Harjun luistelukentällä

Kävimme maanantaina Harjun luistelukentällä vanhassa kaupungissa. Mieheni otti muutamia kuvia puhelimellaan, ja pari videotakin, mutta ne ovat sen verran huonolaatuisia, etten ehkä niitä nyt yritäkään tänne lisätä. Videoista oli kiva huomata, että cross-rollsini takaperin näyttävät puolen vuoden luistelukokemuksella aika hyviltä, vaikka itse sanonkin :) Aloittelijat tuntuvat edistyvän eri elementeissä melko erilaisella tahdilla. Minulle esimerkiksi piruetit tuottavat paljon päänvaivaa, kun taas jotkut minua kauemmin luistelleet eivät uskalla tehdä cross-rollseja takaperin.

Harjun rata on tunnelmallinen ja sen sijainti on kätevä esimerkiksi "after skatea" ajatellen, mitä täytyykin soveltaa toisen kerran. Olimme tällä kertaa aika myöhään liikkeellä, kotiin lähdimme tunnin luistelun jälkeen puoli kymmeneltä (kenttä sulkee joka ilta kymmeneltä). Valitsimme myöhäisen ajan, jotta kenttä olisi hiljainen, mutta olihan siellä vielä väkeä. Taitoluistelu ei varsinaisesti ole radalla sallittu, mutta minun harjoitteluni vaatii paljon vähemmän tilaa kun jonkun vuosikausia treenanneen, joten koen mahtuvani mukaan kun vaan pidän silmällä muita luistelijoita.

Maanantai-iltana sumu ja savu hilluivat jotenkin hurjan matalalla. Hiukset ja vaatteet haisivat kotiin tullessa ihan savulta ja kurkku tuntui vähän karhealta. Ilma näyttikin sumuisen harmaalta. Olimme varmoja, että jossain palaa, mutta uutisista ei löytynyt selitystä. Ehkä vanhassakaupungissa on niin paljon puulämmitystä ja/tai takkoja, että matalalla roikkuva ilma savustaa sopivalla säällä koko tienoon. Kyllähän sitä savua useammankin talon piipusta nousi (tai ehkä pikemminkin laskeutui). Ei kuulosta kauhean loogiselta, mutten keksi muutakaan selitystä. Viimeksi jouluaattona kun savu haisi näin vahvasti, lähellä paloi ullakko.

Jos luistelu kauniissa puitteissa innostaa, paikalla toimii myös luistinten vuokraus. Lisäksi tarjolla on kolikolla toimivia säilytyslokeroita tavaroille.

Oopperassa

Viikonloppumme vierähti tiiviisti vieraiden kanssa. Perjantaina illalla kävimme kansallisoopperassa katsomassa hienon Julius Caesarin. Meidän olikin jo korkea aika tutustua keskustan upean kansallisoopperan/-baletin tarjontaan, näytökseen menemisestä kun olemme niin monta kertaa puhuneet. Minusta on ihanaa pukeutua ja oopperakansaa oli muutenkin ilo katsella, sillä suurin osa oli laittanut parempaa päälle etiketin mukaisesti. Samalla viikolla ostamamme paikat olivat hyvät, vaikka näytös oli melkein loppuunmyyty. Me olimme ensimmäisellä parvekkeella ja sieltä katsottuna näytti ettei pienehkössä salissa erityisen huonoja paikkoja olekaan. Alhaalta ehkä orkesterin näkee heikommin ja siinä varmaan menetti vähän, kapellimestari oli sen verran persoonallinen ja orkesteri muutenkin mielenkiintoinen katsella.

Lyhyet tauot riittivät yllättävän hyvin alas istumiseen ja pieneen juomien siemailuun. Etukäteen varatut tarjoilut oli katettu nimellä pöytiin valmiiksi. Varaukset kannattikin ehdottomasti tehdä ennakkoon. Se ei maksanut ylimääräistä ja lyhyen tauon tärvääminen jonottamiseen ja vapaan paikan etsimiseen olisi ollut aika älytöntä. Ensimmäisellä tauolla onnistuimme miestäni lukuunottamatta eksymään ja meillä meni lähes kymmenen minuuttia oikean paikan löytämiseen. Olo oli aika hölmö, mutta ensi kerralla sitten sujuvammin. Näytös kesti taukoineen reilut kolme tuntia ja sen jälkeen suuntasimme vielä kadun toiselle puolelle kahvila Komeetiin lasillisille. Katsoimme kun oopperatalo tyhjeni vauhdilla, se oli pimeänä alle puolessa tunnissa näytöksen loppumisesta. Ilta oli ehdottomasti kokemisen arvoinen, seuraavaksi sitten balettiin!

Lauantaina viikonloppumme jatkui Kalamajan kaupunginosan kiertelyn merkeissä, mistä kirjoitan varmastikin vielä myöhemmin. Tänään puolestaan olimme kymmeneltä aamulla jonossa Kadriorgin taidemuseon ovella Ilja Repinin näyttelyyn, mutta museohan olikin kiinni (onnea 95-vuotias Viro!). Välillä sitä näemmä luottaa tallinnalaisiin aukioloaikoihin vähän liikaa. Päätimme mennä näyttelyyn sitten seuraavalla kerralla ja suuntasimme sen sijaan ajelulle Piritaan ja Viimsiin, jotka ovat vähän kalliimpia omakotitalopainotteisia alueita. Ja näkemisen arvoisia. Kahta samanlaista taloa tuskin löytää ja lähes kaikissa on jotain omaa "jujua": lasiseiniä, torneja, kartanomaisuutta, upeita parvekkeita, erikoiset materiaalit. Värien ja yksityiskohtien kirjo on hauskaa katseltavaa ja näyttää, että tärkeintä on hinnalla millä hyvänsä vain erottua naapurista. Mieheni muisteli, että viron opettajamme parin vuoden takaa olisi sanonut juuri suunnilleen näin asian olevan. Tähän muistikuvaan on helppo taas tämänpäiväisen jälkeen uskoa.

Kesäkuva

Sain jokin aika sitten isäni puhelimesta kuvan viime kesältä (tai alkusyksyähän se jo taisi olla). Seison Viron korkeimman majakan juurella Paldiskissa kuvailemassa, hienosti korkkarit jalassa kosteassa heinikossa.. Majakalle oli pääsy kielletty, mutta aidan raosta pääsi pujahtamaan, enkä kai koskaan voi vastustaa pientä "seikkailua". Paino sanalla pieni, sillä en tosiaan ole kovin kummoinen anarkisti.

Kuva muistuttaa siitä miksi viime kesä oli niin todella ihana. Pidin vähän pidemmän loman ja tutustuimme Tallinnaan ja sen ulkopuolellekin. Yritän pitää huolen, että tästä kesästä tulee yhtä hieno. Viroon tutustumista täytyy jatkaa, toivottavasti sen tiimoilla käydä erityisesti Saarenmaalla, ja Riiassakin. Tallinnastahan ajaa aika nopeasti Latvian puolelle. En sano, että odotan kesää, koska en halua liikaa elää jossain mikä tapahtuu tulevaisuudessa - silloin saattaa unohtua elää tässä päivässä. Mutta kunhan kesä tulee, asetan itselleni positiivisen haasteen ottaa siitä ja parin vuoden kokemuksella edelleen uudesta kotimaastani ilon irti :) Pienessäkin maassa riittää valtavasti nähtävää, ymmärrettävää ja mielenkiintoisia tarinoita.

Anna Karenina

Kävimme viime viikolla katsomassa Anna Kareninan uusimman elokuvaversion. En odottanut leffalta paljoa, enkä kyllä siitä lopulta pitänytkään. Se ei tehnyt oikein millään tavalla oikeutta Tolstoin klassikkoteokselle. Elokuva tuntui lattealta ja hätäiseltä ja vaikutti kuin näyttelijätkään eivät olisi kunnolla päässeet hahmoihin sisälle, kuin he olisivat koko elokuvan ajan vähän ihmetelleet, että mikä minun nyt kuuluisi olla. Leffasta puuttui alkuperäisteoksen syvyys tapahtumien ja henkilöiden kuvaamisessa, eikä Anna Karenina minusta välttämättä toimi pelkkänä pukudraamana.

Tarinana Anna Karenina on samalla humoristinen ja vakava, kevyt ja pohdiskeleva kuvaus monimutkaisista henkilöistä ja heidän suhteistaan mielenkiintoisessa ajassa. Huumoria teokseen tuovat vähän liioitellut, karikatyyrimaisetkin henkilöhahmot, joiden draaman taju on hersyvää. Minun painoksessani humoristisuutta korosti vanhahtava kieli ja hauska suomennos. Se on vuodelta 1948 ja on leimojen perusteella kuulunut Ylioppilaiden terveydenhuoltotoimistolle. Poimin sen mukaani Kierrätyskeskuksen ilmaistorilta. Minusta vanhoissa kirjoissa on erityistä tunnelmaa; ne kertovat pienen tarinan historiaa ihan vain olemalla. On hauska ajatella missä kaikkialla kirja on ollut, kuka sitä on lukenut.

Humoristisuuden lisäksi Anna Karenina on pohdinta ihmiselämästä koko kirjossaan, sekä erityisesti 1800-luvun loppupuolen Venäjän yhteiskuntaluokkien välisestä jännitteisestä suhteesta. Kaikki teoksen hahmot kuvaavat omalla tavallaan ihmisen mielen erilaisia puolia ja tapoja katsoa maailmaa. Teoksen hahmot ovat todella eläviä, ja mietinkin kuinka monta Kittyä, Stivaa tai Annaa onkaan eri ajoissa elänyt. Kirjasta on helppo tunnistaa nykypäivän henkilöitä ja tarinoita, toisessa ajassa ja yhteiskunnassa. Maailma muuttuu, mutta ihminen paljon vähemmän.

Ensimmäisen pettymyksen elokuvaan toi Anna Kareninan valinta. Keira Knightleyllä on kauniit kasvot, mutta minusta se ei Annan rooliin riitä. Annaa kuvataan sädehtivänä, sirona, muodokkaana ja sensuellina. Minusta Keira Knightley ei ole erityisesti mitään näistä, enkä edes pidä häntä kovin karismaattisena näyttelijänä. Fiktiiviselle hahmolle on tietysti vaikea löytää vastinetta tosimaailmasta, mutta olisin halunnut nähdä Annan roolissa hersyvän naisellinen ja muodokkaammankin näyttelijän, sellaisen, joka olisi saanut hahmon luonteen paremmin eloon. Annan säihke ja dramaattisuus jäivät puuttumaan. Knightley oli Annan roolissa jopa vähän hyökkäävä, kun Annan pitäisi olla lempeä, eksyksissä oleva, jopa lapsenomainen ja nukkemaisen lumoava.

Kirja keskittyy huolella henkilöiden pohjustamiseen ja kuvaamiseen, mutta elokuva tykittää sarjan irrallisia kohtia juonesta selittämättä niitä sen enempää. Minusta alkuperäisteosta tulkittiin liian pinnallisesti ja kapeasti, vaikka ymmärrän tietysti, että elokuva joutuukin tiivistämään. Omassa painoksessani on 900 sivua. Ellei teoksesta haluta tehdä moniosaista saagaa tyylillä Taru sormusten herrasta, on jossain kohdin pakkokin oikoa. Mutta voisihan elokuva silti olla oma vahva tulkintansa kirjasta, vaikka tietyn teeman ympärillä. Tuntui ettei kunnianhimo tällä kertaa riittänyt ja klassikko on yritetty tiivistää muutamaan dramaattiseen tapahtumaan ja pinnallisesti kuvattuun henkilöön. Se yritti ehkä liikaa kirjan toistamisessa sellaisenaan. Tuleeko muuten muille mieleen teosta, joka olisi siirretty valkokankaalle onnistuneesti? Kaipa aina löytyy alkuperäisteoksen faneja, jotka loukkaantuvat leffasta syystä tai toisesta ;)

Millaisia ajatuksia Anna Kareninan uusin filmatisointi muissa herätti? Oliko Knightley oikea valinta Annan rooliin ja tulkitsiko hän hahmoa hyvin? Entä muut tärkeät henkilöt: Vronski, Levin, Kitty, Karenin, Dolly, Stiva..? Suurin pettymys minulle oli ehdottomasti juuri Anna, joka onkin teoksen hahmoista ehkä monimutkaisin, mutta myös esimerkiksi Stiva oli aika kaukana siitä miten olin hänet kuvitellut. Mieheni puolestaan sanoi, että elokuva oli ihan hyvä, koska hän ei ole kirjaa lukenut. Olisinkohan itse ajatellut samoin, jos ei vertailukohtaa olisi ollut?

Liian vähän aikaa, vai liikaa tekemistä?

Toisinaan minusta tuntuu kuin aika menisi vain nopeammin. Viimeisintä joulua tuskin huomasin ja kohta on taas jo kevät. Kun aika liitää ohi, tuntuu kuin omaa toimintaa täytyisi jotenkin nopeuttaa: pitäisi olla mahdollisimman tehokas, saavuttaa tavoitteita, kokeilla uusia juttuja, elää ja nauttia. Informaatiota ja mahdollisuuksia tulvii joka tuutista, ja oman aikani allokoiminen väljästi tuntuisi vain jonkin mahdollisuuden sulkemiselta pois. Ja ovathan vaatimuksetkin kovia; pitää tehdä paljon töitä, jotta menestyisi jossain. Tavallaan positiivinen kiire ja suorituskeskeinen elämäntyyli sopiikin minulle. Monen nykyihmisen tavoin olen ehkä vähän levoton: haluan kokea uutta, tavoitella unelmiani ja myös testata rajojani. Jos löysäilen, tuntuu, että paljon jää kokematta. Mietityttääkö tällainen ajatus muita?

Olen huomannut, että haastamalla itseni ja heittäytymällä uusiin juttuihin ja tilanteisiin saan parhaat elämykset. Omat kiireeni ovatkin sen takia paljolti itseaiheutettuja. Eihän minun olisi pakko opiskella kahta tutkintoa, harrastaa, opiskella viroa, blogata ja asettaa itselleni lisätavoitteita esimerkiksi lukemisen suhteen. Haluan käydä myös ulkona, tutustua uusiin paikkoihin ja ihmisiin, ja tietysti Tallinnaan. Koko ajan on vähän enemmän käynnissä kuin ehtisi, mutta ajatukseen tottuu. Edelleen haaveilen, että voisin jatkaa esimerkiksi venäjän opintoja. Opiskelusuorittamisen ohessa juuri harrastukset tasapainottavat ja rentouttavat. Lähdin tiistaina illalla balettiin äkäisenä koulustressistä ja palasin sieltä hymy korvissa, ojennellen kotimatkalla nilkkoja ja käsiä pienin hypyin. Oli niin rentoutunut olo, ettei kiinnostanut mitä vastaantulijat ajattelevat liikkeistäni.

Välillä kun kiidän paikasta toiseen ja tekemättömien töiden lista kasvaa, tulee mieleen olisiko sittenkin parempi priorisoida rankalla kädellä, vaikkakin ehkä katua päätöstä myöhemmin? Vai paikoin venyttää jaksamistaan, mutta tuntea ettei mistään tarvinnut luopua? Mietinkö tulevaisuudessa miksen luistellut ja tanssinut silloin kun halusin? Tai miksi luistelin, tanssin, bloggasin ja tein kaikkea muuta "turhaa", kun olisin voinut käyttää nekin tunnit kouluun? Joskus tuntuu, että voisipa se viisaampi ja valmiimpi minä tulla jostain tulevaisuudesta tähän päivään ja kertoa mikä kannattaa. Se tuskin tulee tapahtumaan, joten paras vaihtoehto on kai kuunnella itseään juuri nyt. Viisaammaksi ei tulla ilman kokemuksia ja kolhuja, joten kaipa välillä vain on mentävä takaperin puuhun. Onko onnellisuutta suorittaa, saavuttaa ja kokea, vai onko onnellisuutta makoilla ja tuijotella taivasta? Ihminen on aika moninainen, joten ehkä hyvinvoinnin kannalta kannattaakin tavoitella montaa asiaa. 

Toisaalta positiivisen kiireen tai tehokkuuden ja hampaat irvessä suorittamisen välinen raja on välillä häilyvä. Kivastakin jutusta tulee pakollista ja stressaavaa jos aika ei meinaa riittää, menee jaksamisen äärirajoilla tai vain asettaa itselleen liian paljon tavoitteita. Silloin ei oikein tiedä pitäisikö lopettaa jokin ehkä tärkeäkin juttu, vai vain ottaa rauhallisemmin ja muistaa, ettei kaikkea tarvitse saada aikaan heti nyt. Elämää toivottavasti on vielä viiden vuoden kuluttuakin. Joskus pitäisi ehtiä olemaan kotonakin. Välillä parasta mitä voi tehdä on vain vetelehtiä verkkarit päällä, lukea blogeja, haaveilla ja vaikka leipoa sämpylöitä. Tai siivota, koska useimmiten se jää to do -listan alimmaksi. Viikonloppuillat ovat yleensä minulle ainoita koti-iltoja (jos ovat) ja niiden puuttumisen huomaa, vaikka tekeminen olisi kuinka mukavaa tahansa. Voiko tätä edes ongelmaksi kutsua? Ei ehdi lepäämään, koska on niin kivaa?

Mitä mieltä te muut olette: onko parempi impulsiivisesti tarttua kiinnostaviin juttuihin ja välillä mennä äärirajoilla ajankäytön ja jaksamisen suhteen, vai onko parempi istua alas ja pohtia mikä on tärkeintä ja keskittyä vain siihen? Onko vähän väliä jostain uudesta kiinnostuminen luonteenpiirre, elämäntyyli vai elämänvaihe - meneekö se ohi kun kaikkea on kokeiltu? Tai kannattaako sellaista edes odottaa, tarkoittaisiko se vain että on muuttunut tylsäksi? Nyt kun kirjoitan, tuntuu niin itsestäänselvältä: vain minä voin tietää millaista elämää haluan elää. Ympäristö asettaa paineita, mutta eihän niiden murehtimisesta tule kuin kiukkuiseksi ja tuhlaa omaa energiaansa.

Kuvat ovat yhdestä Tallinnan lempi-istuskelupaikastani, Must Puudelista. Se on kivan retrotyylinen, lämminhenkinen ja kodikas. Siellä kuulee jutella, tarjoilijat ovat ystävällisiä ja juomat edullisia. Istuimme Must Puudelissa viime lauantaina erään Tallinnassa asuvan suomalaisen kanssa. Oli hauska vaihtaa kokemuksia Tallinnasta ja Virosta ja ihmetellä muun muassa ennakkoluuloja, joita Viroon muuttanut suomalainen kohtaa. Tai millaisia ennakkoluuloja Viroa ja virolaisia kohtaan suomalaiset paljastavat ihmetellessään toisen muuttoa Tallinnaan. Turhat ennakkoluulot, -asenteet, -käsitykset ovat vain tehokas tapa rajoittaa itseään ja omia unelmiaan, ja kertovat ehkä jostain lukosta ihmisessä itsessään. Jos on kauhean ennakkoluuloinen, pitäisi ehkä vain kokeilla itse. Omalla kohdallani ihmiset ovat onneksi olleet lähinnä kiinnostuneita, ja harvemmin olen joutunut selittelemään itseäni sen enempää. Ja miksi pitäisikään? Tärkeintähän on tietää voivansa seistä omien tekemisiensä takana. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Ökosahver ja luistelua

Eilen oli kiva päivä. Tein pari tuntia töitä, luistelin, kävin ensimmäistä kertaa Tallinnassa ekokaupassa ja illalla lasillisella viinipaikka Musissa. Raportoin taas tähän väliin vähän kuulumisia luistelusta, josta olen innostunut hiljalleen vain enemmän. Tällä viikolla treenasin kolme kertaa, mihin ajattelin jatkossakin pyrkiä. Ikävä kyllä tässä lajissa (harrastaville) aikuisille tarjotaan vain vähän treenimahdollisuuksia ja itsenäisesti täytyy tehdä paljon, mutta eihän se menoa hidasta. Olen myös kokeillut balettia luistelua tukemaan ja iltaisin harjoittelen jo tyytyväisenä spagaattia. Se tulee tarpeeseen, sillä harvalla lähtevät esimerkiksi vaa'at (meillä käytetään termiä arabesque, joka esiintyy baletissakin) ihan luonnostaan; notkeus ja tasapaino ovat edellytyksiä.

En aiemmin käsittänyt miten rankka ja pelottavakin laji taitoluistelu on - sitä kun tuntuu vaivaavan jonkinlainen "tytöt vähän leikkivät prinsessaa jäällä" -mielikuva. Sama itse asiassa koskee molempia rakkaimpia lajejani, ratsastus toisena. Niiden vaativuutta ei oteta yleisesti kovin vakavasti, koska ne ovat jotenkin leimautuneet "tyttöjen lajeiksi", ja oikein tehtyinä näyttävätkin ulospäin aika kevyiltä. Vuosikausien armoton treenaaminen ei välity lajista ymmärtämättömälle. Tytöt vähän paijaavat heppaa.. Voisin kirjoittaa esseen siitä miten ratsastus käsitetään ja mitä se todellisuudessa on. Hikeä ja kyyneliä, kylmää päätä ja kurinalaista harjoittelua. Molemmat lajit ovat myös kevyen liihottelun sijaan tapaturma-alttiita: esimerkiksi luisteluryhmässämme on puolen vuoden saldona yksi murtunut käsi ja muutama pahannäköinen pään lyöminen jäähän. Liikkumisen ilon lisäksi palkitsevinta onkin omien pelkojen voittaminen. Kolhut ja pienet murtumat paranevat, peloilla sen sijaan voi lamauttaa koko elämänsä. Jokainen käsittelee pelkojaan eri tavalla, minulle urheilu on yksi toimiva keino.

Sitten siihen viikonlopun "löytöön". Ekokauppa Ökosahverin sijainti ei ole kovin keskeinen, mutta lähelle pääsee julkisilla. Ekokaupoissa omaa viehätystään luovat tuoksut ja tunnelma olivat puodissa kohdillaan: aromaattista, seesteistä, rauhallista. Liike on suomalaisille tutumman Ruohonjuuren kaltainen, joskin ymmärrettävästi vähän pienemmällä valikoimalla. Tuntuukin hassulta miten tällainen tavallaan vain marginaaliselle kansanosalle suunnattu liike kannattaa Tallinnassa, syrjässä keskustasta. Liikkeessä kuitenkin oli koko ajan asiakkaita sen aikaa kun me siellä teimme ostoksia. Niin sanotusti "tavallisiakin" ihmisiä kai nykyään kiinnostavat esimerkiksi luomu, pientilatuotteet, lähiruoka tai vaikkapa ne erikoisjauhot. Myös tuorekasvisosasto puodista löytyi, mutta moni tuote oli jo vähän väsähtänyt. Sama ongelma, mikä vaivaa tavallisten kauppojen luomuhyllyjä. 

Entä sitten hinnoittelu? Turhan edullista hupia ekoliikkeissä shoppailu ei ole. Tein huvikseni nopean (ja rajoittuneen) hintavertailun, korissani Bourbon-vanilja, psylliumjauhe, kookosöljy ja kookosjauho. Kaikki tuotteet olivat 0,5-2 euroa edullisempia Ökosahverissa verrattuna sekalaisiin suomalaisiin ekokauppoihin. Erityisesti Bourbon-vaniljassa oli suurin hintaero. Nopeasti arvioituna ekokuluttaminen on siis paikallisittain melko kallista.

Jos teillä on vinkkejä, jakakaahan niitä: millaisia ekokauppoja Tallinnassa on ja missä on paras valikoima? Kannattaako Tallinnan reissulla ostaa jotain hintojen tai valikoiman puolesta? Minä innostun näistä puodeista vähän kausittain. Joskus on ihana saada kookosöljyä, erikoisjauhoja, kaakaonibsejä, gojimarjoja, luomukosmetiikkaa.. kaikkia saman katon alta. Mieheni halusi tällä kertaa Bourbon-vaniljaa, jota ei kaikkialta löydy, sekä aitoa kanelia (ei sitä myrkkykasvia), mutta se oli tällä kertaa puodista loppunut. Toiste sitten.

Illalla kävimme istumassa Musissa, joka oli meille uusi paikka. Minusta tunnelma oli ihanan seesteinen: pehmeitä sohvia ja tyynyjä, hämyinen valaistus, söpöilyä, ripaus retroa ja aistikkuutta samassa paketissa. Toimi. En tiedä paikasta ravintolana, mutta lasilliselle viiniä kannattaa vaikka joskus poiketakin. Musi oli lauantai-iltana aika hiljainen, mikä on vähän huono merkki. Toisaalta on kiva, kun ei tarvitse tunkea meluisaan ja täyteen paikkaan, mutta toivottavasti ihmiset löytävät Musin niiden trendikuppiloiden ulkopuolellakin. Viinivalikoima vaikutti ihan hyvältä ja oma punaviinini oli oikein suunmukainen. Ja tarjoilijamme hymyili kuin hangon keksi.