Child 44

Tammikuussa lukemani kylmänsodan trilleri Child 44 sijoittuu Stalinin aikaiseen Neuvostoliittoon. Tarina alkaa ukrainalaisessa kylässä, jossa Holodomorin nälkiinnyttämän perheen pojat lähtevät näkemänsä kissan perään. Jahti pimeässä metsässä ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaisesti, ja käynnistää samalla vuosikymmenien päähän ulottuvan tapahtumaketjun.

Liikumme ajassa parikymmentä vuotta eteenpäin Moskovaan. Leo Demidov on valtion turvallisuusministeriön agentti, joka todistaa epäonnisen operaation päätteeksi syyttömän miehen joutumisen puoluekoneiston hampaisiin. Sama operaatio herättää hänen kollegassaan kostonhimon, jonka seurauksena tämä päättää tehdä Leon elämästä helvettiä. Hän onnistuu: Stalinin kuoleman jälkeisessä sekasorrossa Leo ja hänen vaimonsa Raisa passitetaan pieneen syrjäkylään, missä Leo liitetään paikallisiin poliisivoimiin. Pesti on nöyryyttävä, eikä asiaa auta poliisilaitoksen yleinen alennustila. Kukaan ei kaipaa poliiseja yhteiskunnassa, jossa rikoksia ei kuulu olla.

Vähitellen Leo ja Raisa sopeutuvat uuteen asemaansa, kunnes Leo löytää yllättäen yhteyden aiemmin Moskovassa käsittelemänsä tapauksen ja paikallisen murhan välillä. Menneisyytensä riivaamana hän ei enää pysty katsomaan muualle, vaan ryhtyy riskialttiiseen takaa-ajoon murhien pysäyttämiseksi. Raa'at murhat kuitenkin jatkuvat ja nopeasti Leo kehittää niistä itselleen pakkomielteen. Hän kulkee väärien paperien turvin pitkin Neuvostoliittoa, kunnes murhat alkavat ratketa. Matkan aikana paljastuu kipeitä asioita menneisyydestä, joiden johdosta lopussa odottaa vaikea ratkaisu.

Pidin Leon antisankaripuolta mielenkiintoisena vaihteluna tavanomaisiin sympaattisiin ja helposti samaistuttaviin päähenkilöihin. Leo on myös sympaattinen, mutta vaihtelevassa määrin, ja häneen haluaa pitää lukiessa pienen etäisyyden. Leon vaimo Raisa tarjoaa helpomman tarttumapinnan, mutta ei hänkään tahraton ole, sisukas ja sopeutuvainen kyllä. Sitä tarvitaan, sillä elämä murjoo myös Raisaa kovaotteisesti.

Lisäulottuvuuden tarinaan toi se, ettei se ollut täysin fiktiivinen: Wikipedian mukaan romaani perustuu neuvostoliittolaisen sarjamurhaajan rikoksiin. Valtiossa, jossa ei ollut rikollisuutta, jossa kenelläkään ei kuulunut olla tarvetta tehdä vääryyttä toiselle. Olivathan kaikki tasa-arvoisia, eikä kellään ollut enempää kuin toisella. Mutta kuinka kävikään? Lopulta rikoksia peiteltiin ja niistä tuomittiin silloista yhteiskunnan pohjasakkaa, kuten kehitysvammaisia ja homoja. Mutta rikokset jatkuivat. 

Kirja jätti jälkeensä kysymyksen: oliko tämä ensisijaisesti Neuvostoliittoon sijoittuvaa toimintahuttua (vaikkakin hyvää sellaista) vai mielenkiintoinen kuvaus neuvostoliittolaisesta arjesta ja ongelmista? Mikään kovin syvällinen yhteiskunnallinen pohdinta teos ei ole, mutta minulle se toimi juuri jännittävänä toimintakertomuksena täydennettynä historiallisilla ja pohdiskelevilla elementeillä.

Mikä? Tom Rob Smith: Child 44. Pocket Books UK, 2009.

Mistä? Kirpputorilta.

Miksi? Koska Neuvostoliittoa kuvaavat historiallisfiktiiviset teokset kiinnostavat. Huomioni kiinnitti myös synkkä kansi. Ja mahdollisuus lukea alkuperäiskielellä (englanti).

Kannattiko? Kyllä. Kirja tarjosi helppoa ja jännittävää toimintaa, nopeasti etenevän juonen ja mielenkiintoisia teemoja Neuvostoliitosta.
Muuta? Child 44 on ensimmäinen osa trilogiaa ja sen pohjalta on tulossa tänä vuonna elokuva. 

Kohvik Boheem

Kävin sunnuntaina mieheni kanssa istuskelemassa kielikokeen jälkeen Kalamajan (/Koplin) Boheemissa. Tulimme oikein sopivaan aikaan, sillä pöytiä oli vain pari vapaana ja pian jälkeemme alettiinkin jo käännyttämään koko ajan ovesta tulvivaa asiakasvirtaa pois. Ilmeisen suosittu paikka siis!

Näkymää ikkunasta. Ei ehkä ihan vanhankaupungin kauneutta, mutta en suoraan sanottuna jaksaisikaan aina istua keskustassa tai vanhassakaupungissa. Useimmiten on kiva lähteä vähän muuallekin katselemaan ja nähdä laajempi kirjo tallinnalaista elämää.

Tilaamani salaatti saapui, ja hyvää oli! Mieheni otti pelmenejä tulisessa sienikastikkeessa, maistuvaa sekin. Miehelläni on tapana sanoa aina kun tarjoilija kysyy mitä pidimme (kuidas maitses?), että "oli väga maitsev".  Kielenopettajani suosittelee sanomaan "maitses väga", koska sana maitsev on aika tönkkö tuossa tilanteessa. Kuten suomen maistuva. Oli oikein maistuvaa. Oikein, mutta ehkä vähän jäykkää kieltä? Makuasioita nämäkin tietysti ;)

Boheemin eteen pääsee raitiovaunulla numero 2. Itse ravintola sijaitsee osoitteessa Kopli 18.

Voi tätä harmautta.. Onneksi on kuitenkin jo vähän pidemmät päivät.

Tykkäsin Boheemin tunnelmasta ja myös ruuistani, mutta lista ei ollut makuuni paras mahdollinen. Miehenikin sanoi, että se oli vähän "mättötyylinen" - aika paljon miehen suusta, vaikkakin syömme yleensä aika kasvispainotteisesti. Tuo erikoistarjous salaattina pelasti kyllä onnistuneesti minun ruokailukokemukseni. Menisin toistekin, mutta ihan lempparikseni (juuri vähän suppean listan takia) Boheem ei kuitenkaan nouse. Jotain jokaiselle, sillä asiakasvirrasta päätellen moni muu tykkää kovastikin. 

Minulla olisikin vähän näitä ravintolakokemuksia raportoimatta :) Hihkaiskaa ihmeessä, jos joku näitä erityisesti toivoo. Mutta eiköhän näitä joka tapauksessa tipahtele blogiin silloin tällöin.

B1

Hiphei, B1-kielikoe on nyt suoritettu (luultavasti) hyväksytysti! Oikeastaan en tällä kertaa osannut edes kauheasti jännittää, sillä olin aika hyvin valmistautunut. Koe meni edellisen kaavalla. Teimme kirjoitustehtäviä 35 minuuttia, kuuntelutehtäviä (35 min.) ja luetun ymmärtämisen (50 min.). Sen jälkeen oli tauko, jonka jälkeen suoritettiin puhuttu osuus pareittain (15-20 min.). Puhuminen nauhoitettiin myöhempää arvostelua varten. 

Kirjoitetussa osassa piti tällä kertaa kertoa jostain jännästä tapaamisesta 100 sanan verran ja vastata aikakauslehtien lukijakyselyyn. Kuullun ymmärtämisessä oli pari lyhyttä haastattelua ja luetussa mm. Estonia-teatterin historiaa. Puhua saimme urheilusta, remontoimisesta, kukista ja uimisesta. Vaativuustasoa oli siis pikkuisen lisää edelliseen kertaan (A2), mutta uskoisin voivani mennä suorittamaan B2-tasoakin vaikka vielä tämän vuoden puolella. Veikkaan, että pääsisin sen läpi jo nyt, mutta koska minulla ei ole kiire, menen mieluummin ilman isompaa stressiä.

1. Paen lukio. 2. Postia. Paljonkohan tuonne tulee rakkauskirjeitä :) 3. Koulun käytävää. 4. Piiitkä silta matkalla Jetiin. Hitsi kun kaikissa kuvissa on niin synkkää ja harmaata, mutta sellaistahan täällä tällä hetkellä on. Kovien pakkasten jälkeen tuli plussakeli, lumet ovat lähes kadonneet ja koko ajan on märkää..

Väliaika ennen puhuttua osaa oli minun kohdallani taas peräti 1h 50 min. Juoksin siis läheiseen Jetiin luistelemaan. Kieli vyön alla juosten ennätin takaisin juuri viittä minuuttia ennen suullisen osan alkua, joka onneksi vähän myöhästyi. Vähän turhan tiukille meni, mutta enpä ehtinyt jännittämään. Yllättäen vielä juuri ennen vuoroamme parini tuli luokseni. Hän ei tuntunut löytävän sanaakaan viroa ja minulta pyydettiin, että puhuisin hänelle kokeessa erittäin rauhallisesti, koska hän ei (juurikaan) osaa viroa. Myös minun osallistumistani ihmeteltiin, sillä puhun kuulemma niin hyvin. Lupasin hämmennyksissäni puhua selkeästi ja rauhallisesti, vaikkakin päätin, etten riskeeraa omaa koettani siksi, että toinen on jostain syystä ilmoittautunut väärälle tasolle. Onneksi sain yllättyä positiivisesti, sillä sanoja mieheltä löytyikin lopulta ainakin lähemmäs A2-tason verran ja pystyin pari kertaa auttamaankin vaarantamatta omaa suoritustani. Kaikki hyvin siis :) Mietin vain mitä kokeen valvojat olisivat sanoneet tällaisesta lähestymisestä ennen suoritusta..

Kokeen jälkeen menin syömään yhteen kivaan paikkaan, josta lisää toisella kertaa. Niin, ja terkut sinulle J. Eräs tuttuni siis kertoi löytäneensä blogini sattumalta. Todennäköistähän oli, että tämä tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin ;) t. Kaappibloggaaja

Rebekka

Välillä mietin montako loistavaa kirjaa olen jättänyt kirpputoreille nuhjaantumaan vain mitäänsanomattoman kannen tai kuvauksen takia. Kirpparikirjoja pitäisi kai "uskaltaa" ostaa rohkeammin - parilla eurolla ostetun kirjan kun voisi vain laittaa uudelleen kiertoon jos se osoittautuisikin huonoksi. Rebekka oli jälleen yksi näistä kirjoista, jotka keikkuvat kädessä kahden vaiheilla: mukaan vai ei? Tällä kertaa, kuten itse asiassa aika usein, voin sanoa, että onneksi ostin. Tammikuussa olisi ollut yli 400 sivua tylsempää ilman tätä romaania.

Rebekka kertoo nuoren ja epävarman, ilman etunimeä jäävän naisen (kertoja) ja tätä parikymmentä vuotta vanhemman itsevarman seurapiirivaikuttajan, Maximin, epätodennäköisen rakkaustarinan. Nuori kertoja ja Maxim tapaavat Monte Carlossa sattumalta ja lyhyessä ajassa he ryhtyvät tiiviiseen suhteeseen miehen aloitteesta. Ihastuneesta, rakkautta kaipaavasta kertojasta tuleekin pian rouva de Winter, Maximin seurapiirikartanon Manderleyn emäntä.

Valtavalla kartanolla on kuitenkin haamunsa, niin elävien kuin kuolleidenkin muodossa. Maximin edesmenneeseen vaimoon, Rebekkaan, liittyvä tragedia hallitsee Manderleyn arkea ja langettaa varjonsa jättimäisten tilusten jokaiseen kolkkaan. Rebekka oli täydellinen: kuvankaunis, nokkela, itsevarma ja rakastettu; täysin erilainen kuin ujo kertoja, mitä yksikään Rebekan tuntenut ei jätä epäselväksi. Kertoja ei pärjää täydellisenä muistoihin tallentuneen Rebekan rinnalla ja hitaasti tämän läsnäolo nujertaa hänet. Käänteen uuden rouva de Winterin ahdinkoon tuo kuitenkin eräs sumuinen yö. Salaisuuksien verkko alkaa keriytyä auki.

Seurapiireihin ja emännöintiin tottumattoman nuoren kertojan epävarmuuteen kolkossa herraskartanossa oli helppo samaistua. Hän saapui epätoivottuna tunkeilijana Manderleyhin ja pysyi sellaisena loppuun asti. Kirja kuvaa eläväisesti kartanon piinaavaa tunnelmaa ja Maximin muuttumista menneisyyden taakan alla. Tarina vei niin hyvin mukanaan, että kuvittelin tietäväni mitä tulee tapahtumaan, mutta yllättyinkin täysin. Salaisuudet ovat niin syvällä Manderleyn rakenteissa, että vain täydellinen tuho voi viedä ne mukanaan. 

Mikä? Daphne Du Maurier: Rebekka. WSOY 2008. Alkuperäisteos Rebecca julkaistiin vuonna 1938.

Mistä? Kirpputorilta. 

Miksi? Kannen synkkä kuva yhdistettynä kuvaukseen innosti kokeilemaan, vaikkakin vähän epäröiden. Odotin jännitystä, mutta tämä oli enemmänkin historiallinen draama (jännittävä sellainen).

Kannattiko? Ehdottomasti! Päällinen ei onnistunut tekemään oikeutta tälle klassikolle. Olisinpa lukenut tämän akuperäiskielellä, sillä suomennos jätti vähän toivomisen varaa.

Aamupalalla

Kävelimme kaveripariskunnan kanssa sunnuntaina Kukekeen aamupalalle, mistä minä jatkoin suoraan jäähallille. Pieni "tarina" matkalta alimpana.

Kukeke on yksi (monista) lempipaikoistamme Tallinnassa. Hintataso on kohtuullinen ja ruuat yleensä varmaa laatua. Tykkään erityisesti mutkattomista, kotoisista paikoista ja sitä Kukeke ehdottomasti on. Aamupalalistalla oli kiva valikoima: tällä kertaa otin älyttömän herkullista puuroa kirsikkahillolla, letun vadelmahillolla ja porkkana-tyrni-inkiväärimehun. Kyllä maittoi :) 

Katutaidetta matkan varrelta:

 

Kukeke ulkoa:

Tätä söpöä loosia katselen aina kaihoten, mutta nyt kun se oli kerrankin vapaana menimme kuitenkin toiseen pöytään.

Pöytätila loppui kesken, joten lettu tarjoiltiin ikkunalaudalle. Oli muuten todella herkullinen lettu, niin rapea. En saanut aikaan kysyä mistä hillot ovat peräisin, mutta erityisesti tuo kirsikkahillo oli ihan superhyvää.

Jos joku kiinnostui, Kukeke löytyy Kalamajan/Pelgulinnan kaupunginosasta, osoitteesta Telliskivi 57.  

Matkalla ratikassa jäähallille jouduin pelkäämään paria sekavassa tilassa olevaa "herrasmiestä", jotka onneksi ottivat silmätikukseen toisen matkustajan, raukkaparka. Huusivat suoraa huutoa ja uhkailivat tätä jollain typerillä einespihveillä, tilanne oli ihan uskomattoman mauton. Samat sankarit lähtivät vielä hoippumaan ratikan perässä ja viskelivät sitä pihveillä. Käytöstä enemmän ärsytti ruuan kohteleminen, minusta kun erityisesti liharuokaa pitää kunnioittaa - vaikka eipä kai niissä einespihveissä erityisesti lihaa ollut.. Mutta missä olivat vartijat? Ymmärtääkseni juuri Koplin ratikoissa on vartijoita tällaisen (ja pahemmankin) takia. Ehkä ei sitten keskellä kirkasta päivää.

Ratikasta juoksin kieli vyön alla jäähallille vain huomaamaan, että suomalainen jääkiekkoporukka oli sotkenut pukuhuoneen kaljatölkeillään. Sunnuntai kyllä jotenkin tiivisti alkoholivalistuksen epäonnistumisen. Porukkaa makoili ympäripäissään kaduillakin - ilmeisesti vähän lämpimämpi ilma huokutteli kaikki koloistaan. Mutta eipä kai tässä mitään uutta täällä päin maailmaa ollut.. :P

Päivä kanssani

Koitetaanpas tällaista juttua tähän väliin: millaisia päiviä minä täällä vietän? Varsinkin talviset arkipäivät ovat usein aika rutiininomaisia: aloitan työt (useimmiten vielä kotoa käsin) heti aamulla, jossain välissä ehkä luistelen, illalla venyttelen, luen ja menen nukkumaan. Luen tieteellistä tekstiä, kirjoitan ja teen matikan laskareita, välillä on virontuntia, seminaaria ja oman ohjaajan tapaamista, nyt myös opettamista yhden kurssin laskuharjoitusseminaarien muodossa. Eli ehkä ei sittenkään ihan niin seesteistä! Päiväksi valikoitui talvinen torstai viikko sitten, koska rikoin rutiinini käymällä Humanassa (kirpputoriketju) suoraan luistelusta keskellä päivää ;)

1. 07:00 Mieheni lähti jo aamulautalla Suomeen, joten minäkin nousen aikaisin. Teen tämän hetken jumitusaamupalani: raejuustoa, maustamatonta jogurttia, pikkuisen hunajaa ja kourallinen supermarjoja (goji, inka, mulperi). Kuka tiesi, että inka-marjat ovat kuivattuja ananaskirsikoita :)? 2. Fanni herää kanssani samaan aikaan ja tulee keittiön tasolle lämmittelemään takalistoaan. Tason alla on toinen keittiön lämmittimistä. 3. 07:15 Katson päivitykset Bloglovinista ja vähän aikaa taitoluistelua YouTubesta. 4. 07:50 Hätkähdän pakkasasteita, sillä lähden parin tunnin päästä luistelemaan. Tallinnan vanhempi jäähalli jäähtyy nopeasti kun ulkona kylmenee ja päinvastoin. Vaikea arvioida sen sisälämpötilaa, mutta sen verran pureva pakkanen hallissa on, että ihan tosissaan saa painaa jäätä pitkin ja silti meinaavat varpaat tippua.

1.-2. 08:00 Töihin! Kaksi tuntia papereita ja kirjoittamista sekä pari isoa mukia teetä. 3. 10:00 siistiytyminen ja urheiluvaatteet pikavauhtia päälle. 4. 10:30 kävelen/hölkkään Sõjamäen bussia odottamaan. On kirkas päivä ja tosiaankin kylmä.

1.-2. Bussissa. Kirja vauhdittaa muutenkin lyhyttä bussimatkaa mukavasti. Ja auttaa unohtamaan muun matkustajakunnan, joka koostuu aina osin alkoholi- ja/tai hygieniahaasteisista henkilöistä. 3. 11:00 Määränpääni Jeti-jäähalli. 4. Ensimmäinen pukukopissa, vaikka jäällä onkin jo meluisa koululaisryhmä.

1. 12:00 Jää koululaisryhmän jälkeen. Mieli lepää hiljaisuudessa, tosin varpaat särkevät jo sen verran, että takaisin pukukoppiin on mentävä vauhdilla. 2. Lounas: veteen sekoitettava proteiinipalautusjuoma. Harvoin syön näin köyhästi, mutta vauhdissa tällainen on näppärä. 3. 12:30 Taas bussissa. 4. Ulos bussista keskustorin pysäkillä, suuntana Humana.

1. Tornimäen korkeat talot vähän lähempää. 2.-4. Humana ja -50%! Humanalta on niin helppo löytää kivoja juttuja ja hinnat eivät päätä huimaa, sillä käyn aina vain europäivillä, jotka ovat muutaman viikon välein.

1.-2. n. 15:00 Takaisin kotiin. Vihreää teetä, granaattiomenaa ja matematiikkaa. Tällä kaavalla n. 19-20 saakka ja silti tuntikirjanpidosta jää uupumaan tunti-pari (pidän siis "työaikasaldoa", jotta saan seurattua työtuntejani. Kirjaan ylös ylityötunnit ja vapaita tunteja voin sitten ottaa saldosta :). 3. 20:00 Venyttelyä max. tunnin verran, lukemista ja nukkumaan. 4.  Kaikki tämä Fannin valvovan silmän alla.

Lumikukka ja Salainen Viuhka

Ostin ennen joulua kirpparilta muutamia kirjoja, joiden joukossa oli kauniskantinen Lumikukka ja Salainen Viuhka. Alunperin meinasin jättää teoksen hyllyyn, koska kannen tekstit tuntuivat vähän tylsiltä - vaikkakin tiedän, ettei kansiteksteihin aina ole luottamista. Luin viime vuonna pari muutakin Aasiaan sijoittuvaa historiallista romaania, joista pidin, joten päätin lopulta kokeilla tätäkin. Ja koukutuin tarinaan heti sen ensimmäisistä sivuista.

Kirja kuvaa kahden lapsina toisilleen laotongeiksi (ikuisiksi sydänystäviksi) luvatun kiinalaistytön tarinaa. 1800-luvun Kiinassa laotongeiksi luvattiin ainoastaan tiettyjen varakkaiden, silmää tekevien perheiden tyttöjä. Liitto oli siitä erikoinen, että se kesti läpi elämän ja sitä painotettiin alusta asti syvänä rakkautena, tärkeämpänä kuin mitä naisiksi kasvavien tyttöjen koskaan odotettiin tuntevan tulevia aviomiehiään kohtaan. Tytöillä oli lupa myös tavata laotongejaan läpi elämänsä, vaikka esimerkiksi sisaruksiaan he eivät välttämättä tavanneet enää koskaan mentyään naimisiin.

Tarina kertoo älykkään ja ajattelevaisen Liljan suhteesta laotongiinsa Lumikukkaan ja siitä kuinka molemmat tytöt vähitellen oppivat suorittamaan naisen rooliaan. Vuosien varrella Lilja kuitenkin hiljalleen erkanee rakastamastaan Lumikukasta ja antaa pahojen kielien ja yhteiskunnan odotusten vaikuttaa tulkintaansa Lumikukan elämästä hänen uudessa perheessään. Lilja antaa sydämensä sulkeutua ja tulkitsee varomattomasti Lumikukan monitulkintaisen nu shu -viestin, jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ole. Liljan ja Lumikukan lapsena solmima pyhä ja ikuinen laotong-suhde joutuu koetukselle naisen roolin täyttämisen tuomien vaikeuksien edessä.

Naisen asema 1800-luvun Kiinassa ei ollut ruusuinen. Sen jälkeen kun tyttöjen jalkaterät heidän sydäntäsärkevästä huutamisestaan huolimatta kuuden vuoden iässä sidottiin, eli pakotettiin vääntämällä murtumaan ja luutumaan uuteen muotoonsa, heidän ei odotettu juurikaan enää käyvän ulkoilmassa. He istuivat naisten kamarissa tekemässä käsitöitä ja kuiskimassa muiden naisten kanssa. Naimisiin mentyään he toimittivat öisin "sänkytoimia" (kirjan termein, korostaen homman mekaanisuutta) aviomiestensä niin halutessa - miesten, jotka olivat poissa naisten elämästä lähes kaiken muun ajan. Miehet saivat halutessaan ottaa jalkavaimoja, esimerkiksi kun he kyllästyivät ensimmäiseen vaimoonsa. Naisella oli arvoa vain jos hän onnistui synnyttämään pojan, ja mitä useamman pojan nainen synnytti, sitä suurempi oli hänen arvonsa. Naiset tyytyivät kohtaloonsa ja oppivat myös ruoskimaan itseään jos poikia ei kuulunut. Tyttären kuolemaa ei ollut lupa surra, sillä tyttö oli aina rasite - ylimääräinen suu ruokittavaksi, jonka poisnaittaminen oli kallista. Jos tytön jalkojen sitominen meni pieleen, eikä tuottanut täydellisen muotoisia pieniä "kultaisia liljoja", hänen arvonsa avioliittomarkkinoilla laski merkittävästi. Naisilla ei myöskään ollut oikeutta kiinnostua ulkomaailman asioista. Tästä huolimatta heillä oli oma, hienovaraiseen tulkintaan perustuva nu shu -kielensä, jota he kirjoittivat esimerkiksi viuhkojen taitteisiin.

Lopulta kirja, jonka lähes jätin ostamatta, osoittautui yhdeksi vuoden parhaista. Se oli koskettava, käsitteli kiinnostavia ja hankaliakin teemoja, sekä opetti paljon Kiinan ja naisen historiasta. Tämän teoksen perusteella tutustun ehdottomasti Lisa Seen muihinkin romaaneihin.

Tee-se-itse pitsauuni

Mieheni oli luvannut tehdä minulle pitsaa siksi kun tulisin perjantai-iltana kotiin nuutuneena kahden tunnin jumppa-jää -sessiolta. Ja millaista pitsaa hän tekikin! Mieheni seurailee muutamien julkkiskokkien touhuja, mm. Heston Blumenthalin, jonka kirjasta hän tämän niksin oli poiminut. Tavallinen sähköuuni lämmitetään todella kuumaksi, 300 asteeseen. Pitsa laitetaan ylösalaisin olevan, kovaa kuumuutta kestävän padan/uunivuoan päälle siten, että se on melkein kiinni hehkuvissa vastuksissa.

Täytteet suikaloidaan niin ohuiksi kuin mahdollista, minkä ansiosta koko pitsa kypsyykin muutamassa minuutissa. Mieheni oli tehnyt myös loistavan taikinan, maukkaan ja kuohkean. Pitsoista tuli tosiaankin aika "ammattimaisia", taikina teki isoja kuplia ja pysyi sisältä mehukkaana. Täytteetkin maistuivat raikkailta, kun ne eivät kypsyneet ihan läpi ja valuttaneet nesteitään pohjan päälle. Sanoisin, että ravintolan pitsaa, mutta kun tämä oli oikeasti niin paljon parempaa. En edes muista milloin olisin saanut näin hyvää pitsaa!

Luisteluvuosi 2013

Vuoden 2012 syksy oli luistelun suhteen kokeilemista, koska en vielä tiennyt innostuisinko lajista. Kokeilin myös balettia ja kesällä 2013 tulikin luisteluun pidempi mietintätauko. Sinä aikana tein kuitenkin valinnan: keskityn pelkästään taitoluisteluun, koska aika ei riitä useammassa harrastuksessa ramppaamiseen. Korvaan osittain baletin hyötyjä luistelulle venyttelemällä kotona säännöllisesti ja onneksi meille tarjotaan jäälle valmistavaa jumppaa, jossa harjoitellaan muun muassa hyppyjä kumimatolla ja vahvistetaan jalkoja. Meille aikuisille tarjotaan myös koreografiatunteja, joissa ymmärtääkseni on baletin elementtejä, mutta siellä en ainakaan vielä ole käynyt. Jotenkin koko ajatus tuntuu kaukaiselta, mutta jos lajia jatkaa, oman ohjelman tekeminen voi joidenkin vuosien kuluttua tulla kysymykseen edistymisestä ja omasta mielenkiinnosta riippuen.

Yksityisopettajani sanoikin minulle, että koska kyseessä on iluuisutamine (kääntyy suomeksi vanhahtavaksi kaunoluisteluksi), on tarkoitus olla myös kaunis (ilus) jäällä. Ei siis meikkimielessä (vaikka taitoluistelussa panostetaan toki kisameikkiin, -asuun ja -kampaukseen paljonkin), vaan kehon hallinnan ja sellaisen fyysisen keveyden ja helppouden mielessä. Jos luistelija ei ole kaunis ja sulokas kehonhallinnaltaan ja teknisiltä taidoiltaan, ei meikistä ole kauheasti iloa. Tässä yhteydessä tanssitaidoista voi hyvinkin olla apua.

Syksy 2013 toi mukanaan tunteen, että haluan harrastaa tätä lajia vähän pidempäänkin ja sen jälkeen tapahtuikin aika oleellisia juttuja:  

-Ostin oikeat taitoluistimet (jo oli aikakin!)

-Kyseisten luistinten ensimmäinen teroitus. Minulla oli alkuun ongelmia uusien luistinteni kanssa, koska ne lipsuivat joka suuntaan, yrittivät muun muassa lähteä sivusuunnassa alta. Ajattelin, että vika on kai minussa, koska kyseessä on oikeat taitoluistimet. Pari kuukautta myöhemmin uusi yksityisopeni sanoi minulle että nämä on ehdottomasti teroitettava pian, koska ovat tosi huonossa terässä (teroituksen aika on muutenkin parin kuukauden välein). Otin luistimet Helsinkiin mukaan (se on jo toinen tarina), missä ammattiteroittaja sanoi, että näissä on ollutkin ns. tehdasteroitus, jota ei ole luisteluun tarkoitettukaan ja terä oli jopa paikoin pyöreä. Lopuksi hän kehoitti aloittamaan varovasti tämän oikein tehdyn teroituksen kanssa.. Nyt on sitten ekaa kertaa oikeat, oikein teroitetut taitoluistimet jalassa. Mikään ei lipsu mihinkään, terä puree jäähän ja tunnen ensimmäistä kertaa miltä ulkoterä tuntuu. Vähän kuin olisi löytänyt uuden jäsenen kehostaan, mutta kunhan siihen tottuu, uskon, että siitä on merkittävä hyöty.. :D Oli virhe odottaa teroitusta noin kauan, mutta nyt on tämäkin este voitettu ja jotain taas opittu.

-Yksityistuntien aloittaminen, eli aikamoinen reality check ja nöyrtymisen paikka! Se, että olen saanut vauhtia luisteluuni, ei tarkoita että olen alunperinkään tehnyt montaakaan asiaa oikein. Onneksi olen luistellut vasta vuoden päivät, korjaaminen kun kannattaa aloittaa aika alussa. Pahojen tapojen poisoppiminen se vasta turhauttavaa onkin. Opettaja on onnistunut laittamaan pääni ihan pyörälle (kirjaimellisestikin, koska esim. pirueteilta ei hänen katseensa alla vältytä), mutta onneksi se vain lisää motivaatiota.

-Luistelukertojen lisääminen. Olen nyt parin kuukauden ajan käynyt keskimäärin kolme kertaa viikossa jäällä. Huomaan (ainakin itse) kehittyväni koko ajan ja se palkitsee. Taitoluistelu on myös ihan hurjan tehokasta liikuntaa. Nyt kun olen saanut tasapainoa ja pystyn käyttämään jo vähän vauhtia ja voimaa, saan itseni hetkessä hikiseksi ja hengästyneeksi. Uusi teroitus myös teki luistimista selvästi raskaammat luistella, vaikka harrastajateroitus niihin laitettiinkin. Tiedän myös tiettyjä askeleita, joilla saan takuuvarmasti lihakset kipeiksi. Hyvä kun bussille pääsen tutisevilla reisillä. Peittoaa mennen tullen kuntosalin!

Eli eli, luistelutavoitteet alkavalle vuodelle:

-Katse ylös jäästä. Tämä on minulle ihan liian tuttu virhe myös ratsastusvuosiltani, eli tätä sitten lopulta korjaamaan! Jostain se vain on aloitettava. Ongelma myös näkyy tosi selkeästi näistä kuvista. Tämän takia kannattaakin kuvauttaa ja videoituttaa itseään aika ajoin.

-Riittävästi luistelukertoja. Aika näyttää mikä on aikataulujen ja jaksamisen puolesta mahdollista, mutta pyrin siihen, että keskiarvo pysyisi kolmessa kerrassa viikko ympäri vuoden. Tämä tarkoittaisi 156 tuntia jäällä (vaikkakin luistelukoulun tunnit ovatkin 50-minuuttisia). Merkkailen tuttuun tapaan luistelukerrat kalenteriin, eli pystyn laskemaan miten lähelle päästään. 

-Lisäksi ottaisin tosi mielelläni tähtäimeksi jonkin aikuisten taitotasoista, mutta niistä on vaikea löytää tietoa. Jenkkiläisten harrastajien blogeista selviää nopeasti, että heillä on mahdollisuus ruveta suorittamaan virallisia taitotasoja melko piankin luistelun aloittamisen jälkeen. Esimerkkinä on alin Pre-Bronze Moves in the Field -testi. Tästä pitäisi keskustella yksityisopettajani kanssa, koska en tosiaan tiedä onko meillä täällä edes mahdollisuutta testata näitä matalimpia - pronssitasoa ja vaikeampia kyllä. Joka tapauksessa, harjoittelen tuota edellä mainittua testiä, jonka ei pitäisi olla ihan loputtoman kaukana tasostani tällä hetkellä ja pyrin videoimaan suoritukseni myöhemmin tänä vuonna. Järjestän siis vähintään itse itselleni kyseisen tasotestin ;)! Muita tasotavoitteita täytyy vähän hioa vielä vuoden mittaan.

Sellaista luistelurintamalta. Tästä siis jännityksellä uuteen vuoteen katsomaan mitä se tuo tullessaan.

Mitä parhainta vuodenvaihdetta muillekin täältä Tallinnasta toivotellen!