Tartu Rattaralli

Viikonloppuni vierähti Tartossa tuhansia pyöräilijöitä ja kisaturisteja houkutelleessa Tartu Rattaralli -pyöräkisatapahtumassa. Kisatunnelma aurinkoisessa Itä-Viron pääkaupungissa sai kyllä perhoset lepattamaan vatsassa, mutta en sentään itse osallistunut. Vanhalla Helkamallani ei olisi kovin pitkälle körötelty. Toisaalta kaikki eivät ajattele näin pessimistisesti: eräs paikallinen kisakonkari polki sunnuntaisen 137 kilometrin matkan neuvostoaikaisella pyörällä vajaaseen kahdeksaan tuntiin. Eivätkä haastattelun mukaan edes ketjut katkenneet, siis tänä vuonna.

Tartto tarjosi minulle ensimmäisen kosketuksen ennen täysin vieraaseen kilpapyöräilyyn. Pyöräilijöiden vauhti voi nousta jopa noin kuuteenkymppiin ja pikku trikoot eivät kaatuessa juuri suojaa. Juurikin amatöörikisassa vaaratilanteita aiheuttaa myös pyöräilijöiden kokemattomuus ryhmissä ajamisesta. Nämä kisat kaiketi sujuivat ilman sen suurempia haavereita, eivätkä maaliin saapuvat pyöräilijät edes vaikuttaneet niin uupuneilta kuin matkan perusteella olisi voinut kuvitella.

Kisat isännöinyt Tartto osoittautui oikein kauniiksi kaupungiksi keskustan vaaleine rapattuine rakennuksineen. Virolaiseen tyyliin rakennukset ovat vaalean värimaailmansa lisäksi täynnä yksityiskohtia ja koristeellisuutta näyttämättä kuitenkaan isolta kermakakkuriviltä. Virolaisessa kaupunkityylissä olisikin pientä esteettistä vinkkiä meille tylsän järkevän funktionaalisille suomalaisillekin. Miksi meillä lähes kaikki kaupunkirakentamisen irrottelu tapahtuu ruskean ja harmaan välimaastossa? 

Tartossa säät suosivat kisaporukkaa lähes koko viikonlopun ja oli ihanaa vain kävellä päämäärättä pitkin kaupunkia. Kiersin myös keskustan kampusalueen, joka oli kauniin tunnelmallinen kukkivine kirsikkapuineen. Tartosta jäi viikonlopun isoista kisoista huolimatta päällimmäisenä mieleen rauhallisen seesteinen pienemmän kaupungin tunnelma. Ymmärrän miksi moni Tartosta pitää - se tarjoaa sopivaa kontrastia paikoin kolkolle Tallinnalle. Selvästi edullisempi hintataso oli myöskin positiivinen yllätys.

KGB-museo

Kävimme viikko sitten ystäväpariskuntamme kanssa Viru-hotellin KGB-museon opastetulla kierroksella. Tämän päivän arkiselta tuntuva Viru-hotelli on suojeltu rakennus, jolla on resuinen menneisyys entisenä KGB:n tukikohtana. Ylimmässä kerroksessa sijaitseva museo on suosittu - aiemmin keväällä emme päässeet enää saman päivän kierrokselle ja tämäkin perjantainen kierros tuli täyteen. Varaus kannattaa siis tehdä hyvissä ajoin.

Iloisen oppaamme sanojen mukaan museon tarkoitus on tarjota pieni kurkistus Neuvostoliiton järjettömyyteen humoristisesta näkökulmasta, ei niinkään puida traumoja tarinoimalla ikävistä yksityiskohdista ja muistoista neuvostoliittolaisesta arjesta. Onkin tavallaan lohdullista kuinka näinkin lyhyen aikaa Neuvostoliiton jälkeen sen tolkuttomuudesta osataan löytää huumoria. Surullisiin ihmiskohtaloihin ja Neuvostoliiton jälkeensä jättämiin yhteiskunnallisiin ongelmiin törmäämme kuitenkin eri muodoissa edelleen päivittäin. Tämä ei liene yllätys, niin täydellisesti kyseinen hirmuvalta täkäläistä yhteiskuntaa muutti. Toisaalta näiden menneisyyden haamujen rinnalla on hienoa huomata miten eteenpäinpyrkivä ja yrittäjähenkinen valtio tämän päivän Viro on.

Kannattaa käydä kuuntelemassa millaisia tarinoita Viru-hotellilla on tarjota. Varauksen voi tehdä hotellin nettisivuilta tai respassa.

Ribe

Täällä oli helatorstaina normaali työpäivä, mutta me vietimme suomalaisittain vapaapäivää. Ystäväpariskuntamme matkusti tänne pidennetyn viikonlopun viettoon ja olimme varanneet illaksi pöydän vanhan kaupungin aina yhtä upealla Vene-kadulla sijaitsevasta Ribestä.

Olen käynyt Ribessä pari kertaa aiemminkin. Palvelu on ollut kaikilla kerroilla Riben suurin vahvuus ja sitä se oli tälläkin kertaa. Tarjoilijat olivat ystävällisiä ja täsmällisiä ja näyttivät hassusti ihan agenteilta nappikuulokkeineen, joilla he kommunikoivat suoraan keittiön kanssa. Tarkkuus ei aina toteudu virolaisessa ravintolamaailmassa, mutta Ribessä ruuat ovat aina tulleet tilatun mukaisesti ja synkassa pöytään. Tällä kertaa myös kielikysymys huomioitiin esimerkillisesti - meitä mieheni kanssa palveltiin viroksi ja ystäviämme englanniksi. Ihanaa, kun pyrkimys puhua viroa huomioidaan. Joissain paikoissa nimittäin pelkkä aksentti riittää palvelukielen välittömään vaihtamiseen englanniksi. Se tuntuu lähinnä kurjalta - puhunko tosiaan noin huonosti?

Ribessä on muuten ihan muutama kuukausi takaperin vaihtunut pääkokki ja ruokalista on laitettu kokonaan uusiksi. Parin kokemukseni perusteella ruoka on mielestäni Ribessä hyvää ja kiinnostavaa, mutta ei välttämättä aina niin sykähdyttävää. Tätä ei kannata ottaa kauhean vakavasti, sillä osa annoksista oli tälläkin kertaa ainutlaatuisen hyviä, kuten kuulemma esimerkiksi ravintolan omat jälkiruokasorbetit. Oma pääruokani (sienirisotto) ja jälkiruokani olivat myös todella hyviä - toisaalta keittiön tervehdys ja alkuruoka tuntuivat jokseenkin liian suolaisilta. Pääkokin vaihtumista ei välttämättä ruuan tasosta huomannut, mutta lista tuntui muuten nyt mielenkiintoisemmalta. Suosittelen kokeilemaan jos klassisen tyylinen ravintola on haussa!

Kokonaisuutena Ribe on tyylikäs, varma valinta ja asiakkaana tuntee itsensä todella tervetulleeksi. Yritimmekin varata pöydän jo juhannukselle, sillä pidämme silloin pienet juhlat. Katsotaan miten käy, sillä viime juhannuksena täällä oli melko hiljaista ja monet ravintolatkin kiinni.

Tallinna Päev

Tiistaina täällä vietettiin Tallinna-päivää, eli tarkemmin Tallinnan vuonna 1248 saamien Lyypekin kaupunkioikeuksien muistopäivää. Harmi sinällään, että päivä oli tavallinen tiistainen työpäivä. Ohjelma oli hauska: esimerkiksi kello 10 aamulla esittelivät bussikuskit uusia kulkupelejään vapaudenaukiolla. Tallinnassa yleensäkin järjestetään kaikenlaista ohjelmaa ja ulkoilmatapahtumaa tasaisin väliajoin ja kesäaikaan lähes jatkuvasti. Tässä mielessä virolaisilla on hyvä itsetunto; he haluavat juhlistaa ja muistella historiaansa - soveltuvin osin - ja vaalia omaa kulttuuriperinnettään. Kaikenkokoiset ja -näköiset tapahtumat myös muistuttavat, ettei juhlinnan aina tarvitse olla ilotulitusta ja shampanjaa, vaan vähempikin riittää tuomaan iloa ja tärkeyden tunnetta.

Tallinna-päivän ohjelmaan kuului muun muassa Raekoja Platsin jazz-konsertti. Esiintymässä olivat paikalliset artistit Raevo Tafenau ja Villu Veski. Konsertin jälkeen lähdimme seuraamaan Tallinna Toomklubin järjestämää liikkuvaa teatteria nimeltään Tallinna loomine, joka näyttää olevan ohjelmistossa myös tulevilla vanhan kaupungin päivillä. Seurue kulkee vanhassa kaupungissa ja pysähtyy Tallinnan synnyn kannalta merkittäviin paikkoihin esiintymään. Näytös oli toteutettu kivasti, vaikka väkeä oli paikoin niin paljon, ettei esiintyjiä juuri näkynyt ja kauempaa ei saanut läheskään kaikesta vironkielisestä puheesta selvää. Mutta ideahan on tärkein :)

Luettua: The Good German

Luen melko usein kirjani englanniksi, erityisesti jos se on kirjan alkuperäiskieli. Joskus on kuitenkin tyydyttävä käännökseen, sillä ostan paljon kirjoja kirpputorilta, eikä niissä aina ole varaa valita kieltä. Tämän Joseph Kanonin teoksen suomennos on Jaettu Berliini. Nimi kuulostaa vähän tönköltä, ehkä liian konkreettiselta kaunokirjalliselle romaanille? Alkuperäinen nimi The Good German on runollisempi ja olisin varmasti ottanut englanninkielisen version mukaani täysin pohtimatta. Jaettua Berliiniä sen sijaan pyörittelin käsissäni ja palautin hyllyyn, mutta muutin vielä mieleni ja ostin kirjan.

Pidin tarinasta ja sen käsittelemistä teemoista. Erityisesti loppua kohti kerronta alkoi kuitenkin muistuttaa tyylilajiltaan enemmän toimintaa kuin historiallista fiktiota, mitä olin eniten kirjalta odottanut. Kirja ottaa kompleksiseen natsi-Saksaan melko yksioikoisen näkökulman yhdysvaltalaisen päähenkilön kautta, mutta tarjoaa kuitenkin vastavoimana objektiivisempia havaintoja muiden henkilöiden kautta. Teos esittää mielenkiintoisia kysymyksiä pohtimatta niihin kuitenkaan vastauksia valmiiksi: kuinka syyllinen natsi-Saksan julmuuksiin oli tavallinen saksalainen, joka katsoi poispäin kun ihmisiä kuljetettiin keskitysleireille? Kuinka syyllinen on kuka tahansa joka katsoo sivusta ja suojellakseen itseään hyväksyy valheen, vaikka tietää totuuden? Kuinka syyllinen on ihminen, joka välillisesti työllään tukee vääryyttä ja julmuutta, vaikka voisi lopettaa työnsä? Kuinka syyllinen on ihminen joka vaikenee vaikka voisi ryhtyä vastarintaan? 

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Berliiniin. Kaupunki on raunioina ja sitä miehittävät sektoreillaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain armeijat. Jake Geismar on yhdysvaltalainen toimittaja, joka saapuu Berliiniin etsimään rakastajatartaan vuosien takaa, ajalta ennen sotaa. Jake tarvitsee mehevän lehtijutun oikeuttaakseen olonsa Berliinissä, joten hän sekaantuu suin päin vaaralliseen vyyhtiin joka aukenee solmu kerrallaan tarinan edetessä. Supermiehen tavoin Jake selviytyy, vaikka hänen henkensä on paikoin hiuskarvan varassa. Jake ei tingi moraalistaan kertaakaan. Berliinissä kukoistava raadollisuus, oman edun tavoittelu, rikollinen rahanteko ja hädässä olevien ihmisten hyväksikäyttö ei vie häntä mukanaan. Hän on suoraselkäinen ja oikeudentuntoinen, kun taas antisankareita Jaken lähipiiristä sivuhenkilöinä löytyy yllinkyllin.

Tarinan sisällä kulkeva rakkauskertomus on vielä Jaken yhdeksää elämää epätodellisempi. Hänen entinen rakastajattarensa Lena on raiskattu, tämän pieni poika on kuollut pommituksessa ja Lena itse on menehtymäisillään puoskarilla teettämäänsä aborttiin, kun yllättäen Jake saapuu paikalla. Jake parantaa Lenan sekä fyysisesti että henkisesti. Lena on kuin herkkä kukkanen, joka häilyy tuulessa kirkkaan realismin ja utuisen unohduksen välillä. Kuinka syyllinen oli Lena tavallisena saksalaisena? Jake auttaa Lenaa järjestelemään ajatuksensa ja seisomaan tiukasti realismin puolella. Jokainen tavallinen saksalainen olisi voinut tehdä jotain, mikä olisi ollut enemmän kuin pään kääntäminen pois. Relativismiin ei tule sortua. Jake näkee oikean ja väärän hyvin mustavalkoisena.

Esimerkkiä moraalittomuudesta edustaa Emil, Lenan aviomies, jota etsitään neuvostoliittolaisin sekä yhdysvaltalaisin voimin. Emil on matemaatikko ja natsi-Saksan tiedemies, joka on kadonnut sota-aikana. Myöhemmin selviää, että hän on ollut yhdysvaltalaisten käsissä, mutta salakuljetettu neuvostoliitolaisille. Emilin tarina ja hänen salakuljetuksensa nivoutuukin sekä Jaken lehtijutun että ristiretken teemoiksi. Emil on tehnyt välillisesti julmuuksia natsien riveissä ja hänet kuvataan esimerkkinä henkilöstä, jonka ei tulisi saada tekojaan anteeksi. Todellisuus ei kuitenkaan tuomitse. Lahjakkaana tiedemiehenä Emil kuljetetaan Yhdysvaltoihin uuteen elämään vailla menneisyyden painolastia. Tällaista onnea ei ole kaikilla ja tarina kuvaa hyvin erilaisia saksalaisia kohtaloita raunioiden ja oikeuden jakamisen keskellä.

Vaikka pidin rakkaustarinaa hieman lällynä, se kuitenkin muistuttaa siitä ettei kaikki hyvyys ja oikeudentunto katoa vaikka maailma olisi raunioina. Poikkeustilanteet paljastavat ihmisen todellisen luonteen. Jaken käsitys oikeasta ja väärästä on mustavalkoinen, mutta hänen lähipiirinsä henkilöt muistuttavat sekä sanoin että teoin kaiken olevan kuitenkin suhteellista. Tarina herättää lukijan miettimään omaa kantaansa oikean ja väärän suhteesta ja se on mielestäni ehdottomasti tämän romaanin parasta antia. Kirja käsittelee näitä kysymyksiä natsi-Saksan näkökulmasta, mutta niille löytää helposti yhtymäkohtia nykypäivään. Eivät ihmisen hyvyys ja pahuus välttämättä täysin muuttuneet natsi-Saksan aikana, se vain tarjosi niille puitteet tulla esille erityisen kärjistyneellä tavalla.

Volber

Vappu on nyt vietetty täällä Tallinnassa. Juhlinta tuntui suomalaiseen koko kansan perseet olalle -biletykseen tottuneelle melko rauhalliselta, vaikka ydinkeskustassa ja vanhassa kaupungissa liikuimmekin. Virolainen vapunjuhlinta onkin osittain jäänyt neuvostoaikaan, onhan vappu tunnetusti myös kommunistinen juhla. Vappuaattona terasseilla oli mukavasti tilaa ja kaikenlainen örvellys loisti poissaolollaan. Myös vappupäivä sujui rauhallisissa tunnelmissa ja säätkin suosivat; aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpöä oli reilut kymmenen astetta molempina päivinä.

Aattona istuimme vapaudenaukion Wabadus Cafen hampurilaisen ääreen katselemaan vieressä käynnistyvää klassisen musiikin konserttia. Wabadusista jatkoimme myöhemmin matkaa vielä toiselle terassille lämpölamppujen alle. Vappupäivänä puolestaan päädyimme jälleen kerran lettutaivas Kompressoriin. Rapean tuoreina pöytään saapuvat letut eivät aina hurmaa kuvauksellisuudellaan, mutta ovat sitäkin herkullisempia. Tällä kertaa valitsin valkosipuli-juustotäytteisen vampyyrinkarkottimen. Letun sisältämä runsas valkosipulimurska oli vasta puristettua. Ainut mikä tänä vappuna jäi uupumaan oli sima, enkä tiedä olisiko sitä täältä saanutkaan.

Männiku Jahilasketiir (savikiekkoammuntaa)

Vietin kuluneen viikon Helsingissä koulun takia ja matkustin viikonlopuksi yhdessä vieraidemme kanssa takaisin Tallinnaan. Viikonlopun teema on tällä kertaa syntymäpäivät ja olimme sen kunniaksi järjestäneet sankarille yllätysohjelmaa. Lähdimmekin tänään heti aamiaisen jälkeen Männikuun ampumaan savikiekkoja. Otimme radalle taksin, sillä julkiset yhteydet paikan päälle eivät oikein selvinneet. Taksimatkat Tallinnan sisällä ovat edelleen melko edullisia, kunhan valitsee oikean taksiyhtiön. Myös niitä pimeitä, turistien riistolla käyviä yrittäjiä on markkinoilla yllin kyllin.

Männikun henkilökunta oli oikein asiakaspalveluhenkistä ja halutessaan vasta radalla sai tunnelman mukaan päättää kuinka paljon lopulta haluaa ampua. Ohjaajamme oli huumorintajuinen ja rempseä mies, turvaohjeet käytiin läpi hyvin ja napakasti ja meitä naisia hän halusi ohjata ihan kädestä pitäen. Olen ampunut ja käsitellyt aseita ennenkin, mutta ase ladattiin minulle valmiiksi. Savikiekkorata oli, ainakin savikiekkoihin tottumattomalle, kattava - saimme ampua sorsaa, fasaania, jänistä sekä kohti tulevaa ja poispäin vilistävää kohdetta. Lopuksi järjestettiin leikkimielinen kilpailu, jonka voittaja (eli itse synttärisankari) sai mitalin. Ja hieno mitali se olikin. Kannatti mennä! Ehdoton suositus jos haluat kokeilla savikiekkoammuntaa Tallinnassa.

Tallinn-Varnja-Mustvee-Tallinn

Lähdimme maanantaina heti aamusta suomivieraidemme kanssa liikenteeseen päämääränämme Peipsijärvi ja sen rannalla sijaitseva vanhauskoisten ortodoksien kylä Varnja. Lähdimme matkaan rennolla asenteella, lähinnä katsomaan mitä vastaan tulee sen enempää suunnittelematta. Virolainen elämänmeno Tallinnan ulkopuolella on meille vielä niin uutta, että voimme aikalailla matkustaa minne nenä näyttää pelkäämättä tylsistymistä. Reissumme tarjosikin ihan sellaisenaan paljon uutta näkemystä siihen miten Virossa eletään tänä päivänä, Neuvostoliiton jälkeen, Tallinnan ulkopuolella. Kontrasti Tallinnan ja maaseudun (sekä myös Tallinnan ja muiden suurempien kaupunkien) välillä on suuri. Tätä tukee jo sekin, että Viron noin 1,3 miljoonasta asukkaasta noin 400 000 (pyöreästi kolmasosa) asuu Tallinnassa.

Menomatkalla Varnjaan poikkesimme tarkoituksella pienemmille teille harvaanasutun maaseudun läpi. Hiljaisen maaseudun värimaailma toisti alkukevään harmaan ja ruskean sävyjä. Näimme muutamia upeita kartanoita ja luonto oli kaikkialla lähellä. Mitä pienemmille teille ja taajamille matkasimme, sitä köyhemmältä seutu kuitenkin näytti. Siellä täällä repsotti enemmän tai vähemmän lahonneita hylättyjä rakennuksia. Matkan varrelle osui myös useita valtavia kolhooseja, joiden eteen aikanaan kasvatetun kuusiaidan läpi saattoi nyt kurkkia nykyistä rappion tilaa. Näimme joitain palaneita taloja ja rikkinäisiä ikkunoita sekä kauniita koristeellisia vanhoja kivitaloja, jotka odottivat alistuneina viimeisiä hetkiään. Myös asutut rakennukset olivat paikoin askeettisia: rikkinäisiä ikkunoita, rapistunutta maalia ja omaperäisiä lankkukorjauksia. Ei ole yllättävä tieto, että Itä-Viro on Viron köyhimpiä alueita.

Määränpäämme Varnja puolestaan oli omalaatuinen kylä, kuten osasimme lukemamme perusteella odottaa. Sen läpi piirtyi yksittäinen hiekkatie, jonka molemmin puolin kulki rivi tiheää asutusta. Kylässä oli hiljaista ja lähes ainoana muistutuksena elämästä tiellä palloili kissoja ja koiria joita sai auton kanssa varoa. Laaja kirjo neuvostoaikaisia kulkuneuvoja lojui enemmän tai vähemmän hylättyinä. Rakennuskanta oli hyvin puutalovoittoista ja uudemmat ja elämää nähneemmät talot vuorottelivat. Rapistuneimpia rakennuksia oli korjailtu ja paikkailtu omaperäisesti. Kalaa kuivatettiin naruissa ulkona ja liiterin seinillä. Uskonnollisuus oli vahvasti läsnä ja keskellä kylää sijaitsi ortodoksinen hautausmaa ja muutamia vanhauskoisten kirkkoja.

Paluumatkalla Varnjasta ajoimme Peipsijärven rantaa ja pysähdyimme myöhäiselle lounaalle Mustvee-nimiseen kylään. Taukopaikkaa olimme siinä vaiheessa etsineet jo jonkin aikaa. Kahvilaa ei välttämättä ihan joka kylästä löydy, sen verran pieniä taajamat ovat. Peipsijärven rannoilla korostuu vahva venäjänkielisyys, mutta muutamat ihmiskontaktit hoituivat ongelmitta viroksi. Venäjän ja Viron raja kulkee Peipsijärven keskellä ja kirkkaalla säällä voi nähdä vastarannalle. Lähellä Mustveetä seisoikin kuin Neuvostoliiton käänteisenä monumenttina työläisille aikanaan pystytetty kerrostalon ranka (kuva alempana). Rakennuspiirrustukset olivat edelleen seinässä kiinni. Kaiken kaikkiaan Neuvostoliitosta tuntui lähellä itärajaa olevan lyhyempi aika kuin pääkaupungissa Tallinnassa.

Tämänkaltaiseen reissuun kannattaa varautua ainakin kunnollisella kartalla. Teiden ja opasteiden kunnosta ei kuitenkaan tarvitse liikoja huolehtia. Taukopaikkoja löytyy isojen teiden varsilta, mutta pienillä paikoilla kioski ja kahvio voivat olla etsinnän takana. Me olimme reissussa alkukeväästä, mutta seutu näyttää tietysti paljon vehreämmältä ja kauniimmaltakin kesällä. Peipsijärven seudun koluamiseen kannattaa varata aikaa. Esimerkiksi reissuun Tallinnasta Peipsijärvelle ja takaisin menee helposti koko päivä (etäisyys Tallinna-Varnja on reilut 200 kilometriä). Nähtävää löytyy ja Peipsijärven rantaviivaa on kiinnostavaa ajaa kylästä toiseen. Itä-Viro tarjoaa myös varsinaisia turistinähtävyyksiä ja erilaisten matka-artikkeleiden lisäksi esimerkiksi Tarton seudun matkailusivustoilta löytyy lisätietoa. Tartto on Itä-Viron suurin kaupunki ja sopisi majoitus- ja ruokapalveluineen varmasti hyvin alueen koluamisen kiintopisteeksi.

Luettua: The I Inside

Maaliskuussa luin jo pidemmän aikaa kirjahyllyssä lojuneen kirpparilta ostamani Alan Dean Fosterin scifipokkarin. Pulp-tyylinen kansi aikaansai ostopäätöksen, mutta ei lopulta kuitenkaan houkutellut teosta lukemaan. Eihän tämä kauhean laadukkaalta näytä. Annoin kirjalle viimein kuitenkin tilaisuuden, sillä ainahan sen voi jättää kesken. Ja kuinka kävikään. Kirjan kuvaama maailma ja tarina olivatkin mielenkiintoisia ja uskottavia. Kannen kuvalla ei lopulta ollut mitään tekoa itse tarinan kanssa ja never judge a book by its cover tuli jälleen todettua hyväksi motoksi.

Tarinan taustajuonena on ihmisrodun kolonisaatio uusille planeetoille. Ihmiskunta lähettää tarkoin valittuja jäseniään GATEn kautta paratiisiplaneetoille nimeltään Eden ja Garden. GATE on teknologia, jonka avulla voidaan matkustaa avaruuden halki, mutta vain yhteen suuntaan. Paluuta paratiisista ei ole. Alien-rotu nimeltään Syrax on teknologian kehityksessä ihmiskuntaa edellä, mutta ei tunne GATEn toimintaperiaatetta ja on siitä näin ollen kiinnostunut. Maankamaralla puolestaan Colligatarch on supertietokone, joka arvottaa ja antaa suosituksia kaikesta maailmassa tapahtuvasta. Maan päällä vallitseekin sen pettämättömän harkintakyvyn ansiosta rauha. Kone on loputtoman viisas ja korkealle arvostettu, mutta se tuntee yllättäen turvallisuutensa uhatuksi. 

Toisaalla Eric Abbott on huippulahjakas ja urallaan etenevä IT-työläinen, joka rakastuu nopean silmäyksen perusteella palavasti ihmismiesten houkuttimeksi luotuun, keinotekoiseen naiseen Lisa Tamboriin. Eric aloittaa naisen todellisesta kokoonpanosta tietämättömänä epätoivoisen etsinnän tämän henkilöllisyyden selvittämiseksi. Eric paikantaa Lisan ja matkalla paljastuu ettei hän ole aivan tavanomainen itsekään - Eric huomaa vastoinkäymisiä setviessään omaavansa yli-inhimillisiä voimia. Pakomatkan päätteeksi Eric ja Lisa livahtavat GATEn kautta Eden-nimiselle paratiisiplaneetalle vain huomatakseen sen olevan kylmä ja askeettinen maailma asuttajinaan kolonisaatioon huijattuja ihmisrodun parhaimmiston edustajia.

Yli-inhimillisten kykyjen kautta Ericille on matkan varrella selvinnyt, että hän on Syrax -rodun luoma keinotekoinen ihminen. Teollisuusvakoiluun luotu kyvykäs Eric onnistuukin kääntämään GATEn suunnan ja pakenee Lisan sekä Edenin asukkaiden kanssa Paradise-planeetalle, jonka Eric tietää Syraxin häneen istuttaman tiedon perusteella olevan se todellinen paratiisi. Toisaalla supertietokone Colligatarch on tyytyväinen tapahtumain kulkuun ja sen kokema uhka väistyy. Todellisuudessa Colligatarch ohjaileekin itse tapahtumien kulkua päämääränään nähdä onnistunut kolonisaatio Paradise-planeetalle. Kirjan kannessa kysytään: toimiiko Eric puhtaasti rakkauden vai kenties mutkikkaamman päämäärän ajamana?

Teoksen perusteella voisin lukea lisääkin Fosterin tuotantoa. Vaikka tarina on ensimmäistä kertaa julkaistu vuonna 1984, en huomannut siinä vanhenemisen merkkejä. Tässä onkin mielestäni yksi laadukkaan scifin tuntomerkeistä - sen maailma ja tapahtumat ovat niin hyvin perusteltuja ja rakennettuja, etteivät maailman kehityskulut vuosikymmenienkään aikana vaikuta tarinan uskottavuuteen tai tee siitä tylsää.

Luettua: Suite Française

Luin tänään aamulla loppuun jo noin puolitoista kuukautta sitten aloittamani Irène Némirovskyn kaksiosaisen teoksen Suite Française. Laajemmaksi tarkoitetun kokonaisuuden valmistuneet osat ovat Storm in June ja Dolce. Tämä alunperin ranskankielinen teos jäi kirjoittajaltaan kesken, sillä hän kuoli keskitysleirillä vuonna 1942, ennen työnsä valmistumista. Suite Française koostettiin myöhemmin (vasta vuonna 2004) yllä mainituista kahdesta osasta. 

Teoksen ensimmäisen osan loppuunlukeminen oli minulle jotenkin työlästä, enkä oikein edes tiedä miksi. Teksti oli koko ajan sujuvaa ja tapahtumat kiinnostavia. Ehkäpä se oli varsinaisen päähenkilön puute - laajaksi viiden osan kokonaisuudeksi tarkoitetun romaanin oli tarkoitus sitoa kirjan erilaiset henkilöt yhteen eri ajassa ja paikassa. Hiukan hajanaiselta tuntunut ensimmäinen osa käsitteli näiden hahmojen kommelluksia ja toimi tavallaan henkilöesittelynä. Minulle ei kuitenkaan tullut tarvetta tietää mitä päähenkilön (sen puuttuessa) varalle oli kirjoitettu ja kirja pääsi lojumaan välillä viikonkin lukematta. En kuitenkaan missään nimessä halunnut jättää lupaavaa tarinaa kesken. Vain yhden päähenkilön sijaan ensimmäinen osa sisälsikin useita taidokkaasti ja elävästi kuvailtuja erilaisia persoonia.

Ensimmäinen osa Storm in June kertoo pariisilaisten paosta kotikaupungistaan saksalaisarmeijan lähestyessä. Se kertoo osuvalla ja myös humoristisella tavalla pakomatkalla lähtevien henkilöiden lähtötohinassa esille tulevista raadollisista piirteistä - toisille eniten tuskaa tuottaa hyvästellä arvokas posliinikokoelma kun taas toiset pakkaavat ystävänsä sijaan auton viimeiselle penkille tuoreen rakastajattarensa. Toisaalla taas laidoistaan pullistelevaan autoon on saatu päivän ähellyksen jälkeen pakattua myös vanha isoisä, joka ilmoittaa juuri auton startatessa tarvitsevansa vessaa.

Matkaan mahtuu myös kuolemaa ja tarina poukkoileekin ikävien ja humorististen tapahtumien välillä. Kerronnan keskipisteessä oleva henkilö tai perhe vaihtuu nopeastikin. Lopulta monen mutkan kautta kirjan henkilöt pääsevät palaamaan Pariisiin ja esimerkiksi posliininsa hartaasti hyvästellyt herrasmies löytää kokoelmansa koskemattomana vain kuollakseen seuraavaksi kadulle astuessaan auton alle.

Teoksen toinen osa Dolce kertoo elämästä pienessä ranskalaisessa maalaiskylässä saksalaisten sotilaiden miehityksen alla. Se keskittyy tarkemmin yhteen henkilöön, Lucileen, mikä toi lukemiseenikin taas vauhtia. Lucilen ympäristö ja vaihtelevat tunteet talossa asuvaa saksalaista kohtaan ovat kutkuttavasti ja rikkaasti kuvatut. Kaiken kaikkiaan Irène Némirovsky kirjoittaa hyvin mielenkiintoisesti saksalaisten ja ranskalaisten suhteesta. Hän näkee ennen kaikkea ranskalaisten kautta saksalaiset inhimillisinä, ihmisinä, jotka ovat olleet kotimaassaan kuin kuka tahansa meistä ennen sotaan joutumistaan.

Saksalaiset ovat yleisesti ottaen kohteliaita ja nöyriäkin ranskalaisia kyläläisiä kohtaan asuessaan heidän taloissaan. Myös paheksuttava ihastuminen pääsee paikoin kukkimaan saksalaisten sotilaiden ja ranskalaisten neitojen välillä. Todellisiin tapahtumiin pohjaava tarina on kirjoitettu vuosikymmeniä sitten, aivan erilaisena maailmanaikana, mutta se tuntuu edelleen osuvalta kuvaukselta ihmisyydestä äärimmäisissä olosuhteissa. Ulkopuolisen tarkastelevalla ja neutraalillakin näkemyksellä sotaan ja miehitykseen se luo erikoisen kontrastin sille, että itse kirjailija koki myöhemmin kuolemansa juuri saksalaisten epäinhimillisten tekojen uhrina.