Liput esille ja sassiin..!

Tallinnalaiseksi rekisteröityneet ovat saaneet matkustaa ilmaiseksi paikallisessa julkisessa liikenteessä vuoden alusta lähtien. Vapauden mukana on tullut myös vastuu: rekisteröity matkakortti on muistettava näyttää leimauslaitteelle. Muuten voi ainakin teoriassa saada sakot. Ilmaiseen liikenteeseen oikeutettujen matkustajien sakottaminen kuulostaa aika kornilta ja olisi hauska tietää jos joku todella on saanut sakot leimaamattomasta lipusta. Luulen, että asiasta nousisi meteli - mihin se ilmaisuus katosi? Minä en alkuun jaksanut/muistanut/ ymmärtänyt leimata lippuani, mutta ensimmäisen kerran häpeiltyäni tarkastuksessa leimaamattoman lipun kanssa olen sen kuuliaisesti tehnyt. Sillä kertaa en saanut sakkoa, mutta leimaaminen alkoi tuntua pieneltä vaivalta riskiin verrattuna.

Ilmaisen liikenteen alku on poikinut myös lipuntarkastusbuumin: esittelin dokumenttejani tarkastajille tänään jo neljättä kertaa kolmen kuukauden aikana. Tahtia kuvaa se, että ensimmäisen vajaan kahden vuoden aikana lipuntarkastus osui kohdalleni kerran. Innokkaan tarkastamisen lisäksi myös tarkastusmetodi ansaitsee maininnan. Kulkuväline pysähtyy ennalta-arvaamattomasti kahden pysäkin välille, virkailijat hyökyvät sisälle, ovet ja leimauslaitteet suljetaan. Siinä on turha vikistä kiireestä tai omasta pysäkistä ja epätoivoisia leimauslaitteella syöksyjiä onkin näkynyt. Yritys on turha ja siitä seuraa vähintään torut, pahimmillaan se sakko. Voisikohan tässä tehokkuudessa olla opittavaa Helsingin ja pääkaupunkiseudun lipuntarkastamiselle.. :)

Viroa kierrättäen

Ostin jokin aika sitten keskustan lähistön kierrätyskeskuksesta kirjan. Enkä mitä tahansa kirjaa, vaan ensimmäisen vironkielisen kirjani. Kirjaostos ei ollut suunnitteilla, mutta kierrätyskeskuksen pitkän kirjahyllyn edessä päätin spontaanisti siirtyä seuraavaan vaiheeseen kielen opiskelussa. Löysin ilokseni jopa kirjan, jonka olin ajatellut muutenkin lukea, nimittäin Suur Gatsbyn (Great Gatsby). Kyseinen kirja on vuodelta 1966, mutta näyttää lukemattomalta. Sivut ovat kellastuneet ja paperi hurjan ohutta; verrokkina Suomessa painetuissa vanhoissa kirjoissa paperi on usein melkein kartonkimaista. Leffaversio Great Gatsbysta tulee tänne toukokuussa ja tavoitteeni on ehtiä kirjassa mahdollisimman pitkälle sitä ennen. Kirja-leffayhdistelmät ovat hauskoja; minusta on mielenkiintoista nähdä miten (hyvä) kirja on tulkittu valkokankaalle. Viimeksi kirjoitin Anna Kareninasta.

Vanhat kirjat kierrätyskeskuksessa olivat kauniin tunnelmallisia ja voisin vaikka sisustaa niillä. Olisin mielelläni ostanutkin pinkan kirjoja vain niiden viehätyksen takia, mutta mieheni ja minun esteettiset näkemykset tällä kertaa (kuten yleensä) vähän poikkesivat toisistaan. Jos eläisin yksin, asuntoni muistuttaisi varmaan museota. Rakastan vanhoja tavaroita ja vanhaa aikaa henkiviä esineitä, mitä ne sitten kulloinkin ovat.

Uuskasutuskeskuksen suhteen olin rehellisesti sanottuna lievästi ennakkoluuloinen. Suomalaisessa vastineessa (Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus) ilmaistorillakin aarteita penkoneena epäilin tallinnalaisen version olevan vielä vähän "kierrätetympi". Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus (jolla on siis useampikin toimipaikka) on aika kahtiajakoinen; välillä tekee löytöjä, toisinaan taas puliukkoporukka on käynyt ilmaistorilla vaihtamassa vaatepartensa. Kyseinen kerta syöpyi nenän limakalvoille melko lähtemättömästi.

Kumihanskoja tai pyykkipoikaa nenään ei lopulta tosiaankaan tarvittu, eikä niitä olisi kyllä mukana ollutkaan. Kierrätyskeskus oli siistimpi kuin odotin ja löysin kirjan lisäksi muutakin. Astioita olisin huolinut kassillisen, mutta yhteiselämä tosiaan on kompromisseja ja astiatkin jäivät. Uudenveroisen Neuvostoliiton aikaisen "maatuskahenkisen" siivousmekon kuitenkin ostin. Se saa lähiaikoina uutta käyttöä hameena ja/tai kangaskassina. Ruusukuosi se vain osuu ja uppoaa vuodesta toiseen. 

Olen päässyt viron kielen kanssa askeleen eteenpäin myös puhumisen suhteen. Vaihdoimme parin luistelukaverini kanssa vähän aikaa sitten kielen englannista viroon. Päätin, että nyt riitti mukavuusalueella höpöttely, puhumaanhan oppii vain rohkeasti puhumalla. Ja keskusteluhan sujuu paikoitellen jopa yllättävän hyvin: minä kuuntelen sujuvasti ja muut antavat minulle vähän armoa ja aikaa, että saan asiani sanottua. On ihanaa huomata miten myönteisesti toiset suhtautuvat yrittämiseeni: haluavat ymmärtää, antavat sanoja ja korjaavat taivutuksia. Ja joka kerta opin lisää, mikä taas lisää motivaatiota. Olen tästä todella kiitollinen. Ehkä pelkäsin, että jäisin yksin jos alkaisin sönköttämään, mutta turha pelkohan se onneksi oli :) Kun samalla käy läpi sanastoa ja kielioppia, tuttuja sanoja ja taivutuksia puheen seasta alkaa löytymään ja vähitellen niitä saa myös käyttöön. Käyn samalla myös säännöllisen epäsäännöllisesti viron tunneilla.

Ilmoittauduinkin eilen suunnitelmieni mukaisesti toukokuun alun A2 -tason kielikokeeseen. Se on matalin taso, sillä en tosiaan oikein edes tiedä tämänhetkistä tasoani. Voi olla, että puheessa olen A2 -tasolla, lukemisessa ja kirjoittamisessa mielestäni jo vaativammalla. Jos tuntuu, että koe menee helposti, syksyllä voin suorittaa B1 -tason. Siihen mennessä on toivottavasti puhuminenkin vähän sujuvampaa. Kokeen läpäistyään täällä saa hakea oppitunteihin laittamansa rahan takaisin. Se ainakin periaatteessa motivoi hakeutumaan opetuksen pariin ja antaa muutenkin myönteisen mielikuvan: olisi kiva, että oppisitte. (Mikä toisaalta on myös vaatimus esimerkiksi Viron kansallisuuden saamiseksi). 

Mikä teidän muiden reseptinne uuden kielen oppimiseen on? Löytyykö muita viron kielen opettelijoita? Entä oletteko käyneet Tallinnassa kirppareilla tai kierrätyskeskuksissa? Vinkit ja kokemukset tulisivat tarpeeseen. Yksi asia mitä todella Suomesta kaipaan, on kunnollinen kirpputori. Paikalliset Humanat ovat vähän liikaa Uffin kaltaisia, niistä löytää kyllä kivoja vaatteita, muttei kuitenkaan tee varsinaisia löytöjä. Ne ovat liian suosittuja ja läpikoluttuja ;)

Kõlblik kuni..

..eli pieni tarina viimeisestä käyttöpäivästä. Mieheni toi kaupasta paketin valkoisia papuja - seuraavana aamuna huomasin päiväyksen heittävän yli viikolla. Hyvännäköisiä papuja, iso pakkaus, suoraan roskiin. Kyllä harmitti, ja mietitytti. Tein sen, minkä normaalisti tekee puolestani kauppa; hävitin vanhentuneen ruuan. Olin vastakkain sen tosiasian kanssa, että kaupat tekevät tätä normaalisti luultavasti todella paljon, vaikkei se tavalliselle kuluttajalle näykään.

Piipahdin viime viikolla Helsingissä käydessäni Kampin K-kaupassa, missä hedelmä- ja vihannespuolen hyllyt pidetään usein vähän liian täysinä, yltäkylläisinä kukkuroina. Tuotteen ottaminen vaatii välillä tasapainottelua, ettei käynnistäisi lumipalloefektiä. Eräs nainen saikin tällä kertaa pienoisen tomaattivyöryn aikaan ja kysyi surkeana, että mitä näille nyt tapahtuu? Myyjä sanoi silmää räpäyttämättä, että ne menevät suoraan roskiin.

Tapaukset saivat miettimään kuinka paljon kaupoista lopulta menee vanhentuvaa tai esimerkiksi lievästi kolhiintunutta ruokaa roskiin. Kun kaupan hyllyt loistavat punaposkisia omenoita, mistä tietää missä tuoteryhmässä eniten roskiinjoutujia kulloinkin on? Pystyykö kuluttaja vaikuttamaan asiaan mitenkään? Kuten niin monessa muussakin asiassa, on kai helppo elää kuplassa: kun näemme kaupassa vain tuoretta tavaraa, emme oikein edes tiedä mitä kulisseissa tapahtuu. Voisin kuvitella, että kauppojen "jämäsuhde" myös vaihtelee maittain.

Tuntuu, että suomalaisen kuluttajan kynnys on erityisen matala. Meidät on totutettu "hyvään": lähestyvä päiväys jättää tuotteet hyllyyn, kaupat ovat tarjonneet tavaraa ilmaisiksi vanhentuneen tuotteen löytäjälle, lattialle tipahtanut tomaatti menee roskiin.. Meidät on opetettu ajattelemaan, että ruuan pitää näyttää tietyltä, virheettömältä. Eikä varmasti tarvitse kauaa miettiä kenen etua tämä palvelee. Täällä Tallinnassa päiväysten venyttäminen on selvästi yleisempää ja pieni kolhu ei ole keneltäkään pois. Eilen ostetuista omenoista yksi oli luultavasti kierinyt pitkin lattioita: päältä punainen, sisältä yksi suuri hötöinen mustelma. Mieheni jätti samalla reissulla kookoksen ostamatta, kun epäili sen olevan samaa erää kuin edelliset kaksi, jotka päätyivät homehtuneina suoraan roskikseen. Saman päivän päiväyksellä tuotteita löytää helposti, ilman alennuksia tosin. Ja tavallaan onkin ihan hyvä, että kuluttaja joutuu sen tosiseikan eteen, että hyvää ruokaa menee kaupoista roskiin. Tuotteet eivät säily tuoreina ja houkuttelevan näköisinä ikuisesti. Eikä kolhu automaattisesti tarkoita, että tuote on pilalla. Mietin, eikö hintoja voisi porrastaa hedelmäpuolellakin, esimerkiksi pussittaa lievästi kolahtaneet ja myydä ne edullisemmin?

Kaupan tehtävä on tietysti tarkkailla menekkiä ja säätää tilaukset sen mukaisesti, mutta luonnollisesti on mahdotonta tietää kulloinenkin tarkka määrä. Liian vähällä tilaamisella riskeerataan ei oo:n myyminen, mikä Suomessa nostaa suuren haloon, täällä pienemmän - tai ainakin sitä tapahtuu usein, eikä kukaan tunnu hermoilevan aiheesta. On mielenkiintoista huomata, että tässäkin tapauksessa piti tulla toiseen maahan kunnolla ymmärtämään, että kauppojen totuus on jollain tapaa "retusoitu" versio todellisuudesta. Nopealla googlauksella selvisi, että aihe on myös puhuttanut paljon. Ruuan haaskaaminen harmittaa, joten vähin mitä voin tehdä on jatkaa samalla linjalla kuin tähän mennessäkin: kaikki syödään, mitä kaupasta tuodaan. Paitsi selvästi vanhentuneet, en minäkään halua pilaantunutta ostaa - vaikka lattialle pudonneen tomaatin voisinkin.

Harjun luistelukentällä

Kävimme maanantaina Harjun luistelukentällä vanhassa kaupungissa. Mieheni otti muutamia kuvia puhelimellaan, ja pari videotakin, mutta ne ovat sen verran huonolaatuisia, etten ehkä niitä nyt yritäkään tänne lisätä. Videoista oli kiva huomata, että cross-rollsini takaperin näyttävät puolen vuoden luistelukokemuksella aika hyviltä, vaikka itse sanonkin :) Aloittelijat tuntuvat edistyvän eri elementeissä melko erilaisella tahdilla. Minulle esimerkiksi piruetit tuottavat paljon päänvaivaa, kun taas jotkut minua kauemmin luistelleet eivät uskalla tehdä cross-rollseja takaperin.

Harjun rata on tunnelmallinen ja sen sijainti on kätevä esimerkiksi "after skatea" ajatellen, mitä täytyykin soveltaa toisen kerran. Olimme tällä kertaa aika myöhään liikkeellä, kotiin lähdimme tunnin luistelun jälkeen puoli kymmeneltä (kenttä sulkee joka ilta kymmeneltä). Valitsimme myöhäisen ajan, jotta kenttä olisi hiljainen, mutta olihan siellä vielä väkeä. Taitoluistelu ei varsinaisesti ole radalla sallittu, mutta minun harjoitteluni vaatii paljon vähemmän tilaa kun jonkun vuosikausia treenanneen, joten koen mahtuvani mukaan kun vaan pidän silmällä muita luistelijoita.

Maanantai-iltana sumu ja savu hilluivat jotenkin hurjan matalalla. Hiukset ja vaatteet haisivat kotiin tullessa ihan savulta ja kurkku tuntui vähän karhealta. Ilma näyttikin sumuisen harmaalta. Olimme varmoja, että jossain palaa, mutta uutisista ei löytynyt selitystä. Ehkä vanhassakaupungissa on niin paljon puulämmitystä ja/tai takkoja, että matalalla roikkuva ilma savustaa sopivalla säällä koko tienoon. Kyllähän sitä savua useammankin talon piipusta nousi (tai ehkä pikemminkin laskeutui). Ei kuulosta kauhean loogiselta, mutten keksi muutakaan selitystä. Viimeksi jouluaattona kun savu haisi näin vahvasti, lähellä paloi ullakko.

Jos luistelu kauniissa puitteissa innostaa, paikalla toimii myös luistinten vuokraus. Lisäksi tarjolla on kolikolla toimivia säilytyslokeroita tavaroille.

Oopperassa

Viikonloppumme vierähti tiiviisti vieraiden kanssa. Perjantaina illalla kävimme kansallisoopperassa katsomassa hienon Julius Caesarin. Meidän olikin jo korkea aika tutustua keskustan upean kansallisoopperan/-baletin tarjontaan, näytökseen menemisestä kun olemme niin monta kertaa puhuneet. Minusta on ihanaa pukeutua ja oopperakansaa oli muutenkin ilo katsella, sillä suurin osa oli laittanut parempaa päälle etiketin mukaisesti. Samalla viikolla ostamamme paikat olivat hyvät, vaikka näytös oli melkein loppuunmyyty. Me olimme ensimmäisellä parvekkeella ja sieltä katsottuna näytti ettei pienehkössä salissa erityisen huonoja paikkoja olekaan. Alhaalta ehkä orkesterin näkee heikommin ja siinä varmaan menetti vähän, kapellimestari oli sen verran persoonallinen ja orkesteri muutenkin mielenkiintoinen katsella.

Lyhyet tauot riittivät yllättävän hyvin alas istumiseen ja pieneen juomien siemailuun. Etukäteen varatut tarjoilut oli katettu nimellä pöytiin valmiiksi. Varaukset kannattikin ehdottomasti tehdä ennakkoon. Se ei maksanut ylimääräistä ja lyhyen tauon tärvääminen jonottamiseen ja vapaan paikan etsimiseen olisi ollut aika älytöntä. Ensimmäisellä tauolla onnistuimme miestäni lukuunottamatta eksymään ja meillä meni lähes kymmenen minuuttia oikean paikan löytämiseen. Olo oli aika hölmö, mutta ensi kerralla sitten sujuvammin. Näytös kesti taukoineen reilut kolme tuntia ja sen jälkeen suuntasimme vielä kadun toiselle puolelle kahvila Komeetiin lasillisille. Katsoimme kun oopperatalo tyhjeni vauhdilla, se oli pimeänä alle puolessa tunnissa näytöksen loppumisesta. Ilta oli ehdottomasti kokemisen arvoinen, seuraavaksi sitten balettiin!

Lauantaina viikonloppumme jatkui Kalamajan kaupunginosan kiertelyn merkeissä, mistä kirjoitan varmastikin vielä myöhemmin. Tänään puolestaan olimme kymmeneltä aamulla jonossa Kadriorgin taidemuseon ovella Ilja Repinin näyttelyyn, mutta museohan olikin kiinni (onnea 95-vuotias Viro!). Välillä sitä näemmä luottaa tallinnalaisiin aukioloaikoihin vähän liikaa. Päätimme mennä näyttelyyn sitten seuraavalla kerralla ja suuntasimme sen sijaan ajelulle Piritaan ja Viimsiin, jotka ovat vähän kalliimpia omakotitalopainotteisia alueita. Ja näkemisen arvoisia. Kahta samanlaista taloa tuskin löytää ja lähes kaikissa on jotain omaa "jujua": lasiseiniä, torneja, kartanomaisuutta, upeita parvekkeita, erikoiset materiaalit. Värien ja yksityiskohtien kirjo on hauskaa katseltavaa ja näyttää, että tärkeintä on hinnalla millä hyvänsä vain erottua naapurista. Mieheni muisteli, että viron opettajamme parin vuoden takaa olisi sanonut juuri suunnilleen näin asian olevan. Tähän muistikuvaan on helppo taas tämänpäiväisen jälkeen uskoa.

Kesäkuva

Sain jokin aika sitten isäni puhelimesta kuvan viime kesältä (tai alkusyksyähän se jo taisi olla). Seison Viron korkeimman majakan juurella Paldiskissa kuvailemassa, hienosti korkkarit jalassa kosteassa heinikossa.. Majakalle oli pääsy kielletty, mutta aidan raosta pääsi pujahtamaan, enkä kai koskaan voi vastustaa pientä "seikkailua". Paino sanalla pieni, sillä en tosiaan ole kovin kummoinen anarkisti.

Kuva muistuttaa siitä miksi viime kesä oli niin todella ihana. Pidin vähän pidemmän loman ja tutustuimme Tallinnaan ja sen ulkopuolellekin. Yritän pitää huolen, että tästä kesästä tulee yhtä hieno. Viroon tutustumista täytyy jatkaa, toivottavasti sen tiimoilla käydä erityisesti Saarenmaalla, ja Riiassakin. Tallinnastahan ajaa aika nopeasti Latvian puolelle. En sano, että odotan kesää, koska en halua liikaa elää jossain mikä tapahtuu tulevaisuudessa - silloin saattaa unohtua elää tässä päivässä. Mutta kunhan kesä tulee, asetan itselleni positiivisen haasteen ottaa siitä ja parin vuoden kokemuksella edelleen uudesta kotimaastani ilon irti :) Pienessäkin maassa riittää valtavasti nähtävää, ymmärrettävää ja mielenkiintoisia tarinoita.

Anna Karenina

Kävimme viime viikolla katsomassa Anna Kareninan uusimman elokuvaversion. En odottanut leffalta paljoa, enkä kyllä siitä lopulta pitänytkään. Se ei tehnyt oikein millään tavalla oikeutta Tolstoin klassikkoteokselle. Elokuva tuntui lattealta ja hätäiseltä ja vaikutti kuin näyttelijätkään eivät olisi kunnolla päässeet hahmoihin sisälle, kuin he olisivat koko elokuvan ajan vähän ihmetelleet, että mikä minun nyt kuuluisi olla. Leffasta puuttui alkuperäisteoksen syvyys tapahtumien ja henkilöiden kuvaamisessa, eikä Anna Karenina minusta välttämättä toimi pelkkänä pukudraamana.

Tarinana Anna Karenina on samalla humoristinen ja vakava, kevyt ja pohdiskeleva kuvaus monimutkaisista henkilöistä ja heidän suhteistaan mielenkiintoisessa ajassa. Huumoria teokseen tuovat vähän liioitellut, karikatyyrimaisetkin henkilöhahmot, joiden draaman taju on hersyvää. Minun painoksessani humoristisuutta korosti vanhahtava kieli ja hauska suomennos. Se on vuodelta 1948 ja on leimojen perusteella kuulunut Ylioppilaiden terveydenhuoltotoimistolle. Poimin sen mukaani Kierrätyskeskuksen ilmaistorilta. Minusta vanhoissa kirjoissa on erityistä tunnelmaa; ne kertovat pienen tarinan historiaa ihan vain olemalla. On hauska ajatella missä kaikkialla kirja on ollut, kuka sitä on lukenut.

Humoristisuuden lisäksi Anna Karenina on pohdinta ihmiselämästä koko kirjossaan, sekä erityisesti 1800-luvun loppupuolen Venäjän yhteiskuntaluokkien välisestä jännitteisestä suhteesta. Kaikki teoksen hahmot kuvaavat omalla tavallaan ihmisen mielen erilaisia puolia ja tapoja katsoa maailmaa. Teoksen hahmot ovat todella eläviä, ja mietinkin kuinka monta Kittyä, Stivaa tai Annaa onkaan eri ajoissa elänyt. Kirjasta on helppo tunnistaa nykypäivän henkilöitä ja tarinoita, toisessa ajassa ja yhteiskunnassa. Maailma muuttuu, mutta ihminen paljon vähemmän.

Ensimmäisen pettymyksen elokuvaan toi Anna Kareninan valinta. Keira Knightleyllä on kauniit kasvot, mutta minusta se ei Annan rooliin riitä. Annaa kuvataan sädehtivänä, sirona, muodokkaana ja sensuellina. Minusta Keira Knightley ei ole erityisesti mitään näistä, enkä edes pidä häntä kovin karismaattisena näyttelijänä. Fiktiiviselle hahmolle on tietysti vaikea löytää vastinetta tosimaailmasta, mutta olisin halunnut nähdä Annan roolissa hersyvän naisellinen ja muodokkaammankin näyttelijän, sellaisen, joka olisi saanut hahmon luonteen paremmin eloon. Annan säihke ja dramaattisuus jäivät puuttumaan. Knightley oli Annan roolissa jopa vähän hyökkäävä, kun Annan pitäisi olla lempeä, eksyksissä oleva, jopa lapsenomainen ja nukkemaisen lumoava.

Kirja keskittyy huolella henkilöiden pohjustamiseen ja kuvaamiseen, mutta elokuva tykittää sarjan irrallisia kohtia juonesta selittämättä niitä sen enempää. Minusta alkuperäisteosta tulkittiin liian pinnallisesti ja kapeasti, vaikka ymmärrän tietysti, että elokuva joutuukin tiivistämään. Omassa painoksessani on 900 sivua. Ellei teoksesta haluta tehdä moniosaista saagaa tyylillä Taru sormusten herrasta, on jossain kohdin pakkokin oikoa. Mutta voisihan elokuva silti olla oma vahva tulkintansa kirjasta, vaikka tietyn teeman ympärillä. Tuntui ettei kunnianhimo tällä kertaa riittänyt ja klassikko on yritetty tiivistää muutamaan dramaattiseen tapahtumaan ja pinnallisesti kuvattuun henkilöön. Se yritti ehkä liikaa kirjan toistamisessa sellaisenaan. Tuleeko muuten muille mieleen teosta, joka olisi siirretty valkokankaalle onnistuneesti? Kaipa aina löytyy alkuperäisteoksen faneja, jotka loukkaantuvat leffasta syystä tai toisesta ;)

Millaisia ajatuksia Anna Kareninan uusin filmatisointi muissa herätti? Oliko Knightley oikea valinta Annan rooliin ja tulkitsiko hän hahmoa hyvin? Entä muut tärkeät henkilöt: Vronski, Levin, Kitty, Karenin, Dolly, Stiva..? Suurin pettymys minulle oli ehdottomasti juuri Anna, joka onkin teoksen hahmoista ehkä monimutkaisin, mutta myös esimerkiksi Stiva oli aika kaukana siitä miten olin hänet kuvitellut. Mieheni puolestaan sanoi, että elokuva oli ihan hyvä, koska hän ei ole kirjaa lukenut. Olisinkohan itse ajatellut samoin, jos ei vertailukohtaa olisi ollut?

Liian vähän aikaa, vai liikaa tekemistä?

Toisinaan minusta tuntuu kuin aika menisi vain nopeammin. Viimeisintä joulua tuskin huomasin ja kohta on taas jo kevät. Kun aika liitää ohi, tuntuu kuin omaa toimintaa täytyisi jotenkin nopeuttaa: pitäisi olla mahdollisimman tehokas, saavuttaa tavoitteita, kokeilla uusia juttuja, elää ja nauttia. Informaatiota ja mahdollisuuksia tulvii joka tuutista, ja oman aikani allokoiminen väljästi tuntuisi vain jonkin mahdollisuuden sulkemiselta pois. Ja ovathan vaatimuksetkin kovia; pitää tehdä paljon töitä, jotta menestyisi jossain. Tavallaan positiivinen kiire ja suorituskeskeinen elämäntyyli sopiikin minulle. Monen nykyihmisen tavoin olen ehkä vähän levoton: haluan kokea uutta, tavoitella unelmiani ja myös testata rajojani. Jos löysäilen, tuntuu, että paljon jää kokematta. Mietityttääkö tällainen ajatus muita?

Olen huomannut, että haastamalla itseni ja heittäytymällä uusiin juttuihin ja tilanteisiin saan parhaat elämykset. Omat kiireeni ovatkin sen takia paljolti itseaiheutettuja. Eihän minun olisi pakko opiskella kahta tutkintoa, harrastaa, opiskella viroa, blogata ja asettaa itselleni lisätavoitteita esimerkiksi lukemisen suhteen. Haluan käydä myös ulkona, tutustua uusiin paikkoihin ja ihmisiin, ja tietysti Tallinnaan. Koko ajan on vähän enemmän käynnissä kuin ehtisi, mutta ajatukseen tottuu. Edelleen haaveilen, että voisin jatkaa esimerkiksi venäjän opintoja. Opiskelusuorittamisen ohessa juuri harrastukset tasapainottavat ja rentouttavat. Lähdin tiistaina illalla balettiin äkäisenä koulustressistä ja palasin sieltä hymy korvissa, ojennellen kotimatkalla nilkkoja ja käsiä pienin hypyin. Oli niin rentoutunut olo, ettei kiinnostanut mitä vastaantulijat ajattelevat liikkeistäni.

Välillä kun kiidän paikasta toiseen ja tekemättömien töiden lista kasvaa, tulee mieleen olisiko sittenkin parempi priorisoida rankalla kädellä, vaikkakin ehkä katua päätöstä myöhemmin? Vai paikoin venyttää jaksamistaan, mutta tuntea ettei mistään tarvinnut luopua? Mietinkö tulevaisuudessa miksen luistellut ja tanssinut silloin kun halusin? Tai miksi luistelin, tanssin, bloggasin ja tein kaikkea muuta "turhaa", kun olisin voinut käyttää nekin tunnit kouluun? Joskus tuntuu, että voisipa se viisaampi ja valmiimpi minä tulla jostain tulevaisuudesta tähän päivään ja kertoa mikä kannattaa. Se tuskin tulee tapahtumaan, joten paras vaihtoehto on kai kuunnella itseään juuri nyt. Viisaammaksi ei tulla ilman kokemuksia ja kolhuja, joten kaipa välillä vain on mentävä takaperin puuhun. Onko onnellisuutta suorittaa, saavuttaa ja kokea, vai onko onnellisuutta makoilla ja tuijotella taivasta? Ihminen on aika moninainen, joten ehkä hyvinvoinnin kannalta kannattaakin tavoitella montaa asiaa. 

Toisaalta positiivisen kiireen tai tehokkuuden ja hampaat irvessä suorittamisen välinen raja on välillä häilyvä. Kivastakin jutusta tulee pakollista ja stressaavaa jos aika ei meinaa riittää, menee jaksamisen äärirajoilla tai vain asettaa itselleen liian paljon tavoitteita. Silloin ei oikein tiedä pitäisikö lopettaa jokin ehkä tärkeäkin juttu, vai vain ottaa rauhallisemmin ja muistaa, ettei kaikkea tarvitse saada aikaan heti nyt. Elämää toivottavasti on vielä viiden vuoden kuluttuakin. Joskus pitäisi ehtiä olemaan kotonakin. Välillä parasta mitä voi tehdä on vain vetelehtiä verkkarit päällä, lukea blogeja, haaveilla ja vaikka leipoa sämpylöitä. Tai siivota, koska useimmiten se jää to do -listan alimmaksi. Viikonloppuillat ovat yleensä minulle ainoita koti-iltoja (jos ovat) ja niiden puuttumisen huomaa, vaikka tekeminen olisi kuinka mukavaa tahansa. Voiko tätä edes ongelmaksi kutsua? Ei ehdi lepäämään, koska on niin kivaa?

Mitä mieltä te muut olette: onko parempi impulsiivisesti tarttua kiinnostaviin juttuihin ja välillä mennä äärirajoilla ajankäytön ja jaksamisen suhteen, vai onko parempi istua alas ja pohtia mikä on tärkeintä ja keskittyä vain siihen? Onko vähän väliä jostain uudesta kiinnostuminen luonteenpiirre, elämäntyyli vai elämänvaihe - meneekö se ohi kun kaikkea on kokeiltu? Tai kannattaako sellaista edes odottaa, tarkoittaisiko se vain että on muuttunut tylsäksi? Nyt kun kirjoitan, tuntuu niin itsestäänselvältä: vain minä voin tietää millaista elämää haluan elää. Ympäristö asettaa paineita, mutta eihän niiden murehtimisesta tule kuin kiukkuiseksi ja tuhlaa omaa energiaansa.

Kuvat ovat yhdestä Tallinnan lempi-istuskelupaikastani, Must Puudelista. Se on kivan retrotyylinen, lämminhenkinen ja kodikas. Siellä kuulee jutella, tarjoilijat ovat ystävällisiä ja juomat edullisia. Istuimme Must Puudelissa viime lauantaina erään Tallinnassa asuvan suomalaisen kanssa. Oli hauska vaihtaa kokemuksia Tallinnasta ja Virosta ja ihmetellä muun muassa ennakkoluuloja, joita Viroon muuttanut suomalainen kohtaa. Tai millaisia ennakkoluuloja Viroa ja virolaisia kohtaan suomalaiset paljastavat ihmetellessään toisen muuttoa Tallinnaan. Turhat ennakkoluulot, -asenteet, -käsitykset ovat vain tehokas tapa rajoittaa itseään ja omia unelmiaan, ja kertovat ehkä jostain lukosta ihmisessä itsessään. Jos on kauhean ennakkoluuloinen, pitäisi ehkä vain kokeilla itse. Omalla kohdallani ihmiset ovat onneksi olleet lähinnä kiinnostuneita, ja harvemmin olen joutunut selittelemään itseäni sen enempää. Ja miksi pitäisikään? Tärkeintähän on tietää voivansa seistä omien tekemisiensä takana. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Ökosahver ja luistelua

Eilen oli kiva päivä. Tein pari tuntia töitä, luistelin, kävin ensimmäistä kertaa Tallinnassa ekokaupassa ja illalla lasillisella viinipaikka Musissa. Raportoin taas tähän väliin vähän kuulumisia luistelusta, josta olen innostunut hiljalleen vain enemmän. Tällä viikolla treenasin kolme kertaa, mihin ajattelin jatkossakin pyrkiä. Ikävä kyllä tässä lajissa (harrastaville) aikuisille tarjotaan vain vähän treenimahdollisuuksia ja itsenäisesti täytyy tehdä paljon, mutta eihän se menoa hidasta. Olen myös kokeillut balettia luistelua tukemaan ja iltaisin harjoittelen jo tyytyväisenä spagaattia. Se tulee tarpeeseen, sillä harvalla lähtevät esimerkiksi vaa'at (meillä käytetään termiä arabesque, joka esiintyy baletissakin) ihan luonnostaan; notkeus ja tasapaino ovat edellytyksiä.

En aiemmin käsittänyt miten rankka ja pelottavakin laji taitoluistelu on - sitä kun tuntuu vaivaavan jonkinlainen "tytöt vähän leikkivät prinsessaa jäällä" -mielikuva. Sama itse asiassa koskee molempia rakkaimpia lajejani, ratsastus toisena. Niiden vaativuutta ei oteta yleisesti kovin vakavasti, koska ne ovat jotenkin leimautuneet "tyttöjen lajeiksi", ja oikein tehtyinä näyttävätkin ulospäin aika kevyiltä. Vuosikausien armoton treenaaminen ei välity lajista ymmärtämättömälle. Tytöt vähän paijaavat heppaa.. Voisin kirjoittaa esseen siitä miten ratsastus käsitetään ja mitä se todellisuudessa on. Hikeä ja kyyneliä, kylmää päätä ja kurinalaista harjoittelua. Molemmat lajit ovat myös kevyen liihottelun sijaan tapaturma-alttiita: esimerkiksi luisteluryhmässämme on puolen vuoden saldona yksi murtunut käsi ja muutama pahannäköinen pään lyöminen jäähän. Liikkumisen ilon lisäksi palkitsevinta onkin omien pelkojen voittaminen. Kolhut ja pienet murtumat paranevat, peloilla sen sijaan voi lamauttaa koko elämänsä. Jokainen käsittelee pelkojaan eri tavalla, minulle urheilu on yksi toimiva keino.

Sitten siihen viikonlopun "löytöön". Ekokauppa Ökosahverin sijainti ei ole kovin keskeinen, mutta lähelle pääsee julkisilla. Ekokaupoissa omaa viehätystään luovat tuoksut ja tunnelma olivat puodissa kohdillaan: aromaattista, seesteistä, rauhallista. Liike on suomalaisille tutumman Ruohonjuuren kaltainen, joskin ymmärrettävästi vähän pienemmällä valikoimalla. Tuntuukin hassulta miten tällainen tavallaan vain marginaaliselle kansanosalle suunnattu liike kannattaa Tallinnassa, syrjässä keskustasta. Liikkeessä kuitenkin oli koko ajan asiakkaita sen aikaa kun me siellä teimme ostoksia. Niin sanotusti "tavallisiakin" ihmisiä kai nykyään kiinnostavat esimerkiksi luomu, pientilatuotteet, lähiruoka tai vaikkapa ne erikoisjauhot. Myös tuorekasvisosasto puodista löytyi, mutta moni tuote oli jo vähän väsähtänyt. Sama ongelma, mikä vaivaa tavallisten kauppojen luomuhyllyjä. 

Entä sitten hinnoittelu? Turhan edullista hupia ekoliikkeissä shoppailu ei ole. Tein huvikseni nopean (ja rajoittuneen) hintavertailun, korissani Bourbon-vanilja, psylliumjauhe, kookosöljy ja kookosjauho. Kaikki tuotteet olivat 0,5-2 euroa edullisempia Ökosahverissa verrattuna sekalaisiin suomalaisiin ekokauppoihin. Erityisesti Bourbon-vaniljassa oli suurin hintaero. Nopeasti arvioituna ekokuluttaminen on siis paikallisittain melko kallista.

Jos teillä on vinkkejä, jakakaahan niitä: millaisia ekokauppoja Tallinnassa on ja missä on paras valikoima? Kannattaako Tallinnan reissulla ostaa jotain hintojen tai valikoiman puolesta? Minä innostun näistä puodeista vähän kausittain. Joskus on ihana saada kookosöljyä, erikoisjauhoja, kaakaonibsejä, gojimarjoja, luomukosmetiikkaa.. kaikkia saman katon alta. Mieheni halusi tällä kertaa Bourbon-vaniljaa, jota ei kaikkialta löydy, sekä aitoa kanelia (ei sitä myrkkykasvia), mutta se oli tällä kertaa puodista loppunut. Toiste sitten.

Illalla kävimme istumassa Musissa, joka oli meille uusi paikka. Minusta tunnelma oli ihanan seesteinen: pehmeitä sohvia ja tyynyjä, hämyinen valaistus, söpöilyä, ripaus retroa ja aistikkuutta samassa paketissa. Toimi. En tiedä paikasta ravintolana, mutta lasilliselle viiniä kannattaa vaikka joskus poiketakin. Musi oli lauantai-iltana aika hiljainen, mikä on vähän huono merkki. Toisaalta on kiva, kun ei tarvitse tunkea meluisaan ja täyteen paikkaan, mutta toivottavasti ihmiset löytävät Musin niiden trendikuppiloiden ulkopuolellakin. Viinivalikoima vaikutti ihan hyvältä ja oma punaviinini oli oikein suunmukainen. Ja tarjoilijamme hymyili kuin hangon keksi.

Varesesaare Venelased

Katsoin jokin aika sitten Narvan reissumme innoittamana viime vuonna julkaistun dokumentin Varesesaare Venelased (The Russians on Crow Island). Pätkä oli melkoisen päräyttävä, eikä oikeastaan lainkaan hyvässä mielessä. Dokumentissa arkeaan avaavien ihmisten edesottamuksia seuratessa tuli useamman kerran us-ko-ma-ton-ta -fiilis, mutta ei auttanut kuin uskoa: virolaisessa rajakaupungissa osa ihmisiä elää täydellisen rappiolla, vailla toivoa paremmasta tulevaisuudesta, ilman että mikään merkitsisi mitään tänä päivänä. Kuvatut ihmiset ovat niin pohjalla, etteivät enää edes halua auttaa itseään - saati perhettään. Tälläkin hetkellä he elävät todellisuuttaan tuolla jossain, lopultakin vain vähän matkan päässä. Varoituksen sana: tämä dokumentti ei sovi arjen rentoutumiseen, eikä myöskään provosoitumiseen taipuvaisille. Minäkin saatan joskus provosoitua, mutta lopulta tästä dokumentista on kuitenkin kauhean vaikea edes hermostua. Enhän minä tiedä miltä tuollainen elämä tuntuu.

Virolaisen ohjaajan Sulev Keedusin dokumentti käsittelee narvalaista tragediaa: Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkemista ja sen jälkipyykkiä (pun intended). Idea on mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta en ole vieläkään varma menikö minulta teoksen tärkein sanoma ohi. En ole päässyt irti ajatuksesta, että painotus oli oudolla tavalla jopa hieman vahingoniloinen. Sensaationhakuinen tämä pätkä todellakin oli, mutta oliko se sitä vahingoniloisella tavalla vai tarkoituksenaan shokeerata täysillä yksipuolisella näkökulmalla, kertomalla vain niistä surkeimmista kohtaloista? Mässäilytunnelmaa elokuvaan luo osaltaan se miten kuvatut ihmiset todella heittäytyvät "rooleihinsa". He eivät ainoastaan kerro, he elävät kohtaloitaan kameralle. Kuvakulmatkin on valittu tätä korostaviksi. Tutkiskelevaksi ja pohdiskelevaksi teosta ei siis oikein voi kuvata, ravistelevaksi kylläkin. Siinä mielessä dokumentti täyttää juuri (oletetun) tarkoituksensa: se kertoo kuinka toivotonta elämä voi olla, ja kuinka jo vähän sotkussa oleva lankakerä takkuuntuu niin kovin helposti vain pahemmin. Eikä dokumentin tarvitse kaikkea kuvatakaan, tärkeintähän on että katsoja ymmärtää milloin käytössä on suppea näkökulma.

Narvan seudulla venäläinen perimä edustaa enemmistöä ja siksi Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkeminen jättikin tyhjän päälle nimenomaan paljon venäläisiä (virolaisia, venäläisiä ja vironvenäläisiä sen enempää erittelemättä). Narvassa ei ole helppoa työllistyä uudelleen ja lähteminen on vaikeaa jos ei ole kielitaitoa, rahaa tai paikkaa mihin mennä. Dokumentti kuvaa kuitenkin myös ihmisten omia asenteita ja tekoja sekä niiden kautta tragedian pitkäikäisyyttä. Moni kuvattu henkilö on jollain tapaa täydellisessä umpikujassa. Huumeriippuvainen, HIV-positiivinen, koditon, rahaton ja työtön nainen odottaa lasta samanlaisen miesystävänsä kanssa - tragedian jatkuvuus on taattu. Lopussa kyseinen pariskunta riisuu kamapäissään vaatteensa ja hyppii meressä kuin alleviivatakseen surkeuttaan, kuin tehdäkseen itsestään parodiaa. Todellisuudessa kai harva päätyy niin pohjalle, ettei rehellisesti millään ole enää mitään väliä. Katsomisesta tulee lähes huono olo.

Dokumentin teemat sikseen, Kreenholmin tragedialla on luonnollisesti muitakin osallisia. Myös niitä löytyy, jotka ovat halunneet ja kyenneet auttamaan itseään, tämän dokumentin ulkopuolella. Ei Narva ole pelkkää epätoivoa, vaikka tilastojen valossa sen ongelmat ovatkin todellisia ja korostuneita. Useimmiten elämässä on pahimpinakin aikoina jonkinlaista, edes marginaalista toivoa. Tätä näkökulmaa dokumentin henkilöistä edustaa esimerkiksi uskoon tullut entinen narkkari, joka on nyt löytänyt rauhan ja sanoman elämälleen. Vaikkei uskonto kaikkia parannakaan, vaikuttaa se kuvatunlaisissa olosuhteissa jopa ihan varteenotettavalta pakokeinolta. Tulevilla sukupolvillakin olisi kenties enemmän toivoa hurahtaneen onnellisten vanhempien kanssa, kuin sellaisten, jotka eivät ole koskaan edes selvin päin. Jos muuten Kreenholmin tehtaan 1800-luvun vankimielisairaalaestetiikka ja historia kiinnostavat, sopiva kuvakirja löytyy täältä. Sivuilla navigoidakseen täytyy ehkä osata hieman kyrillisiä aakkosia, mutta itse kirja (eri kielillä Peatus "Kreenholm", Bus Stop "Krenholm", Остановка «Кренгольм») on tekstitetty myös englanniksi.