Kummituskaupunki

Kävimme eilen iltakävelyllä etsimässä yhtä kohdetta, josta kirjoitan lisää kunhan saan siitä kuvan. Kohdetta ei löytynyt; sille vievä tie oli suljettu ja pilkkopimeässä emme lähteneet sulun aiheuttanutta rakennustyömaata ylittämään. Emmekä yrittäneet luikkia puskienkaan kautta - jos tietyt puskat arastuttavat päivänvalossa, ei niihin ainakaan pimeän jälkeen tee mieli mennä. Ja pimeä Tallinna todella on aikamoinen kummituskaupunki hämärine valoineen ja lukuisine autiotaloineen. Olen aina viehättynyt autiotaloista, eikä niiden kummallinen vetovoima ole vuosien mittaan vähentynyt - mutta yleensähän rohjoiset autiotalot löytyvät metsän keskeltä tai syrjäseutujen syrjäisimmiltä seuduilta, eivät eurooppalaisten pääkaupunkien keskustasta. Mihin kaikki omistajat ovat kadonneet?

Olisi mielenkiintoista tietää onko kaupungilla mitään strategiaa näiden vähitellen lahoavien talojen suhteen, päättyykö esimerkiksi omistusoikeus talon tuhoutumiseen ajan myötä ja voiko betoni- tai puujäännökset korjata pois ja ottaa tontin haltuunsa? Vai onko myös tontti talon omistajan? Hämmentäviä ovat myös aivan keskustassa sijaitsevat kerrostalot, joissa vain osa asunnoista on käytössä. Minua karmisi asua puoliksi autiossa talossa ja kuka ylipäänsä vastaa talon kunnosta ja kaiken toimivuudesta? On esimerkiksi normaalia, että ullakkohuoneiston omistaja on vastuussa katon kunnosta jos haluaa sen päänsä päällä pitää. Puhumattakaan esimerkiksi putkiremontin tarpeesta, mitä sitten kun puoliksi aution kerrostalon putket pettävät?

Joka kerta kun lähtee keskustan ulkopuolelle, hiukan hätkähtää kun tajuaa kuinka heikossa kunnossa tämä kaupunki paikoin todella onkaan. Ja kun sen tekee pimeällä tajuaa vielä selvemmin kuinka paljon aivan keskustassa ja sen liepeillä on näitä autioita, lähes lahoamiskuntoisia taloja ja asuntoja. Ja kuinka pimeä Tallinna niiden ympärillä on. Ymmärsin eilen viimein pimennyskeskustelun todella perustelluksi, kyseessä ei tosiaankaan ole mikään kokemuksenvarainen juttu. Minulle tuli iltakävelymme aikana valaistuksen määrästä mieleen syrjäinen kirkonkylä. Tajusin saman myös viime lauantaiyönä kun olin ulkona - yhdeltä keskustan poikki menevältä isolta kadulta oli suuri osa katulampuista pimennetty.

"Ghost town" -tunnelma voi tuntua jännittävältä ja kutkuttavalta, mutta jos sen keskellä joutuu asumaan, muuttuu se ehkä rasitteeksi. Viihtyvyys kärsii, jos heti ydinkeskustan hyvin valaistuilta kaduilta poiketessa taskulamppu on tarpeellinen lisävaruste. Ja tällaiset kuvissa olevien kaltaiset kummitustalot pimentävät katukuvaa entisestään.. Tallinnan talojen kohtalo aiheuttaa varmaan päänvaivaa monelle, kun talot vain rapistuvat ja kaupunki ympärillä vaurastuu ja modernisoituu. 

Viikon...loppu & Bocca

Viikonloppuna meillä oli vieraita. Lauantaina satoi, joten käväisimme kaupunginmuseossa katsomassa "the Golden Sixties" -näyttelyn (joka oli aika suppea). Tavarat olivat länsimaisen näköisiä, mutta kyseessähän oli juuri kultainen kuuskytluku, eli Stalinin hirmuhallinnon jälkeinen aika, jolloin elintaso väliaikaisesti jopa koheni. Kohonnutta elintasoa tai ei, tavaroita oli sen verran vähän (yksi huoneellinen), että kiersimme myös perusnäyttelyn. 

Museosta jatkoimme sadetta pakoon Rocca al Mareen ikkunaostoksille. Matkalla napsin kuvia kerran jo kosteusvaurion kärsineellä kamerallani eräästä vanhassa kaupungissa repsottavasta autiosta kerrostalosta, jonka alin kerros on ollut lähinnä vähäosaisten asuttama. Kadunpuoleiseen vaneriin oli täräytetty reikä ja sisäänpääsy oli vapaa, mutta läheisempi tutkiskelu ei houkutellut kun katsoi rojun, lahonneen rakennusmateriaalin, pullojen ja roskien määrää. On erikoista miten näillä hinnoilla autiota tilaa löytyy kaupungin kalleimmalta asuinalueelta. Jokuhan tämänkin pian romahduskuntoisen kiinteistön omistaa, eikä vain ole "aktiivinen" tällä hetkellä (lievästi sanottuna). Olisi mielenkiintoista tietää millaisia tarinoita ja omistajuuskysymyksiä kaikki nämä autiot, ja vieläpä huomattavan pitkään sellaisina olleet kiinteistöt keskeisillä sijainneilla kulisseihinsa kätkevät.

Illalla meillä oli varattuna pöytä Boccaan, jossa emme olleetkaan ennen käyneet. Minä tykkäsin, vaikka taisin sanoa, että kyseessä on pimein ravintola missä olen käynyt. Ja lähes kynttilöiden valossahan siellä istuskeltiin, mutta silmä tottui nopeasti. Kotoisa sisustus, ystävällinen palvelu ja hyvät simpukat ja musta risotto (ja muutkin pöytään tuodut ruuat) eivät kai yhdistelmänä petä koskaan. Varsinkin kun lisää vielä hyvän seuran. Boccalla on sama omistaja kuin Bottegalla, joka on aina ollut käymisen arvoinen. Konsepti on kuitenkin erilainen, sillä siinä missä Bottega on trattoria, Bocca on ristorante (italialaisia kun ovat :)) ja siis vähän muodollisempi. Mutta viihtyisä. Jatkoimme Boccasta matkaa Swissin yläkerran drinkkibaariin, mistä saimme heti näköalapaikat. Sunnuntaina suuntasimme vielä pitkän aamiaisen jälkeen teletornille kunnon sumussa, minkä turvissa kokemus oli myös korkeita paikkoja kammoavalle ihan mukava.

Viikonlopun kokemusten perusteella vieraamme kysyivät meiltä onko tosiaan tallinnalaisissa ravintoloissa ja kahviloissa näin usein jokin ruokalaji listalta yksinkertaisesti, asian vaatimatta minkäänlaista pahoittelua, loppu. Loppu kun loppu, piste. Jonkin aikaa tänne muutettuamme ihmettelimme itsekin kuinka monta kertaa peräkkäin tarjoilija voi eri paikoissa vain tyynesti ojentaa menut ja kertoa samaan hengenvetoon mikä kaikki tänään on loppu. Jos siis muisti litanian luetella. Joskus tullaan vasta kymmenen minuuttia tilauksen jälkeen kertomaan mitä kaikkea puuttuu, parhaimmillaan ilman ehdotusta tilalle tai edes menua. Liiketoiminnan kannalta "ei oo":n myyminen on typerää, mutta pitää pintansa paikallisena tapana. Tai jonkinlaisena neuvostoajan jäänteenä, sillä tuskinpa tallinnalaiset tasokkaat ravintolat sentään pula-aikaa elävät. Niinäkin kertoina kun oman pöydän tilauksista mikään ei ole loppu, saattaa tarjoilija unohtaa tuoda jotain tai muistaa tilauksen väärin, koska läheskään kaikkialla ei kirjoiteta tilauksia ylös.. Näistä kerroista riittäisikin ihan oma tarinansa..

Eikä kyse tosiaan ole siitä etteikö täällä olisi todella kivoja ravintoloita ja kahviloita ja hyvää ruokaa ja asiakaspalvelua. Ongelma on ehkä pikemminkin siinä, että jos täkäläiseen ravintolaan tulee asioimaan odottaen täysin länsimaista (tai edes suomalaista) elämystä, on lievän pettymyksen ja ärsyyntymisenkin riski olemassa. Vaikka yllä mainitut seikat tuntuvat perusasioilta, täytyy kuitenkin nähdä se laajempi konteksti ja muistaa kunnioittaa myös maiden välisiä eroja, vaikkeivat ne aina miellyttäisikään. Voi olla perustellusti eri mieltä, mutta kuitenkin pitää avoimen mielen ja joustavan suhtautumisen. Tosin, kun miettii miten paljon kulttuurillisia konflikteja maailmaan mahtuu, lienee tämä joskus helpommin sanottu kuin tehty ;) 

TIHS 2012

Takana on Tallinn International Horse Show 2012 (takana siis jo viime sunnuntaina). Olen ollut koko viikon aivan pöhinöissäni, nähnyt unia kisaratsukoista ja hymyillyt trollissa hoopona hevosten kuvat silmissäni, sydän läpättäen. Sain "yllättäen" inspiraation myös itse siirtyä takaisin esteille, sen verran mahtavan vauhdikkaan esteettistä touhua se nyt vain on. Eli toisin sanoin itsesuojeluvaistolle jauhot suuhun ja treeniin.

Tunnelma TIHS:ssä oli hyvä, kaikki toimi, järjestelyt olivat ammattimaiset, vähän showta, vähän jännitystä. Kuvia sisähallissa oli vaikea ottaa, sillä salama oli kielletty, mutta joitain haamuratsukoita onnistuin tallentamaan. Sekä nuo kaksi alempaa melkein tarkkaa otosta. Ruokapuoli koostui lähinnä hampurilaisista ja muusta mätöstä, mutta toisaalta viereiseen Rocca al Maren kauppakeskukseen pääsi hakemaan mieleistään. Varusteständit eivät olleet erityisen ihmeelliset, mutta emmehän me niiden takia paikalle menneet. Ja ainakin Kingslandin kamoja oli ihan kivasti myynnissä. Niitä hypistelin ja mietin, että olisipa kiva pukeutua tallille tyylillä, mutta 300 euroa tallitakista on ainakin vielä (ehkäpä ajatukseen jonain päivänä tottuu ;) kipurajan tuolla puolen.

Pääluokka, GP, oli sunnuntaina illalla. Se olikin ehdottomasti jännittävin, vaikka itse tykkäsin katsoa myös nuoria hevosia. On se uskomatonta mitä 6-7 -vuotiaat ammattilaispuolella suorittavat, kun harrastepuolella sen ikäiset ovat usein vielä ihan vauvoja, joilta ei voi oikein mitään ihmeellistä odottaa ;) Ratsastus oli ihan paria poikkeusta lukuunottamatta kaikissa luokissa todella siistiä ja hevoset timmejä ja kiiltäviä. GP-luokassa Mikael Forstén teki ikävä kyllä suomalaiset ja poistui paikalta 3. sijan saatuaan. Palkintojenjaossa jopa ehdittiin kätellä 4. sijaa saanutta joka pudisteli päätään tyylillä en ole herra Forstén. Ja hetkeä aiemmin tytöt vielä heiluttelivat Suomen lippua kuultuaan suomalaisen päässeen palkintosijalle. Lievästi sanottuna epäurheilijamaisen noloa faneja ja Suomen kannattajia kohtaan (puhumattakaan kisajärjestäjästä).

Suomalaisista puheen ollen myös eräät kovaääniset känniääliöt olivat onnistuneet katsomoon navigoimaan. Hevosen kieltäessä radalla äijä kiekuu humalan paksuntamalla kielellä "ja nyd thalikholla perssukhsille.. kräähhähhääää!!" Ja nainen hokee vieressä "vh**u oikheesti, nyd lähedään, vh**thu.." Kieltämättä, tuoppi maksoi sen 3 euroa ja lasi viiniä oli täysi muovimukillinen, eli jos se kontrolli on pettääkseen, se vaan sitten nähtävästi pettää. Muuten maanmiehemme käyttäytyivät asiallisesti ja suomalaisia oli sentään katsomossa paljon. Ainut mikä jaksaa aina vain ihmetyttää on suomalaisten tyyli tulla Viroon ja tilata kaikki suomeksi. Jopa vessajonossa kuului lähinnä "onko tässä jono?". Kertokaa joku logiikka tämänkin taustalla, en nimittäin kykene ymmärtämään. Itselläni ei ole koskaan ollut pokkaa lähteä ulkomaille kuvitellen ja olettaen että siellä puhutaan suomea :D

Loppuhuipennus omalle penkkiurheilijaosallistumiselleni ajoittui myös GP-luokkaan. Vaihdoin kaverini kanssa kunniakierroksen aikaan pari sanaa ja käännyin pahaa-aavistamattomana hymy korvissa takaisin radalle päin. Ilme muuttui nopeasti kun voittaja Gunnar Klettenbergin palkintokimppu mäjähti naamalleni. En ehtinyt edes kirkaista, enkä käsiä nostaa eteen. Ammus osui ja upposi, mehevä kimppu tuli nimittäin sellaisella voimalla, että se jäi naamaani kiinni. Seisoin pari sekuntia tyrmistyneenä kimppu naamassani keikkuen ja sen jälkeen nauroin kyyneleet silmissä, kanervanpaloja syljeskellen ja silmistä kaivellen. Lopun iltaa kuljin siniset viirut ja glitterit naamallani. Totesin, että tässä vasta "hienovarainen" vihje, johon kaverini: no todellakin, sait GP-kukat jo etukäteen. Eli ei kun sinne estetunneille ;) Onneksi kimppu ei tullut toinen puoli edellä, olisi varmaan ollut silmä mustana ja hampaat kurkussa. Kuva noin muuten ihan kauniista kimpusta alimpana - pakkohan se oli kotiin saakka tuoda.

Yhteenvetona viikonlopusta: kyllä vaan täällä idässäkin painellaan vauhdilla. Tuntui lähinnä, että suomalaiset vetivät kansakuntana eniten puomeja alas. Venäläisillä oli paljon melko raskasrunkoisia hevosia ja latvialaisten ja liettualaisten gasellit tuntuivatkin pieksevän ne ketteryydellään. Tosin juuri venäläinen ratsukko hyppäsi 190cm lauantai-illan korkeushypyssä. Kyseinen show oli viihdyttävä; venäläiselle ratsukolle soitettiin humoristisesti balalaikkamusiikkia ja saksalaiselle Rammsteinia. 

Ensi vuonna uudestaan, ilmeisesti kypärä ja visiiri päässä jopa katsomoon. Mikä parasta, päiväliput maksoivat noin 20 euroa Club One -alennuksella. Jopa miehenikin innostui ja hän ei todellakaan ole jaksanut omista pikku kisoistani kiinnostua ;) Kyllä vain tuon kokoiset esteet pistävät aikuisenkin miehen puristamaan penkkiä rystyset valkoisina. Mies tapitti ratsukoita hartaan hiljaisena ja jaksoi menossa mukana lähes koko lauantain. Ainoastaan koulun vapaaohjelman aikana alkoi hieman pilkityttämään.

Sikaillen

Kirjoitin kesällä käynnistämme ulkoilmamuseossa ja halvaantuneesta siasta. Tuntui täysin käsittämättömältä, miten noin julkisessa paikassa kehdattaisiin pitää niin huonossa kunnossa olevaa sikaa näytillä. Kävimme viime viikonloppuna vieraidemme kanssa uudella museokierroksella ja aitauksessa oli, kaikkien helpotukseksi, kaksi hyvinvoivan näköistä sikaa. Olin miettinyt valmiiksi, mihin seuraavaksi asiasta ilmoittaisin ja onneksi turhaan! Se kesällä leuat loksauttanut sika oli muistaakseni näitä molempia pienempi, joten ehkä kyseinen reppana oli päässyt pois kärsimyksestä. Tärkeintä on, että asia oli hoidettu kuntoon.

Nämä veijarit olivatkin söpöjä kuin siat pieninä... if you'll pardon the pun (oletteko, asiasta viidenteen, katsoneet sketsisarjaa Come Fly With Me?).

Aitauksessa oli tällä kertaa mahtava määrä mutaa, mutta ilmeisesti siat siitä nauttivat - sen verran jämerästi toinen oli parkkeerannut itsensä vetelikköön ja kurlaili mudalla. Märkä muta haisi ihan erilailla kuin kesällä, mutta eipä sekään tuntunut sikoja haittaavan, ne vaan tunkivat kärsänsä syvemmälle löllöön ja viskelivät sitä. Pari hienohelmaa pyöritteli kauempana silmiään kun taputin alemman kuvan sikaa aidan yli - ja taas ihmetytti miten täydellisesti ihminen voi vieraantua luonnosta. Porsaita äidin oomme kaikki ja sitä rataa :) Sain minäkin tosin vauhtia jalkoihini kun muta alkoi roiskumaan aidan raoista; pisarakin sitä tavaraa haisi kuin paraskin parfyymi. Onneksi oli kosteuspyyhkeitä mukana.

Ja nyt ulkoilmamuseo, lepää rauhassa. Menee varmaan hetki ennen kuin jaksan taas kiinnostua historiallisista tuvista.

Syksy se vain etenee. Olen palannut enemmän kuin täyspäiväisesti kirjojen ääreen. Alaselkä on jumahtanut istumisesta, näkökin on vähän kärsinyt (ehkä rasituksesta) ja stressi ja kiire syrjäyttävät välillä kaiken muun alleen. Missä vain liikunkin, paikalta löytyy keko kuminpurua (jota kissamme muuten mielellään söisi) ja vapaapäiviä ei meinaa ehtiä pitää. Puolet ajasta nautin hommasta ja taas puolet ajasta olen aivan kauhuissani. Silloin kun tuntuu kauheimmalta on paras vain tehdä jotain ihan muuta - kirpparikierros tai tunti jäällä tekevät jo paljon. Pipo löystyy ja jaksaa taas hymyillä. Toisaalta onnistumiset tuntuvat ihan mahtavilta valvottujen öiden ja revittyjen hiuksien jälkeen. Montakohan haiventa minulla on päässä kun (ehkä jonain päivänä) valmistun? Mutta hattuhan tästä onneksi pitäisikin tulla ;)

Lilja 4-ever

Katsoin tällä viikolla elokuvan Lilja 4-ever viikon takaiseen Paldiskin vierailuumme liittyen. Ja tosiaan, Paldiski oli esillä. Kaupunkimaisemat näyttivät tutuilta, sillä erotuksella että esimerkiksi Pentagon oli kuvausten aikaan vielä pystyssä. Katsoja pääsee kameran linssin läpi kyseisen massiivisen, nykyään jo puretun neuvostorakennuksen raunioihin vaeltelemaan. Todelliseen, muuttuvaan kaupunkiin sijoittuvana kuvauksena elokuvalla onkin tavallaan oma asemansa myös kulttuurihistoriassa. Vaikka tämän päivän Paldiski on erilainen kuin kymmenen vuotta sitten, oli esimerkiksi alemmassa kuvassa vilahtava kerrostalo hyvin tunnistettavissa. Se tosin näyttää nykyään olevan vielä huonommassa kunnossa kuin aiemmin. 

Itse elokuva on synkkä ja muuttuu vain ahdistavammaksi loppua kohti. Se perustuu väljästi liettualaisen tytön tositarinaan; tarkempi kuvaus juonesta ja tuotannon yksityiskohdista löytyy esimerkiksi Wikipediasta. Lilja 4-ever ei välttämättä ole elokuvataiteen klassikoita, mutta se on edelleen, kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen, ajankohtainen ja koskettava. Minulle elokuvan parasta antia olivatkin sen herättämät ajatukset ja jonkinlainen valaistuminen: miksei näistä asioista puhuta enempää?

Keskustelu ihmiskaupasta vaikuttaa jotenkin vaimealta nykymediassa. Tämän lisäksi media tuntuu unohtavan juuri ihmiskaupan uhrit prostituutiossa ja keskittyvän siihen marginaaliseen vapaaehtoiseen (luksus)prostituutioon. Leveän elämäntyylin ja itsekunnioituksen alalla hankkinut nainen lienee kuitenkin todellisuudessa harvinaisempi. Esimerkiksi Postimees julkaisi tällä viikolla tallinnalaiseen prostituutioon liittyviä tilastoja, joista selviää karuja faktoja: muun muassa kolmasosa (ns. vapaaehtoisista) prostituoiduista on kokenut työssään lähiaikoina väkivaltaa. Uutisissa ei myöskään otettu kantaa siihen millainen osuus täällä toimivista prostituoiduista on kuljetettu ihmiskaupan uhreina maahan ja pakotettu kyseiseen työhön.

Viro kriminalisoi ihmiskaupan melko yllättävästi vasta tänä vuonna ja silloinkin lähinnä kansainvälisen painostuksen alla. En muista nähneeni kovinkaan ihmeellistä uutisointia aiheen tiimoilta paikallisittain, mutta voi olla etten vain ollut tuolloin kuulolla. Vaikkei lainsäädäntö ilmiötä poistakaan, antaa se varoituksen: toiminnasta seuraa nyt muutakin kuin näpäytys sormille. Tekijöiden rankaiseminen voi yksittäisiä uhreja auttaa, ja periaatteessahan kiinnijäämisen suurempi riski kaventaa toimintamahdollisuuksia. Ainakin pieni askel oikeaan suuntaan on siis otettu. 

Ihmiskaupan (ja ihmisen) julmuuden lisäksi Lilja 4-ever kuvaa äärimmäistä köyhyyttä: vailla turvaa, rahaa ja lämpöä jäämistä sekä sitä kuinka (huonosti) tällaisissa olosuhteissa, raadollisten ihmisten keskellä selviää. Tällainen kohtalo on Liljan ainoalla ystävällä Volodjalla, jonka jopa Lilja paremman elämän toivossa hylkää. Pojan tarina ei tuntunut täysin tekaistulta ja tämän uutisen perusteella enemmän tai vähemmän Volodjan kaltaisia henkilöitä löytyykin edelleen paljon jopa Virosta, joka kuitenkin on entisen itäblokin maista vaurastunein.

Yhteenvetona suosittelen katsomaan tämän elokuvan. Se muistuttaa siitä, ettei kaikilla ole montaakaan mahdollisuutta valita. Ja siitä, kuinka julma ihminen voi pahimmillaan toiselle olla, kuinka kaikkien hyväntahtoisuuteen ei vain voi ikinä luottaa. Lilja 4-ever laittaa ihmettelemään: miten tällaiset ilmiöt kestävät aikaa, mistä ne kumpuavat? Mistä löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan seksistä henkisesti ja fyysisesti alistetun, selvästi täysin vastahakoisen lapsen kanssa? Tai miksi vanhempi hylkää lapsensa, vaikka tietää ettei tämä voi selviytyä yksin? Aika isoja kysymyksiä, joihin toisaalta toivottavasti moni ei vastausta tiedäkään.

Paldiski

Kävimme eilen päiväreissulla vieraidemme kanssa noin 50 kilometria Tallinnasta sijaitsevassa Paldiskin kaupungissa tutustumassa alueen vaiherikkaaseen ja synkkäänkin historiaan ja siihen mitä siitä on jäljellä. Neuvostoaikana Paldiskiin pystytettiin kaksi nykyisin jo purettua ydinreaktoria sekä koko Neuvostoliiton suurin ydinsukellusvenelaivaston koulutuskeskus. Nykyisellään reilun 4000 asukkaan kaupungin väkiluku yltikin tuona aikana noin 16 000 henkilöön. Neuvostoliitolle strategisesti tärkeä Paldiski eristettiin piikkilangalla vuoteen 1994 saakka, eikä sitä löytynyt neuvostoajan kartoista. Nykyisin puna-armeijan rakennuksia ei suurimmaksi osaksi enää ole; ne on purettu ja betoni jauhettu sepeliksi. Suuret sepelikasat kuuluvatkin Paldiskin katukuvaan tänäkin päivänä.

Paldiskissa ajelimme vailla sen suurempaa suunnitelmaa. Kiertelimme karua keskustaa, kävimme matkasivustoilla kehuttujen kalkkikivijyrkäiden reunoilla, Viron korkeimman majakan juurella ja ajelimme kaupunkia ympäröiviä lukuisia metsäisiä teitä pitkin. Vaikka rankin historia vähitellen katoaa katukuvasta, jonkin verran neuvostoajan raunioita on vielä jäljellä. Tutkimme lähemmin muun muassa erästä puiden takaa pilkottanutta, tiestä sivussa sijaitsevaa jonkinlaista vartiotornin ja bunkkerin yhdistelmää. Tähän jo melko vaurioituneeseen betonirakennelmaan kuului pieni maanalainen käytäväverkosto, jonka pimeyteen ulkona pauhaava tuuli loi heiluvan "kriik-kriik-kriik..." -äänen. En jäänyt käytävään kovin pitkäksi aikaa, sillä myös vanhoja väliaikaisen asutuksen jälkiä oli näkyvillä.

Nykypäivän Paldiski on toimiva satamakaupunki. Se on kahtiajakoinen, kuten toisaalta tuntuu olevan melkein mikä tahansa Viron kolkka - uusien Mercedeksien koeajo tullialueen korkeiden aitojen takana loi kontrastin rapistuneille kerrostaloille ja köyhyydelle. Vastakohtia ei muutenkaan tarvinnut hakea. Keskustan alueella oli paljon hylättyjä, huonokuntoisia tai osin luhistuneita rakennuksia. Suuri osa näkemistämme ihmisistä oli iäkkäitä tai laitapuolenkulkijoita pulloineen ja vanhoine muovikasseineen. Näimme vain muutamia nuoria ihmisiä ja olimme liikkeellä sentään lauantai-iltapäivästä. 

Mutta olihan Paldiskissa hyvääkin. Metsän keskeltä löytyi hoidettu hiekkaranta ulkoilijoille suunnatuin mukavuuksin. Paldiskin alueella on myös tuulimyllyjä ja kaupunki mainostaa itseään "vihreän energian kaupunkina". Paldiski tuntuukin vuosi vuodelta rimpuilevan irti menneisyytensä kahleista - ainakin jos netistä löytyneisiin lähteisiin on uskominen. Vilkas satamatoiminta toki luo osaltaan työpaikkoja ja tuo alueelle palkkatuloja.

Matkat Paldiskiin ja takaisin ajelimme ajan kanssa, pienemmille teille poikkeillen ja kiinnostavien paikkojen kohdalla pysähdellen. Menomatkalla piipahdimme ostoksille Tornimäe Turgille, muutaman myyjän tienvierustorille. Myynnissä olevien savustettujen sianjalkojen ja torttujen lisäksi erään pakettiauton takaosassa laskettiin omiin pulloihin kotikaljan kaltaista juomaa. Paluumatkalla puolestaan pysähdyimme fasismin uhrien muistomerkille jo täysin hävitetyn Kloogan keskitysleirin paikalle metsän keskelle. Vuonna 1944 puna-armeijan lähestyessä leirivangit, noin 2000 juutalaista, suurelta osin ammuttiin kyseisellä alueella. Muistomerkin lähelle erääseen puuhun olikin kiinnitetty mustavalkoinen miehen kuva. Oli hämmentävää ajatella ympäröivien puiden todistaneen tätä karmivaa historiaa. Tapahtuneen vuosipäiväkin (19.9.) oli aivan käsillä.

Viron länsirannikolla on muuten jonkin verran myös ruotsalaista historiaa ja perinnettä. Muun muassa Paldiski tunnettiin aikanaan Rågervikinä, kunnes venäläiset nimesivät sen 1700-luvulla uudelleen muutettuaan paikan tärkeäksi laivastotukikohdaksi. Myös inkerinsuomalaisilla on seudulla historiaa. Heidän tarinoistaan kiinnostuneen kannattaa lukea tämä koskettava artikkeli. Seudun lähihistoria on kaiken kaikkiaan huomattavan rankka ja kyllä se nykyiselläänkin näkyi. Ajattelin vielä lähiaikoina katsoa suurelta osin Paldiskissa kuvatun, synkän Lilya 4-ever -elokuvan. On mielenkiintoista nähdä miltä Paldiski näytti vielä vuosikymmen sitten.

Pimeää kuin...?

(Taustatietoja juttuun saa alleviivattuja linkkejä klikkaamalla. Ne tosin ovat suurimmaksi osaksi viroksi.) Tallinna on muutaman vuoden ajan lyhentänyt kaupungin katuvalojen paloaikaa kesäöisin ja lisäksi jättänyt reilut kymmenen prosenttia valoista pimeiksi ympäri vuoden. Taustalla ovat tietenkin kustannussyyt. Kaupunkilaiset ovat alusta asti suhtautuneet pimentämiseen varauksella, huolenaiheena muun muassa turvallisuus. Miten käy jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden? Onko pimennetyillä kaduilla enää turvallista kulkea? Kausipimentämisen lisäksi muun muassa kevyenliikenteenväylien, puistojen, parkkipaikkojen ja pururatojen valot ovat kokonaan kiinni keskiyöstä kello kuuteen aamulla vuoden ympäri. Esimerkiksi Facebookissa kysytäänkin, mistä rahaa löytyy ilmaisen julkisen liikenteen toteuttamiseen, muttei katujen täyteen valaisuun.

Kun pimentäminen vuonna 2009 aloitettiin, myös poliisi otti kantaa mahdolliseen turvallisuusongelmaan. Seuraavana keväänä julkaistun uutisen mukaan oli korkean turvallisuusriskin paikat poliisin kanssa yhteistyössä selvitetty ja niissä valaistus säilytetty ennallaan. Tänä vuonna pimentäminen onkin saanut entiseen tapaansa jatkua kaupunkilaisten ja poliitikkojen vastustavista mielipiteistä huolimatta. Apulaiskaupunginjohtajan mukaan itse asiassa jopa lisää lamppuja joudutaan tänä vuonna sulkemaan kokonaan, sillä energiakustannukset ovat vain nousseet.

Kaupungin puolelta sanoma on alusta asti ollut, ettei näyttöä turvallisuuden heikkenemisestä ole. Ja miksi olisikaan - yhteyttä on vaikea lyhyellä aikavälillä todistaa, koostuuhan turvallisuus niin monista seikoista. Samalla periaatteella ei kai toisaalta voida sanoa, että pimeys ei olisi vaikuttanut turvallisuuteen. Ja enemmän näyttöä siihen suuntaan löytyykin; vähintäänkin yhteys liikenneturvallisuuden ja valaistuksen välillä on osoitettu (tutkimustuloksia löytyy googlaamalla). Kustannuksia laskiessa pitäisikin muistaa, että myös onnettomuudet maksavat. 

Ei Tallinna toki ainut esimerkki valojen sulkemisesta ole - samanlaista uutisointia löytyy muistakin maista. Tavallaanhan idea on säästötoimenpiteenä hyvä ja jos ei kaupunki tingi kustannuksissa sieltä mistä pystyy, missä muualla se kostautuu? On luonnollista etteivät rahat riitä kaikkeen ja priorisointia on tehtävä. Jos valoja ei sammuteta, mikä muu kustannuskohde kärsii? Ja toisaalta, minkä verran vaakakupissa painavat kaupunkilaisten ärsyyntyminen tai tunne turvattomuudesta?

Onko teillä mielipiteitä kaupungin pimentämisestä kustannussyistä? Kuka hyötyy ja kuka kärsii eniten?

Lounas Neuvostoliiton tapaan?

Lomalta palaaminen tarkoitti minulle jälleen paluuta myös lounasruokaloihin. Viimeviikkoisten, ei niin piristävien lounaskokemusteni jälkeen päädyin pohtimaan millaista mahtoikaan olla asiointi neuvostoajan sööklassa*? Miten sellaisessa käyttäydyttiin ja millaisia olivat ruuat? Millaisia olivat keittäjät? Entä kuinka paljon nyky-Viron ruokaloilla lopulta onkaan yhteistä neuvostoliittolaisten edeltäjiensä kanssa? *Söökla tarkoittaa ruokalaa myös nykyvirossa, mutta sana kahvila (kohvik) vaikuttaa vallanneen alaa - ehkäpä myös osin söökla-sanan historialliseen painolastiin perustuen?

Nykypäivän virolaisissa ruokaloissa on kokemukseni mukaan pääsääntöisesti kahdenlaisia keittäjiä: niitä länsimaisen asiakasmyönteisiä (kiitokset heille), sekä niitä kaiketi tyylipuhtaan neuvostohenkisiä. Sellaisia, jotka tervehtimättä ja ilottomana läjäyttävät ruuan lautaselle - jotka hätääntyvät, hutiloivat ja muuttuvat entistä töykeämmiksi kun työrutiini syystä tai toisesta rikkoutuu. Tämä havainto perustuu kokemukseen, sillä olen tahattomasti häirinnyt muutaman keittäjän työrutiinia. En siksi, että olisin erityisen vaativa asiakas - en vain ole sisäistänyt miksi lounaan hintaan ei kuulu kraanavettä, jonka juomisen puolesta Tallinnassa kuitenkin on vastikään kampanjoitu. Miksi asiakkaan täytyy arkisessa ruokalassa joko olla juomatta tai vaihtoehtoisesti ostaa puolen litran pullovesi tai maito-/mehulasillinen litran hinnalla? Muita asiakkaita katselemalla selviää, että juomattomuus todella on vaihtoehto. Kraanaveden puuttuminen toistuu ruokalasta toiseen, joten en usko sen olevan silkka ärsyttävä ansaintalogiikka. Oli syy mikä tahansa, suorittavaa porrasta tuntuu kuitenkin hiertävän veden laskemisesta koituva ylimääräinen vaiva.

Tällainen vaivannäön ja rutiinista poikkeamisen tuska tuntuu pätevän myös yleisemmin. Paikoin pienenkin paineen alla (esimerkiksi normaali jono) palvelu muuttuu hutiloiduksi, puutteelliseksi (jopa annokset vajaiksi) ja töykeäksi. Asiakas ei ehdi edes kiitosta sanoa kun keittäjä jo mulkoilee seuraavaa jonossa. Muutaman kerran teemukiini on lirautettu vettä suunnilleen pohjan somisteeksi, vain koska jonossa on toinenkin henkilö. Teemukin läjähtäessä pöytään on seuraavan asiakkaan ruuan annostelu jo käynnistymässä. Nyrpeä ja tökerö palvelu tekee asiakkaankin helposti huonotuuliseksi, enkä ole tässä poikkeus, vaikka kovasti yritän miettiä positiivisia asioita jokaisen huonon kokemuksen jälkeen. 

Ajattelin siis purkaa ärsytykseni pieneen ajatustyöhön. Kaivelin nettiä aitojen alkuperäisten söökla-kokemusten toivossa, mutta saalis jäi melko pieneksi. Jo nopealla vilkaisulla pääsin kuitenkin toteamaan etteivät kokemukseni nyky-Viron ruokaloista ole lähelläkään neuvostoajan söökla-kokemuksia. Keittäjien töykeyden ja tympeän elekielen pohtiminen vaihtui nopeasti ihmetykseksi neuvostoruokalaympäristön suoranaisia ällötyksiä kohtaan. Postimehen vuoden 2006 neuvostoajan lounasruokaloita muistelevan artikkelin mukaan niissä esimerkiksi leijui kamala haju, joka oli peräisin rasvasta, kloorista ja tiskiräteistä. Tätä hajua voimistivat tiskialtaiden jonkinlaiset rasvankerääjät, joiden tarkoitus oli estää rasvan valuminen viemäriin. Kellariruokaloissa puolestaan lemusi vielä kaupan päälle viemäri. 

Saman artikkelin mukaan 1970-luvulla ruokaloihin tuli itsepalvelu motolla: "Ise sööme, ise joome, ise nõud ka ära toome" (itse syömme, itse juomme, itse myös astiat pois tuomme). Pöydät muuttuivat epäsiisteiksi  ja asiakasmääriä kasvatettiin samaan aikaan huomattavasti. Ikimuistoisina "herkkuina" ovat jutussa haastatellun keittäjän mieleen jääneet erityisesti mätä kaali, siniset perunat, puuroutuva makarooni ja harmaat leivät. Neuvostoajalta tähänkin päivään saakka säilyneitä perinteisiä ruokalaruokia ovat muun muassa seljanka, lihastroganoff, gulassi ja plov. 

Ylemmän kuvan sympaattinen kahvila ei varsinaisesti liity tähän tekstiin, vaan on itseasiassa ihan mukava lounasruokala. Vanhantyylisenä ja muun muassa laajan olutvalikoiman tarjoavana paikkana se toimi kuitenkin yhtenä lähtökohtana ruokalakulttuuripohdinnoilleni. Se tiivistää monta löytämistäni lähteistä lukemaani asiaa: kaikki keitot tehdään jonkinlaiseen itse keitettyyn lihaliemeen, joka tarjoaa lähinnä lihan maun ja satunnaisia luunkappaleita (ruuan valmistamisen ehdoton edullisuus). Seinässä on luukku, johon käytetyt astiat työnnetään ("Ise sööme..") ja ruokalistalla löytyy yllä mainittuja klassisia ruokalaruokia. Myös keittäjillä on päivänsä. Täällä kerrotaan Tallinnan kahviloiden historiasta ja siitä kuinka neuvostoajalla listoille tulivat kuumat ruuat ja se yllä mainittu hyvä alkoholivalikoima. Ohimennen huomioidaan myös neuvostokeittäjät, jotka lukemani perusteella ovat erilaisista viitteistä huolimatta se ehdottomasti kiintein linkki kyseiseen aikakauteen. Hygienian ja ruuan taso kun on selvästi noussut.

Jos nykypäivän standardeihin tuunattu nostalgiareissu kiinnostaa, kannattanee kokeilla esimerkiksi Sööklaa. En ole siellä vielä käynyt, mutta jokin aika sitten paikka esiteltiin Viron "ravintolaraamatussa", Eesti Maitsed -sivustolla, kuukauden kiinnostavana kohteena. Esittely on jo sivustolta hävinnyt, mutta muistaakseni Sööklaa kuvattiin siinä miljööltään aidon vanhan neuvostoruokalan kaltaiseksi, nostalgiseksi, mutta palvelultaan ja ruualtaan moderniksi. Eräällä toisella sivustolla puolestaan vinkattiin kieli poskella nostalgiannälkäisille: jos ikävöit neuvostoruokaloita, matkusta Venäjälle! Sieltä luultavasti löytyykin vielä neuvostoajalle uskollisempia ruokaloita - palvelukulttuurista puhumattakaan.

Ulkoilmamuseo ja pari asiaa eläinsuojelusta

Elokuun alun vierailumme ulkoilmamuseossa tarjosikin sopivan teeman tänään juhlittavalle Viron uudelleenitsenäistymispäivälle, hyvässä ja huonossa. Aloitetaan siitä hyvästä. Rocca al Maressa sijaitseva Eesti Vabaõhumuuseum on virallisesti museo, mutta käytännössä pikemminkin historiallisteemainen ulkoilualue. Ympäri vuoden vierailijoille avoimella alueella on näytteillä 1700-1900 -lukujen Viron sosiaalisten ja etnisten ryhmien kyläelämää, eräänä mielenkiintoisena esimerkkinä Peipsin venäläiset.

Museoalueelle on koottu alkuperäisiä yllä mainitun aikakauden rakennuksia ympäri Viroa. Se on järjestetty kylän tavoin ja alueelta löytyykin muun muassa kirkko, toimiva krouvi ja koulu. Paikalla oli turistien kuljetustöissä myös hevonen kärryineen, mutta me näimme vain kavionjäljet ja heinäsäkin. Kokeilimme kärryajelun sijaan jykevää kuusipaikkaista keinua, joka vaati kunnolla liikkuakseen vähintään kahden kaksi keinujaa.

Minulle ulkoilmamuseon käsite oli entuudestaan vieras, mutta tämänkaltaisia museoita näyttäisi olevan paljonkin ympäri maailmaa. Virossa näitä on kaksi. Ulkoilmamuseoiden pääasiallisena tavoitteena on tutkia ja säilöä vanhakantaista kulttuuria, asumista ja rakennustekniikkaa sekä tarjota näistä tietoa yleisölle. Sivujen mukaan Rocca al Maren museon rakentaminen ja täydentäminen jatkuvat edelleen.

Olimme jo kävelleet museon läpi, kun tulimme eräällä tuvalle jonka pihassa oli kaksi sikaa. Siat näyttivät hyvinvoivilta ja ruokaa, suojaa sekä kuivia pahnoja oli tarjolla. Jäin hetkeksi katsomaan sikojen touhuja, kunnes huomasin toisen olevan takapäästään halvaantunut. Sika joutui raahaamaan itsensä etujaloillaan aitauksen halki päästäkseen ruokakaukalolle. Takajalat repsottivat täysin toimimattomina ja tulivat perässä kuin rätit mudassa. Tässä vaiheessa en meinannut uskoa silmiäni. Lähdin aitaukselta museon infoon, ja matkalla mietin minkä vastaanoton saisin. Oliko sian vamma tuore vai jo pidempään tiedossa ollut, puuttumatta jätetty? Infossa otettiin, pienenä toivon kipinänä, tieto hyvin vastaan ja luvattiin hoitaja paikalle katsomaan tilannetta, sekä tarvittaessa eläinlääkäri. 

Alimmassa kuvassa ruokailee sikaparin terve yksilö - eikö näytäkin ihan siistiltä? Toisen sian tilanne tuntui kuitenkin jo silloin jotenkin liian julkiselta ollakseen hetki sitten sattunut vammautuminen. Pihalla oli turisteja, sekä jopa tuvan henkilökuntaa - eikä kukaan reagoinut. Kuinka kauan halvaantunutta sikaa voi pitää työntekijöiden ja turistien edessä ilman että kukaan tarttuu asiaan? Toivottavasti ei kauaa.

Tapauksen jälkeen mietin Viron tilannetta yleisemminkin. Tätä tapausta lukuunottamatta en ole nähnyt mitään ihmeellistä. Ratsastuskouluissa hevoset ovat voineet yhtä hyvin (tai huonosti) kuin suomalaisissa vastineissaan, Tallinnan eläintarha on siisti.. Kuitenkin satunnaiset uutiset esimerkiksi roskiinheitetyistä kissanpennuista paljastavat, että yksityiset ihmiset täällä mitä ilmeisimmin ne pahimmat rikkeet tekevät. Köyhyys on varmasti yksi, toisaalta inhimillistäväkin syy. Onneksi täällä on paljon myös näistä ongelmista välittäviä ihmisiä. Pieni googlaus sopivilla hakusanoilla paljastaa sen. 

Jos muuten aihe mietityttää ja kiinnostaa, entisen itäblokin tämän päivän eläinsuojelun puutteista on, Viroakin sivuten, vastikään kirjoittanut esimerkiksi Madjaarien mailla -blogin pitäjä. Hänen tekstinsä ja tähän mennessä kokemani perusteella Viron eläinsuojelutilanne vaikuttaa joka tapauksessa paremmalta kuin monessa muussa entisen itäblokin maassa. 

Kertokaa ihmeessä kokemuksianne ja ajatuksianne aiheesta, erityisesti Virosta tai entisen itäblokin maista. Pitkään hevosia aktiivisesti harrastaneena minua kiinnostaisi myös hevosten olot pienemmillä, yksityisillä talleilla Tallinnan ulkopuolella. Tähän mennessä kokemukseni täkäläisestä hevosmaailmasta rajoittuu pariin Tallinnan suurimpaan ratsastuskouluun. Mutta eiköhän sekin asia ajan mittaan korjaannu.

La Bottega

Kävimme viime viikolla vieraidemme kanssa illallisella Tallinnan lempi-italialaisessamme, La Bottegassa. Kyseinen kotoisan tunnelmallinen ravintola sijaitsee kauniilla Vene-kadulla vanhassa kaupungissa. Bottegan sisäänkäynti ja pieni terassi ovat myös osaltaan oikein kutsuvat. Kävimme terassilla jo aiemmin tänä kesänä, vaikka vähän viileää olikin - huopien alla tarkenee yllättävän hyvin. Paikka sijaitsee Italian suurlähetystön vieressä, mahtaakohan sieltä tulla lounasporukkaa?

La Bottega on itse asiassa trattoria, eli ravintolaa (ristorante) epämuodollisempi ruokapaikka. Pidänkin erityisesti sen konstailemattomuudesta. Iltaa istumaan voi mennä sellaisella fiiliksellä kuin haluaa - vähän rennommin tai vastaavasti pukeutumalla parhaimpiinsa. Kotoisan lämminhenkinen sisustus sopii molempiin tunnelmiin, samoin kuin perinteikäs, sopivan simppeli ruoka. Kokonaisuus toimii.

Mukana iltaa istumassa oli tällä kertaa toisen pariskunnan parivuotias lapsi ja olimmekin valinneet rennon Bottegan myös tätä silmällä pitäen. Lopulta lapsonen istui kuitenkin rauhassa kolmen ruokalajin ja kahvien ajan, syventyneenä iPadille ladattuihin piirrettyihin. Mikä keksintö. Aikuiset pääsevät hetkeksi keskittymään omiin juttuihinsa ilman että lapsella on tylsää. Olimme muuten Bottegassa aikanaan juhlistamassa myös valmistujaisiani ja ilta sujui oikein hyvin vähän isommallakin porukalla. Paikka tuntuukin muuntautuvan kivasti monenlaiseen tarpeeseen.

Kesän hurvittelut ovat tältä erää jäämässä taakse ja minulla on koittanut paluu arkeen. Lauantaina on ensimmäinen (tai toinen, ensimmäisen skippasin) lomanjälkeinen tentti. Lähikirjastotkin ovat vielä kiinni ja kotona huomio niin helposti kiinnittyy kaikkeen muuhun. Vastahan riemuitsin loman alkamisesta, mihin aika taas karkasi.. Mutta onneksi alkava syksy tuo mukanaan kaikkea mukavaa ja kokeilen kaiken kiireen päälle uutta harrastustakin. Siitäkin varmasti lisää myöhemmin.

Onko muilla kokemuksia La Bottegasta? Tai Tallinnan muista italialaisista ravintoloista?