Kuten jo mainitsinkin, kävimme viime viikonloppuna tutustumassa (uudelleen) Itä-Viroon. Viro on sen verran kompakti maa, että päiväreissuillakin ehtii paljon, kunhan ei ahnehdi kohteita liikaa. Oikeastaan mihin vaan kolkkaan ajaa tunneissa, katselee maisemia ja ehtii vielä illaksi kotiinkin. Narvaan ajoimme yhdellä kahvipaussilla kolmisen tuntia. Kahville pysähdyimme jälleen erääseen yksityiseen tienvarsikahvilaan - eikä kukaan ikävöinyt sielutonta ja ruuhkaista ABC-ketjua. Ajo-olosuhteet vaihtelivat kirkkaasta päivästä huolimatta; erityisesti paluumatkalla navakka tuuli pöllytti pelloilta lunta niin, että tie hävisi välillä kokonaan valkoiseen hötöön. Mutta muusta liikenteestä ei ole tälläkään kertaa pahaa sanottavaa. Yksi katolleen päätynyt ulosajo sattui matkan varrelle, mutta onnettomuuksia näkee täällä kaiken kaikkiaan jokseenkin (liian) usein.
Reissulukemisena meillä oli hiukan hassusti leppoisaan sisältöönsä nähden nimetty, muuten ihan näppärä matkakirja
Extreme Eesti. Opuksesta löytyi kompaktia ja mielenkiintoista juttua kaikista
tämän kerran kohdekaupungeistamme: Narva, Narva-Jõesuu ja Sillamäe.
Pääkohteemme Narva oli erilainen kuin odotin, siistimpi ja tavallisempi. Se oli kuin mikä tahansa pieni virolainen
kaupunki (tai no, Viron kolmanneksi suurin asukasluvulla 65 000+). Katukuvassa ei ollut mitään erityistä viitettä huumeongelmaan tai kaupungin korkeaan rikollisuuteen. Kirpeä
pakkanen paukkui, lapset leikkivät pulkkamäessä ja Viron ja Venäjän rajaa ylitettiin puolin ja toisin. Narvan asukkaista noin 95%
on venäjänkielisiä ja viroksi ei ymmärtääkseni ole aina edes mahdollista asioida. Viron kansalaisten osuus Narvan väestössä on niinikään matalahko, vain noin 46% (Wikipedia), loput ovat Venäjän kansalaisia tai ilman kansalaisuutta (jopa noin 16%). Narvalaisesta elämänmenosta on tehty kuluvana vuonna dokumentti, jonka ajattelin nyt joululomalla katsoa, siitä siis lisää myöhemmin.
Keskustassa tunkeuduin uteliaisuuttani satunnaiseen
seuraintaloon ja osuin keskellä jotakin mikä vaikutti valmistautumiselta
uskonnollishenkiseen esitykseen. WC:ssä istuskeli mummo asioillaan
ortodoksikaavussa ja hatussa, kopin ovi auki - rekvisiittaa
oli niin paljon ettei ovi enää mennyt kiinni. Eikä Narva tuosta enää dramaattisemmaksi muuttunut pienellä ajelulla ja kuvien näpsimiselläkään. Tallinnallekin tyypillistä kerrostalolähiötä löytyi, ja kävimme nappaamassa kuvan vanhasta kaupungista lähes yksinomaa jäljellä olevasta raatihuoneentorista.
Narvasta jatkoimme matkaa läheiseen meren rannalla sijaitsevaan Narva-Jõesuuhun, joka on nykyinen rappeutuneen loiston hiljainen lomanviettokeskittymä, aikanaan
jonkinlainen silmäätekevien pieni paratiisi, idän Riviera. Hiekkarantaa löytyi niin kauas kun silmä kantoi (Wikipedian mukaan 7 kilometriä). Majoitustilaa oli niin ikään
lähes silmänkantamattomiin, parintuhannen asukkaan kaupungille uskomattoman kokoisissa komplekseissa, jotka näyttivät olevan ainakin
talven yli autioina. Pieni Narva-Jõesuu oli jälleen esimerkki vastakohtien kylistä, katukuvaan mahtui muun
muassa strippiklubi ja vuorottelevia aidattuja, uusia huviloita ja rapistuneita neuvostoajan kiinteistöjä. Uuttakin rakennettiin ja umpimähkäinen ajelu paljasti rahaa alueelta selkeästi edelleen löytyvän. Kenties viereinen rajanylistyspaikka vaikuttaa paikan asukas- ja asiakaskantaan.
Narva-Jõesuusta suuntasimme Sillamäelle, joka sijaitsee itäisimmästä kaupungista Narvasta takaisin Tallinnan suuntaan. "Värskete meretuulte linn" kertoi
meille tämän pienen teollisuuskaupungin mainos. Montaa
minuuttia emme kuitenkaan paikan nimikkotuulessa viihtyneet, pakkasen
kyllästämä puhuri oli todella pureva. Nykyisin luihin ja ytimiin tunkevan raikas Sillamäe
oli Paldiskin tavoin vielä neuvostoaikaan suljettu, strategisen ydinteollisuuden kaupunki. Keskusta koristeltiin noina aikoina uusstalinistisilla
"palatseilla" asukkaiden viihdyttämiseksi. Nykyään ne ovat jo julkisivuiltaan hieman
rappeutuneita ja toistuva rakennus toisensa perään sotilaallisen siistissä rivissä näyttää jokseenkin suhteettomalta 16 000 asukkaan kaupungin hiljaisessa
keskustassa. Sillamäe kuului aikanaan Narva-Jõesuun tavoin myös silmäätekevien kesänviettokohteisiin, alueella lomailivat muun muassa koiristaan tuttu Pavlov sekä säveltäjä Tchaikovski.
Jo hämärtyvästä Sillamäen keskustasta löysimme paitsi tien
laidasta laitaan kulkevat veriroiskeet, myös pienen
hotellin aulabaarin, jossa söimme sienikeittoa -
vielä autuaan tietämättöminä paikan ydinjätehistoriasta. Extreme Eesti -kirjan
mukaan Sillamäen radioaktiivisen jätevaraston (joka levitti jätettä
myös ympäristöönsä - toivottavasti sienet eivät siis olleet paikallisia) saneeraus saatiin "tuhatvuotisen takuun" arvoisesti
loppuun vuonna 2008. Tämän pienen levähdyksen jälkeen lähdimmekin jo pimeälle paluumatkalle Tallinnaan.
Idästä löytyy useita erikoisia ja persoonallisia paikkoja. Päivämatkalla
näkee jo paljon ja
kun tutustuu hiukan eri kaupunkien ja kylien historiaan, saa
mielenkiintoisia elämyksiä. Kuten mainittu, virolainen ajokulttuuri
vaikuttaa suhteellisen siistiltä muutaman pidemmän matkan kokemuksen
perusteella, ainakin on turhaa sotkea sitä
niihin netissä kiertäneisiin venäläisiin videoihin
(vaikka venäläisiä kuskeja paljon erityisesti idässä onkin). Tarkkana
saa kuitenkin olla, onnettomuuksia tuntuu edelleen olevan enemmän
verrattuna suomalaiseen tieliikenteeseen. Johan sen kertovat
tilastotkin
(vaikkakin tähän hätään löytämäni tilasto viittaa liikennekuolemiin, ei
suoraan onnettomuuksien määriin). Pääosin tiet ovat siistejä,
esimerkiksi tie Narvaan on oikein
hyvä, joskin monelta osin valaisematon. Pimeys siis hidastaa matkaa
erityisesti talvella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti