läpi ihan perusasioita kuten etu- ja takaperinluistelu, jarrutukset, kaatumiset. Sen jälkeen mukaan ovat tulleet jo pienet hypyt, piruetit, useat kolmoset peräjälkeen, cross rollsit, laukka-askeleet ja vaikka mitä muuta. Uutta tulee viikoittain ja tällä hetkellä harjoittelemme jopa pientä ohjelmaa. Eikä se tarkoita sitä että kaikki tosiaankaan sujuisi. Mieheni tuli minua hallille vastaan tällä viikolla ja hänen mukaansa jalat näyttivät lähinnä puisilta. Viimeksi ohjaajamme näytti minulle kuinka käteni huitovat epätahdissa joka suuntaan, kun niitä kuuluisi kannatella sivuilla tai liikkeen suuntaan. En jalkojani ja niiden kömpelyyttä ihmetellessäni edes huomannut käsieni elävän omaa elämäänsä.

Koska muussa elämässäni olen tarkka ja harkitseva, tykkään lajeista missä mennään vartalo edellä ja ajatukset taustalla. Lajeista, joissa intuitio, nopea reagointi, tasapaino ja liikkeen sulavuus ovat tärkeitä - joissa on vauhdin hurmaa (ja mielellään myös estetiikkaa :)). Se tasapainottaa - elämän suuret kysymykset muuttuvat vähäksi aikaa pieniksi. Toisaalta lievänä perfektionistina en välttämättä pysty kauaa vain nauttimaan. Jossain vaiheessa mukaan hiipii ajatus siitä, että pitäisi tehdä enemmän, pitäisi kehittyä nopeammin, olisi kiva kilpaillakin. En tiedä käykö tämän lajin kanssa niin, mutta jätän sen sitten sen ajan murheeksi. Ja toisaalta on kivaakin joskus saada pieniä pakkomielteitä. Ajattelinkin nyt alkuun alkaa luistelemaan toisenkin kerran viikossa, kun kerran intoa riittää.

Teletorn

Kävimme jokin aika sitten viikonloppuvieraidemme kanssa remontoidussa Teletornissa. Päivä oli sumuinen, mutta lähdimme silti koittamaan onneamme näkymien suhteen. Ja hämärän peitossahan torni oli - korkeinta huippua katsoessa erotti lähinnä hahmon sumun keskellä. Päätimme kuitenkin mennä ylös asti, sillä parkkipaikka oli (yllätys yllätys) lupaavan tyhjä yhtä turistibussia lukuunottamatta. Viimeksi kesällä käydessämme torniin oli noin puolentoista tunnin jono.

Lopulta tornista ei tosiaan näkynyt mihinkään suuntaan. Näkymistä (tai niiden puutteesta) saa käsityksen alimmasta kuvasta, joka on otettu ulkokatselutasanteelta, mutta näyttää harmaata seinää vasten otetulta. Minkäänlaista korkeanpaikankammoa minulle ei myöskään tullut - pelkkä tieto siitä että olemme 170 metrin korkeudessa ei riittänyt. Keskityimme maisemien sijaan näköalakerroksen sisustukseen ja muuhun jutusteluun ja vierailu jäi vähän lyhyemmäksi. Normaalistikaan ylhäällä ei ohjeistuksen mukaan saisi viipyä tuntia pidempään, ettei jono räjähdä käsiin.

Alunperin Teletorn rakennettiin Moskovan vuoden 1980 olympialaisiin varmistamaan toimiva viestintäliikenne, mutta sillä on ollut sen jälkeenkin paikkansa historiassa. Katsoimme jokin aika sitten Singing Revolution -nimisen dokumentin, jossa kuvattiin muun muassa tornin väkivallatonta puolustamista KGB:n joukoilta, jotka yrittivät tornin valtauksella estää itsenäisyyshenkiset lähetykset. Pari poliisimiestä lukittautui puolustamaan tornia ja kutsui paikalle radiolähetyksessä lisää väkeä. Pitkä piiritys päättyi lopulta ilman väkivaltaa ja torni sai pitää "itsenäisyytensä". Neuvostoliitto oli tuolloin jo viittä vaille kaatunut, mikä ehkä sekoitti pakkaa sen verran, että osapuolet tyytyivät vain pällistelemään ja levittelemään käsiä. Dokumentti jätti muutenkin vähän avoimeksi kysymyksen siitä miksi laulava vallankumous oli niin väkivallaton, sillä kyllähän täälläkin hulinointiin tarvittaessa kyetään. Ehkäpä väkivalta Neuvostoliittoa kohtaan olisi ollut melko tuhoontuomittu yritys ja piti kehittää jotain älyllisempää? 

Vuonna 2007 Teletorn joutui remonttiin, koska se ei täyttänyt nykyisiä paloturvallisuusvaatimuksia. Remontoitu ja modernisoitu versio avattiin yleisölle aiemmin tänä vuonna. Ylhäällä tornissa on muun muassa hassuja "älysieniä" (alla kuvassa), vähän sienenmallisia robotteja, jotka kääntyvät katsojan suuntaan esittelemään hatuissaan olevia erilaisia interaktiivisia tietoiskuja. Näköalakerros oli muutenkin kivan viihtyisä ja jotenkin turvallisen tuntuinen - korkeanpaikankammoiselle. Ylemmässä kerroksessa on myös ravintola ja kahvila sekä jonkinlaiset konferenssitilat.

Mielenkiintoisen historian lisäksi minulle jäi tornista päällimmäisenä mieleen ihan sympaattinen kokemus, ilman näköalojakin. Torni on kaupallistettu melko tehokkaasti (ja toisaalta asiakasmyönteisesti), mikä on ihan positiivista.