Liian vähän aikaa, vai liikaa tekemistä?

Toisinaan minusta tuntuu kuin aika menisi vain nopeammin. Viimeisintä joulua tuskin huomasin ja kohta on taas jo kevät. Kun aika liitää ohi, tuntuu kuin omaa toimintaa täytyisi jotenkin nopeuttaa: pitäisi olla mahdollisimman tehokas, saavuttaa tavoitteita, kokeilla uusia juttuja, elää ja nauttia. Informaatiota ja mahdollisuuksia tulvii joka tuutista, ja oman aikani allokoiminen väljästi tuntuisi vain jonkin mahdollisuuden sulkemiselta pois. Ja ovathan vaatimuksetkin kovia; pitää tehdä paljon töitä, jotta menestyisi jossain. Tavallaan positiivinen kiire ja suorituskeskeinen elämäntyyli sopiikin minulle. Monen nykyihmisen tavoin olen ehkä vähän levoton: haluan kokea uutta, tavoitella unelmiani ja myös testata rajojani. Jos löysäilen, tuntuu, että paljon jää kokematta. Mietityttääkö tällainen ajatus muita?

Olen huomannut, että haastamalla itseni ja heittäytymällä uusiin juttuihin ja tilanteisiin saan parhaat elämykset. Omat kiireeni ovatkin sen takia paljolti itseaiheutettuja. Eihän minun olisi pakko opiskella kahta tutkintoa, harrastaa, opiskella viroa, blogata ja asettaa itselleni lisätavoitteita esimerkiksi lukemisen suhteen. Haluan käydä myös ulkona, tutustua uusiin paikkoihin ja ihmisiin, ja tietysti Tallinnaan. Koko ajan on vähän enemmän käynnissä kuin ehtisi, mutta ajatukseen tottuu. Edelleen haaveilen, että voisin jatkaa esimerkiksi venäjän opintoja. Opiskelusuorittamisen ohessa juuri harrastukset tasapainottavat ja rentouttavat. Lähdin tiistaina illalla balettiin äkäisenä koulustressistä ja palasin sieltä hymy korvissa, ojennellen kotimatkalla nilkkoja ja käsiä pienin hypyin. Oli niin rentoutunut olo, ettei kiinnostanut mitä vastaantulijat ajattelevat liikkeistäni.

Välillä kun kiidän paikasta toiseen ja tekemättömien töiden lista kasvaa, tulee mieleen olisiko sittenkin parempi priorisoida rankalla kädellä, vaikkakin ehkä katua päätöstä myöhemmin? Vai paikoin venyttää jaksamistaan, mutta tuntea ettei mistään tarvinnut luopua? Mietinkö tulevaisuudessa miksen luistellut ja tanssinut silloin kun halusin? Tai miksi luistelin, tanssin, bloggasin ja tein kaikkea muuta "turhaa", kun olisin voinut käyttää nekin tunnit kouluun? Joskus tuntuu, että voisipa se viisaampi ja valmiimpi minä tulla jostain tulevaisuudesta tähän päivään ja kertoa mikä kannattaa. Se tuskin tulee tapahtumaan, joten paras vaihtoehto on kai kuunnella itseään juuri nyt. Viisaammaksi ei tulla ilman kokemuksia ja kolhuja, joten kaipa välillä vain on mentävä takaperin puuhun. Onko onnellisuutta suorittaa, saavuttaa ja kokea, vai onko onnellisuutta makoilla ja tuijotella taivasta? Ihminen on aika moninainen, joten ehkä hyvinvoinnin kannalta kannattaakin tavoitella montaa asiaa. 

Toisaalta positiivisen kiireen tai tehokkuuden ja hampaat irvessä suorittamisen välinen raja on välillä häilyvä. Kivastakin jutusta tulee pakollista ja stressaavaa jos aika ei meinaa riittää, menee jaksamisen äärirajoilla tai vain asettaa itselleen liian paljon tavoitteita. Silloin ei oikein tiedä pitäisikö lopettaa jokin ehkä tärkeäkin juttu, vai vain ottaa rauhallisemmin ja muistaa, ettei kaikkea tarvitse saada aikaan heti nyt. Elämää toivottavasti on vielä viiden vuoden kuluttuakin. Joskus pitäisi ehtiä olemaan kotonakin. Välillä parasta mitä voi tehdä on vain vetelehtiä verkkarit päällä, lukea blogeja, haaveilla ja vaikka leipoa sämpylöitä. Tai siivota, koska useimmiten se jää to do -listan alimmaksi. Viikonloppuillat ovat yleensä minulle ainoita koti-iltoja (jos ovat) ja niiden puuttumisen huomaa, vaikka tekeminen olisi kuinka mukavaa tahansa. Voiko tätä edes ongelmaksi kutsua? Ei ehdi lepäämään, koska on niin kivaa?

Mitä mieltä te muut olette: onko parempi impulsiivisesti tarttua kiinnostaviin juttuihin ja välillä mennä äärirajoilla ajankäytön ja jaksamisen suhteen, vai onko parempi istua alas ja pohtia mikä on tärkeintä ja keskittyä vain siihen? Onko vähän väliä jostain uudesta kiinnostuminen luonteenpiirre, elämäntyyli vai elämänvaihe - meneekö se ohi kun kaikkea on kokeiltu? Tai kannattaako sellaista edes odottaa, tarkoittaisiko se vain että on muuttunut tylsäksi? Nyt kun kirjoitan, tuntuu niin itsestäänselvältä: vain minä voin tietää millaista elämää haluan elää. Ympäristö asettaa paineita, mutta eihän niiden murehtimisesta tule kuin kiukkuiseksi ja tuhlaa omaa energiaansa.

Kuvat ovat yhdestä Tallinnan lempi-istuskelupaikastani, Must Puudelista. Se on kivan retrotyylinen, lämminhenkinen ja kodikas. Siellä kuulee jutella, tarjoilijat ovat ystävällisiä ja juomat edullisia. Istuimme Must Puudelissa viime lauantaina erään Tallinnassa asuvan suomalaisen kanssa. Oli hauska vaihtaa kokemuksia Tallinnasta ja Virosta ja ihmetellä muun muassa ennakkoluuloja, joita Viroon muuttanut suomalainen kohtaa. Tai millaisia ennakkoluuloja Viroa ja virolaisia kohtaan suomalaiset paljastavat ihmetellessään toisen muuttoa Tallinnaan. Turhat ennakkoluulot, -asenteet, -käsitykset ovat vain tehokas tapa rajoittaa itseään ja omia unelmiaan, ja kertovat ehkä jostain lukosta ihmisessä itsessään. Jos on kauhean ennakkoluuloinen, pitäisi ehkä vain kokeilla itse. Omalla kohdallani ihmiset ovat onneksi olleet lähinnä kiinnostuneita, ja harvemmin olen joutunut selittelemään itseäni sen enempää. Ja miksi pitäisikään? Tärkeintähän on tietää voivansa seistä omien tekemisiensä takana. Mutta se onkin jo toinen tarina.