Patarein vankilamuseo suljetaan pian!

"Termi museo on hiukan harhaanjohtava Patarein tapauksessa. Yli 80 vuotta toiminut keskusvankila jäi sulkemisensa myötä niille sijoilleen. Tiloista löytyy edelleen käytössä ollutta irtaimistoa ja välineistöä, kuten täytettyjä lomakkeita, elektroniikkaa ja vankien kenkiä.

Huolellisen ja steriilin näytteillepanon sijaan karu Patarei antaa menneisyytensä puhua puolestaan alkuperäisten tilojen ja tavaroiden muodossa. Erityisen pysäyttäviä ovat koruton hirttohuone ja kauhuelokuvan lavasteita muistuttava sairaalaosasto laitteistoineen ja lääkepulloineen. Vankilan sisäpihalla uskalias voi kiivetä notkuvat tikkaat vankien ulkoilualueen vartiotorniin; omalla vastuulla tietysti."

Ylläoleva on lainaus tekstistä, jonka kirjoitin Patarein vankilamuseosta Tallinna24-verkkolehteen. Koko jutun voi lukea täältä. Kymmenisin vuotta auki ollut ainutlaatuinen vankilamuseo suljetaan lopullisesti tämän kuun viimeiseen päivään kauden päättyessä. Pahasti rapistumaan päässeen merilinnoituksen turvallisuutta vierailijoille ei voida enää taata, eikä mikään taho ole ottanut kunnostustaakkaa itselleen. Suosittelen ehdottomasti käymään vielä paikan päällä, jos suinkaan vain ehdit. Tai jos olet jo käynyt, mitä ajatuksia paikka herätti?

Kolmen vuoden (!) takainen Patarei-postaukseni runsaine kuvineen löytyy täältä. Aika menee kyllä nopeasti. 

PS. Olen edelleen olemassa, enkä halua vielä julistaa blogiakaan täysin kuolleeksi. Elämä on ollut aikamoista haipakkaa ja blogi tahtoo vaan koko ajan jäädä jalkoihin, toisaalta ehkä ymmärrettävästikin. Osin kai mietin sivussa edelleen mitä tältä blogilta edes haluan, vaikka tiedostan ettei sen kai tarvitsekaan olla mitään sen kummempaa kuin Tallinna- ja Viro-juttujen tallentamista ja välittämistä.

PPS. Teen itse asiassa jo seuraavaa juttuani Tallinna24-sivustolle, mutta YRITÄN saada tänne lähiaikoina myös jotain ihan tätä blogia varten kirjoittamaani. Aiheita olisi kyllä varastossa. :)

Kattiradio ja Tallinn Broadcasting

Nyt siihen projektiin, josta olen parissa viime postauksessa vihjaillut!

Lähdin reilu vuosi sitten tekemään kissa-aiheista radio-ohjelmaa Tallinnan eräälle pienelle vapaaehtoisvoimin pyörivälle suomenkieliselle radioasemalle. Kyseinen ohjelma, Kattiradio (klik), oli asemalla silloin työskentelevän Helena Paavonsalon idea. Lähdin ensimmäiseen lähetykseen  kertomaan järjestötoiminnasta ja vähän vahingossa jäin sille tielle. Myöhemmin tiimiimme liittyi kolmas jäsenemme Krista.

Loppuvuodesta unelma itsenäisestä toiminnasta samassa radiossa lähetettävän ystäväohjelmamme Sunnuntaibullan kanssa alkoi kuitenkin orastamaan ja alkuvuodesta pakkasimme ohjelmamme valmiina luomaan jotain omaa. Tuloksena syntyi Tallinn Broadcasting -portaali, jonka upouudet sivut löydät täältä.

Sameli Muurimäen portaalimme etusivua varten ottama kuva. 

Tällä hetkellä portaalimme alla on siis vasta kaksi ohjelmaa, mutta etsimme mukaan porukkaamme uusia innokkaita tekijöitä. Jos asut Tallinnassa ja sinua kiinnostaa kokeilla podcastaamista, kirjoita rohkeasti meille osoitteeseen tallinnbroadcasting@gmail.com tai erikseen Kattiradiolle osoitteeseen kattiradio@gmail.com. Toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen, mutta meillä on tarjota käyttöön kotoisa pieni studio kaikkine varusteineen Tallinnan keskustassa kissakahvila Nurrin tiloissa. Ja tietenkin mukava porukka taustalle :)

Kattiradio on saanut kivasti uusia seuraajia ja meillä on hieno kevät tiedossa mielenkiintoisten vieraiden parissa. Tervetuloa siis kuuntelemaan ja kaikille kissaihmisille myös kovasti tervetuloa Kattiradion vieraaksi!

P.S. Sivuiltamme löytyy pienet esittelyt meistä ohjelmien tekijöistä. Älä ihmettele oikeaa etunimeäni, joka on siis Meri. Täällä jatkan näillä näkymin toisella nimelläni Ida.

Vierailulla Pesaleidjan kissatalolla

Jatketaan kissajutuilla vielä hetki.

Ystäväni Timo Suutarinen, joka valokuvaa ja kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa, kävi vierailulla meillä Pesaleidjan löytökissatalolla. Timo kirjoitti käynnistään kauniin tekstin, joka välittää hyvin kissatalon tunnelman. En millään malta olla julkaisematta tekstiä myös täällä. Kuvat ovat niin ikään Timon ottamia ja niissä on kotia odottavia kissojamme. 

Timon mukana oli tällä kertaa minun sijastani ystäväni Helena, johon tekstissäkin viitataan. Helena toimii kissakahvila Nurrin "kissamummina" ja teemme hänen kanssaan yhtä hauskaa projektia, jonka esittelen aivan pian! :)

Timon kuvaus kissatalovierailusta alkaa kuvan alta. On ilo lukea näin sujuvaa tekstiä! Kiitos Timo, kun välität.

On perjantai, reilu viikko ennen ystävänpäivää.

Desinfioimme kädet eteisessä ja suljemme oven perässämme. Ympärillämme ison olohuoneen kokoisessa tilassa on kymmeniä kissoja. Suurin osa niistä pysyttelee turvassa valkoisille seinille rakennetuissa puisissa laatikoissaan. Muutama utelias tulee kiertelemään lattiaa ympärillemme. Rohkeimmat kissat jopa puskevat meitä. Täällä on lähes täysin hiljaista.

”Osa näistä on kotikissoja.”, ystäväni Helena kertoo minulle. Helena on Kattiradion juontaja ja Kassikohvik Nurrin virallinen kissamummo. Kyykistyn ja annan kissojen tutkia meitä ja tottua meihin kaikessa rauhassa. Vasta kierrettyäni huoneen pari kertaa alan ottamaan kuvia. Joka kerta kissat hätkähtävät kameran ääntä. Näiden kissojen katseet kertovat samoista kohtaloista, joita olen nähnyt sairaaloissa ja vankiloissa.

Silmät heijastavat pelkoa ja surua. Osan katseessa on varovaista toivoa paremmasta, mutta kaikilla on jatkuvaa varovaisuutta meitä ihmisiä kohtaan. Nämä kissat ovat joka hetki valmiina perääntymään, pakenemaan ja viimeisenä keinona puolustamaan itseään. Ne on löydetty Tallinnan ja lähiseutujen kaduilta. Niitä on kohdeltu usein todella huonosti ja lopulta hylätty oman onnensa nojaan, koska kissalla ei ole täällä juuri mitään arvoa.

Huone on kuin suuri odotusaula. Turvasatama, jossa on elämän perustarpeet - vettä, ruokaa ja hiekkalaatikot. Kun näin paljon eläimiä tai ihmisiä laitetaan samaan tilaan, hyvässäkin hoidossa arki muuttuu stressaavaksi ja uuvuttavaksi. Omaa rauhaa ei ole kenelläkään. Suuret ikkunat antavat sentään mahdollisuuden katsella luontoa, ohi lentäviä lintuja ja pian alkavan kevään merkkejä.

Helenan tuomat lelut saavat kissatalon kissat leikkimään. Leikki on jotain, mikä rikkoo loputtoman odotuksen harmauden. Jossain sisällä syttyy pentumainen ilo, joka purkautuu ilmoille riehakkaina hyppyinä langoista punottujen hiirten perässä. Leikin keskelläkin varovaisuus säilyy näissä kissoissa ja lelut vaihtavat vauhdissa omistajaa. Yhteenottoja vältetään. Ihan kuin koulun liikuntatunneilla, osa lähtee heti rohkeasti mukaan, toiset tarkkailevat aikansa, mitä tapahtuu.

Joukossa on pari nuorempaa kissaa. Yksi niistä tulee pesästään ja esittäytyy meille. Se nauttii rapsutuksista ja pääsee hetken tuttavuutta tehtyään Helenan syliin. Menen kuvaamaan nurkassa olevaa kissaa, joka sähisee joka kerta, kun menen lähelle. Tällaiset kissat tarvitsisivat kaikkein eniten uuden, rakastavan kodin, jossa niiden luottamus ihmisiin pääsisi syntymään uudestaan. Jokainen kissa täällä on omalla tavallaan hyvin kaunis ja yhtä syytön kohtaloonsa. Yksi on menettänyt korvansa tammikuun pakkasissa, mutta on sentään vielä elossa. Kaikki eivät ole päässeet edes tänne asti.

Talossa on myös pienempi samanlainen huone sekä sairashuone, jossa kissat vuorollaan saavat hoitoa. Toiminta on täysin vapaaehtoistyön ja hyväsydämisten ihmisten lahjoitusten varassa. Koko ajan on tarvetta niin ihmisille kuin rahallekin. Tärkeintä tietysti olisi, että mahdollisimman moni kissa saisi nopeasti uuden kodin. Desinfioimme kädet myös lähtiessämme. Kotona ystäväni kissat nuuskivat minut tarkkaan. Mietin, osaavatko ne arvata, miten onnekkaita ovat ollessaan perheenjäseniä.

Löytökissa-aiheinen kolumnini

Julkaisen tässä postauksessa kolumnin, jonka kirjoitin Tallinna24.ee-verkkolehteen loppuvuodesta.

Kuten olen täällä kertonut, olen mukana kodittomien kissojen auttamisessa paikallisen Pesaleidja-järjestön kautta. Puolitoista vuotta järjestön vapaaehtoisena on kerryttänyt minulle monenmoista kokemusta ja näkemystä, joiden pohjalta kyseisen kolumnin kirjoitin.

Kuvassa olen kissakahvila Nurrissa ja se liittyy yhteen projektiin, jonka myös esittelen täällä lähiaikoina :)

Kolumnin teksti kuuluu näin:

"Kaikki kissat eivät nauti kissanpäivistä Tallinnasta. Kodittomia kissoja Tallinnassa on paljon. Osa niistä on ihmisen hylkäämiä ja osa kadulle tai metsiköihin syntyneitä villikissoja.

Kodittomien kissojen suureen lukumäärään Tallinnassa on useita syitä.

Tallinnassa ja Virossa ylipäätään on kissan arvostus matala. Kissoja on liikaa ja ihmisen huolimattomuuden tai välinpitämättömyyden vuoksi syntyneitä vahinkopentuja jaetaan ja tuputetaan eteenpäin ilmaiseksi.

Ilmainen mielletään arvottomaksi ja rahaa ei haluta laittaa kissan terveydenhuoltoon tai leikkauttamiseen.

Kissaa pidetään myös itsenäisenä ja ajatellaan, että kissan kuuluukin kuljeskella ympäri maita ja mantuja - liian usein leikkaamattomana. Pentuja voi tulla kerralla paljon, useamman kerran vuodessa.

Kadonnut kissa on Virossa helposti korvattavissa.

Myös kissoja koskevien myyttien kirjo elää Virossa vahvana. Esimerkkejä löytyy sisäkissojen oletetusta onnettomuudesta ja surullisuudesta siihen, että kissan tulisi saada vähintään yhdet pennut ennen sterilointia.

Erään myytin mukaan olisi luonnonvastaista, ellei jopa rääkkäystä, kastroida uroskissa. Tämä lienee virolaisen ”machokulttuurin” erikoinen ilmentymä.

Yleisten asenteiden ja uskomusten lisäksi Tallinnan nykyistä tilannetta pohjustaa osaltaan myös neuvostoaika, jolloin eläinlääkäriasemia ei juuri ollut ja sterilointeja tai kastraatioita ei ajateltukaan. Irtokissoja oli kaikkialla.

Menneisyyden ja asenteiden painolastista huolimatta Tallinnan tilanne on onneksi ollut vuosi vuodelta paranemaan päin. Tästä kuuluu kiitos niille ihmisille, jotka tekevät raskasta auttamistyötä hartiavoimin.

Kaupungin pakollista rankkuria lukuun ottamatta julkishallinnon puolelta ei heru tukea ja kodittomien kissojen auttaminen perustuu täysin vapaaehtoiseen työhön ja lahjoitusvaroihin.

Isojen yksityisten järjestöjen lisäksi Tallinnasta löytyy myös yksityishenkilöiden omakustanteisesti pyörittämiä kymmenien kissojen ensisuojia.

Työn tärkeydestä ja toimijoiden määrästä huolimatta politiikassa tai lehdistössä kodittomien lemmikkien tilannetta ei juurikaan puida joitain poikkeuksia lukuun ottamatta.

Kissan nostaminen pöydälle myös julkishallinnon puolella auttaisi osaltaan meitä kohti tulevaisuutta, jossa jokaisessa kodissa ei ehkä olisi kissaa, mutta jokaisella kissalla olisi koti.

Asennekasvatusta tarvittaisiin pikaisesti ja sitä pitäisi antaa jo koululaisille. Ilman asenteiden muuttumista vanhat uskomukset ja ajatukset kissan arvosta uhkaavat periytyä sukupolvelta toiselle. 

Kuka tahansa ja myös suomalainen voi auttaa Tallinnan kodittomia kissoja. Paikalliset järjestöt tarvitsevat jatkuvasti rahalahjoituksia, auttavia käsiä vapaaehtoistyöhön, tavara- ja ruokalahjoituksia sekä uusia koteja kissoille. Virossa asuva voi myös tarjota sijaiskodin.

Jos haluat auttaa, mutta et ehkä ihan vielä tiedä miten, voit kirjoittaa minulle osoitteeseen meri@pesaleidja.ee.

Jos taas kissan adoptointi kuulostaa sopivalta vaihtoehdolta, voit katsella kotia etsiviä kissoja ylläpitämältäni Pesaleidja-järjestön suomenkieliseltä Facebook-sivulta."

Lähde: tallinna24.ee

Pakkaspäivä Rakveressa

Täällä taas, PIIT-KÄN tauon päätteeksi! :)

Loppunut vuosi oli täynnä muutoksia ja kiireitä, joiden jalkoihin blogin kirjoittaminen vain jäi. Tuntuu ihan hassulta naputella tekstiä tänne lähemmäs vuoden tahattoman blogitauon jälkeen. Teen vielä erikseen pienen katsauksen viime vuoteen, mutta jatketaan sillä välin tästä eteenpäin niinkuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. 

Meillä oli vieraita uutenavuotena ja heti vuodenvaihteen jälkeen kauniina pakkaspäivänä (-17 astetta) päätimme suunnata Rakvereen ja sen keskiaikaiseen linnoitukseen. Olen tehnyt aiemmin postauksen kesäpäivästä samaisessa linnoituksessa (täällä), mutta tämä reissu todisti, että linnoitus ja Rakveren kaupunki yleensäkin käyvät kohteeksi myös kovalla pakkasella.

Lääne-Virumaan maakunnan pääkaupunki Rakvere sijaitsee noin 100 kilometria Tallinnasta itään. Kaupungin asukasluku on noin 15 000 ja sen tärkeimpiä nähtävyyksiä ovat Vallimäellä sijaitseva keskiaikainen linnoitus ja Tarvas-patsas, Jumalanäidin syntymisen kirkko ja myös kaupungin Viron moderneimmaksi kuvattu keskusaukio.

Jätimme auton Pikk-kadulle ja kiipesimme portaat ylös linnoitukselle. Vallimäeltä aukeaa kaunis näkymä kaupungin yli.

Linnan ulkopuolella sijaitsee kuuluisa pronssinen Tarvas-patsas, joka pystytettiin kaupungin 700-vuotispäivän kunniaksi.

 

Siellä se siintää, kuuran keskellä tällä kertaa.

Oli kylmä! Ajatus parin tunnin kiertelystä pistävässä pakkasessa tuntui vähän arveluttavalta idealta, koska linnoitus ei juurikaan tarjoa suojaa. Maakellarit, lämmitetyt historiahuoneet ja ulkotulien ympärykset auttoivat kuitenkin paljon ja pakkanen ei lopulta oikeastaan edes häirinnyt.

Lipunmyynti ja pieni lämmittelyhetki.

Sisäpiha ja työntekijöitä lämmittelemässä ulkotulen ääressä.

Keskiaikainen kidutusnäytös oli juuri alkamassa, joten tällä kertaa osallistuimme. Näytös pyörii puolen tunnin välein aina kun linnoitus on auki. En kerro tässä enempää etten paljasta liikaa, mutta suosittelen osallistumaan. Hyvät yllätykset ja naurut saimme, vaikkei se ehkä teemaan sovikaan.

Linnoituksen isolla pihalla. Pihalla pääsee ampumaan nuolilla, leikkimään turnajaisia ja tekemään monenlaista muuta. Kovalla pakkasella aktiviteetteja oli kyllä vähän vähemmän kuin kesällä.

Yksi pihan tapahtumista on päivittäinen tykinlaukaus. Tykki laukaistaan aina linnoituksen aukiollessa kello 12. Ampu tulee!

Mitään kuulaa ei lentänyt, mutta meidät hätisteltiin silti alas muurilta jonne tykki osoitti. Jysäys oli korvia huumaava ja hyvät naurut siitäkin säikähdyksestä irtosi. Vähemmän nauratti pihalla olleen hevosen ja vuohen puolesta, niille kun jysäys tulee aina yllätyksenä.

Puren!

Pihalla pääsi vähän pelleilemäänkin.

Kaiken kaikkiaan linnoituksessa oli jälleen kerran hurjan hauskaa. Kyseessä on aikuisille ja lapsille yhtälailla sopiva teemapuisto, jossa on paljon nähtävää ja koettavaa. Historiallisesti sivistäviäkin elementtejä löytyy. Kiipeämistä isoja kiviaskelmia pitkin on aika paljon, jos haluaa poistua maan tasolta ja esimerkiksi vanhusten ja liikuntarajoitteisten kannattaa huomioida tämä. Kesällä linnassa toimii myös ravintola.

Linnoituksen kotisivut löydät täältä.

Tällä kertaa tutustuimme lyhyesti myös pieneen Rakveren kaupunkiin. Kahviloita ja ravintoloita löytyy ihan mukavasti ja kaupungilla on mukava vain käyskennellä. Katukuvassa on vuoroin puu- ja kerrostaloaluetta.

Yksi nähtävyyksistä on Viron väitetysti modernein keskusaukio, jonka design on kyllä jo yli kymmenen vuotta vanha.

Jumalanäidin syntymisen kirkko on ortodoksinen pyhiinvaelluskohde, josta löytyvät Viron ainoat avoimet pyhäinjäännökset. Marttyyripappi Sergi Florinskin maallinen maja lepää näkyvillä kosteus- ja lämpötilasäädellyssä arkussa. Kuvia kirkossa ei luonnollisestikaan saa ottaa.

Vielä vilkaisu kaupungille Vallimäeltä ja kotiin.

Kyllä pienessä Rakveressa saisi viikonlopun kulumaan varsin mukavasti milloin vain!

Matkailusivusto VisitEstonian Rakveren kaupunkioppaan löydät täältä.

Vierailulla itävirolaisessa lastenkodissa

Viikko sitten lauantaina kävimme pienellä porukalla viemässä tavarakuorman Virossa asuvien suomalaisten naisten yhteisön avustuskohteeseen, Kohtla-Nõmmen lastenkotiin. Lisäksi tavaraa meni Kohtla-Järven sosiaalitoimistolle. Jos haluat lukea lisää Suomettarien hyväntekeväisyystyöstä, se onnistuu täällä: KLIK. Lastenkoti ei salli tunnistettavien kuvien julkaisemista lapsista, joten jätin varmuudeksi pois kaikki kuvat asukkaista.

Päivämme alkoi yhteisömme varastolta, jossa pakkasimme pakettiauton täyteen sekä sosiaalitoimistolle, että itse lastenkotiin vietävää tavaaa. Matkaan lähdimme kahdella autolla.

Mitä olisikaan vähänkään pidempi ajomatka ilman kahvipaussia. Statoilin valikoimista löytyi suurin näkemäni take away -muki, noin puolilitrainen. Jätimme megamukit kuitenkin tällä kertaa ottamatta.

Ajomatka meni rattoisasti rupatellessa ja vajaan parin tunnin päästä aloimmekin olla perillä. Matkan varrella näkyi tutun näköistä itävirolaista syrjäseutua. Tämänkaltaisia kauniita, mutta enemmän tai vähemmän ränsistyneitä kivitaloja on paljon.

Ensimmäinen etappimme. Sosiaalitoimisto ei ole lauantaisin auki, joten kannoimme tavarat erään kerrostalon kellariin odottamaan siirtoa. 

Perillä lastenkodilla. Pari vanhempaa asukasta tuli meille kantoapuun.

Alkuun palaveerasimme käytännön asioista kahvien ääressä johtajattarien kanssa ja selailimme lasten kuvia eri tempauksista ja tapahtumista.

Sen jälkeen teimme kierroksen suureen lastenkotiin. Lapset on järjestetty neljään perheeseen, jotka asuvat eri siivissä. Jokaisessa perheessä on 8 paikkaa. Vanhin lapsista oli muistaakseni 19-vuotias ja nuorimmat vaippaikäisiä. Vanhempien lasten muuttoa omilleen tuetaan parin vuoden ajan, jonka aikana oma toimeentulo olisi löydettävä.

Lastenkodilla on yksi huone varattuna lahjoituksena saaduille uusille tavaroille. Sieltä otetaan esimerkiksi lasten syntymäpäivälahat ja mahdolliset palkinnot.

Sekalaisia kuvia lastenkodista.

Viimeisenä kuva auton ikkunasta napattuna paluumatkamme alussa. Lastenkoti sijaitsee hiilikaivosalueella, jossa myös työpaikkoja on rajallisesti.

Ehdimme vielä illaksi Tallinnaan. Päivä oli kaiken uuden ja kiinnostavan takia aikamoisen väsyttävä, mutta ehdottomasti sitäkin antoisampi!