Nyt siihen projektiin, josta olen parissa viime postauksessa vihjaillut!
Lähdin reilu vuosi sitten tekemään kissa-aiheista radio-ohjelmaa Tallinnan eräälle pienelle vapaaehtoisvoimin pyörivälle suomenkieliselle radioasemalle. Kyseinen ohjelma, Kattiradio (klik), oli asemalla silloin työskentelevän Helena Paavonsalon idea. Lähdin ensimmäiseen lähetykseen kertomaan järjestötoiminnasta ja vähän vahingossa jäin sille tielle. Myöhemmin tiimiimme liittyi kolmas jäsenemme Krista.
Loppuvuodesta unelma itsenäisestä toiminnasta samassa radiossa lähetettävän ystäväohjelmamme Sunnuntaibullan kanssa alkoi kuitenkin orastamaan ja alkuvuodesta pakkasimme ohjelmamme valmiina luomaan jotain omaa. Tuloksena syntyi Tallinn Broadcasting -portaali, jonka upouudet sivut löydät täältä.
Sameli Muurimäen portaalimme etusivua varten ottama kuva.
Tällä hetkellä portaalimme alla on siis vasta kaksi ohjelmaa, mutta etsimme mukaan porukkaamme uusia innokkaita tekijöitä. Jos asut Tallinnassa ja sinua kiinnostaa kokeilla podcastaamista, kirjoita rohkeasti meille osoitteeseen tallinnbroadcasting@gmail.com tai erikseen Kattiradiolle osoitteeseen kattiradio@gmail.com. Toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen, mutta meillä on tarjota käyttöön kotoisa pieni studio kaikkine varusteineen Tallinnan keskustassa kissakahvila Nurrin tiloissa. Ja tietenkin mukava porukka taustalle :)
Kattiradio on saanut kivasti uusia seuraajia ja meillä on hieno kevät tiedossa mielenkiintoisten vieraiden parissa. Tervetuloa siis kuuntelemaan ja kaikille kissaihmisille myös kovasti tervetuloa Kattiradion vieraaksi!
P.S. Sivuiltamme löytyy pienet esittelyt meistä ohjelmien tekijöistä. Älä
ihmettele oikeaa etunimeäni, joka on siis Meri. Täällä jatkan näillä
näkymin toisella nimelläni Ida.
Ystäväni Timo Suutarinen, joka valokuvaa ja kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa, kävi vierailulla meillä Pesaleidjan löytökissatalolla. Timo kirjoitti käynnistään kauniin tekstin, joka välittää hyvin kissatalon tunnelman. En millään malta olla julkaisematta tekstiä myös täällä. Kuvat ovat niin ikään Timon ottamia ja niissä on kotia odottavia kissojamme.
Timon mukana oli tällä kertaa minun sijastani ystäväni Helena, johon tekstissäkin viitataan. Helena toimii kissakahvila Nurrin "kissamummina" ja teemme hänen kanssaan yhtä hauskaa projektia, jonka esittelen aivan pian! :)
Timon kuvaus kissatalovierailusta alkaa kuvan alta. On ilo lukea näin sujuvaa tekstiä! Kiitos Timo, kun välität.
On perjantai, reilu viikko ennen ystävänpäivää.
Desinfioimme kädet eteisessä ja suljemme oven perässämme. Ympärillämme ison olohuoneen kokoisessa tilassa on kymmeniä kissoja. Suurin osa niistä pysyttelee turvassa valkoisille seinille rakennetuissa puisissa laatikoissaan. Muutama utelias tulee kiertelemään lattiaa ympärillemme. Rohkeimmat kissat jopa puskevat meitä. Täällä on lähes täysin hiljaista.
”Osa näistä on kotikissoja.”, ystäväni Helena kertoo minulle. Helena on Kattiradion juontaja ja Kassikohvik Nurrin virallinen kissamummo. Kyykistyn ja annan kissojen tutkia meitä ja tottua meihin kaikessa rauhassa. Vasta kierrettyäni huoneen pari kertaa alan ottamaan kuvia. Joka kerta kissat hätkähtävät kameran ääntä. Näiden kissojen katseet kertovat samoista kohtaloista, joita olen nähnyt sairaaloissa ja vankiloissa.
Silmät heijastavat pelkoa ja surua. Osan katseessa on varovaista toivoa paremmasta, mutta kaikilla on jatkuvaa varovaisuutta meitä ihmisiä kohtaan. Nämä kissat ovat joka hetki valmiina perääntymään, pakenemaan ja viimeisenä keinona puolustamaan itseään. Ne on löydetty Tallinnan ja lähiseutujen kaduilta. Niitä on kohdeltu usein todella huonosti ja lopulta hylätty oman onnensa nojaan, koska kissalla ei ole täällä juuri mitään arvoa.
Huone on kuin suuri odotusaula. Turvasatama, jossa on elämän perustarpeet - vettä, ruokaa ja hiekkalaatikot. Kun näin paljon eläimiä tai ihmisiä laitetaan samaan tilaan, hyvässäkin hoidossa arki muuttuu stressaavaksi ja uuvuttavaksi. Omaa rauhaa ei ole kenelläkään. Suuret ikkunat antavat sentään mahdollisuuden katsella luontoa, ohi lentäviä lintuja ja pian alkavan kevään merkkejä.
Helenan tuomat lelut saavat kissatalon kissat leikkimään. Leikki on jotain, mikä rikkoo loputtoman odotuksen harmauden. Jossain sisällä syttyy pentumainen ilo, joka purkautuu ilmoille riehakkaina hyppyinä langoista punottujen hiirten perässä. Leikin keskelläkin varovaisuus säilyy näissä kissoissa ja lelut vaihtavat vauhdissa omistajaa. Yhteenottoja vältetään. Ihan kuin koulun liikuntatunneilla, osa lähtee heti rohkeasti mukaan, toiset tarkkailevat aikansa, mitä tapahtuu.
Joukossa on pari nuorempaa kissaa. Yksi niistä tulee pesästään ja esittäytyy meille. Se nauttii rapsutuksista ja pääsee hetken tuttavuutta tehtyään Helenan syliin. Menen kuvaamaan nurkassa olevaa kissaa, joka sähisee joka kerta, kun menen lähelle. Tällaiset kissat tarvitsisivat kaikkein eniten uuden, rakastavan kodin, jossa niiden luottamus ihmisiin pääsisi syntymään uudestaan. Jokainen kissa täällä on omalla tavallaan hyvin kaunis ja yhtä syytön kohtaloonsa. Yksi on menettänyt korvansa tammikuun pakkasissa, mutta on sentään vielä elossa. Kaikki eivät ole päässeet edes tänne asti.
Talossa on myös pienempi samanlainen huone sekä sairashuone, jossa kissat vuorollaan saavat hoitoa. Toiminta on täysin vapaaehtoistyön ja hyväsydämisten ihmisten lahjoitusten varassa. Koko ajan on tarvetta niin ihmisille kuin rahallekin. Tärkeintä tietysti olisi, että mahdollisimman moni kissa saisi nopeasti uuden kodin. Desinfioimme kädet myös lähtiessämme. Kotona ystäväni kissat nuuskivat minut tarkkaan. Mietin, osaavatko ne arvata, miten onnekkaita ovat ollessaan perheenjäseniä.
Julkaisen tässä postauksessa kolumnin, jonka kirjoitin Tallinna24.ee-verkkolehteen loppuvuodesta.
Kuten olen täällä kertonut, olen mukana kodittomien kissojen auttamisessa paikallisen Pesaleidja-järjestön kautta. Puolitoista vuotta järjestön vapaaehtoisena on kerryttänyt minulle monenmoista kokemusta ja näkemystä, joiden pohjalta kyseisen kolumnin kirjoitin.
Kuvassa olen kissakahvila Nurrissa ja se liittyy yhteen projektiin, jonka myös esittelen täällä lähiaikoina :)
Kolumnin teksti kuuluu näin:
"Kaikki kissat eivät nauti kissanpäivistä
Tallinnasta. Kodittomia kissoja Tallinnassa on paljon. Osa niistä on
ihmisen hylkäämiä ja osa kadulle tai metsiköihin syntyneitä
villikissoja.
Kodittomien kissojen suureen lukumäärään Tallinnassa on useita syitä.
Tallinnassa ja Virossa ylipäätään on kissan arvostus matala. Kissoja
on liikaa ja ihmisen huolimattomuuden tai välinpitämättömyyden vuoksi
syntyneitä vahinkopentuja jaetaan ja tuputetaan eteenpäin ilmaiseksi.
Ilmainen mielletään arvottomaksi ja rahaa ei haluta laittaa kissan terveydenhuoltoon tai leikkauttamiseen.
Kissaa pidetään myös itsenäisenä ja ajatellaan, että kissan kuuluukin
kuljeskella ympäri maita ja mantuja - liian usein leikkaamattomana.
Pentuja voi tulla kerralla paljon, useamman kerran vuodessa.
Kadonnut kissa on Virossa helposti korvattavissa.
Myös kissoja koskevien myyttien kirjo elää Virossa
vahvana. Esimerkkejä löytyy sisäkissojen oletetusta onnettomuudesta ja
surullisuudesta siihen, että kissan tulisi saada vähintään yhdet pennut
ennen sterilointia.
Erään myytin mukaan olisi luonnonvastaista, ellei jopa rääkkäystä,
kastroida uroskissa. Tämä lienee virolaisen ”machokulttuurin” erikoinen
ilmentymä.
Yleisten asenteiden ja uskomusten lisäksi Tallinnan nykyistä
tilannetta pohjustaa osaltaan myös neuvostoaika, jolloin
eläinlääkäriasemia ei juuri ollut ja sterilointeja tai kastraatioita ei
ajateltukaan. Irtokissoja oli kaikkialla.
Menneisyyden ja asenteiden painolastista huolimatta Tallinnan tilanne
on onneksi ollut vuosi vuodelta paranemaan päin. Tästä kuuluu kiitos
niille ihmisille, jotka tekevät raskasta auttamistyötä hartiavoimin.
Kaupungin pakollista rankkuria lukuun ottamatta
julkishallinnon puolelta ei heru tukea ja kodittomien kissojen
auttaminen perustuu täysin vapaaehtoiseen työhön ja lahjoitusvaroihin.
Isojen yksityisten järjestöjen lisäksi Tallinnasta löytyy myös
yksityishenkilöiden omakustanteisesti pyörittämiä kymmenien kissojen
ensisuojia.
Työn tärkeydestä ja toimijoiden määrästä huolimatta politiikassa tai
lehdistössä kodittomien lemmikkien tilannetta ei juurikaan puida joitain
poikkeuksia lukuun ottamatta.
Kissan nostaminen pöydälle myös julkishallinnon puolella auttaisi
osaltaan meitä kohti tulevaisuutta, jossa jokaisessa kodissa ei ehkä
olisi kissaa, mutta jokaisella kissalla olisi koti.
Asennekasvatusta tarvittaisiin pikaisesti ja sitä pitäisi antaa jo
koululaisille. Ilman asenteiden muuttumista vanhat uskomukset ja
ajatukset kissan arvosta uhkaavat periytyä sukupolvelta toiselle.
Kuka tahansa ja myös suomalainen voi auttaa
Tallinnan kodittomia kissoja. Paikalliset järjestöt tarvitsevat
jatkuvasti rahalahjoituksia, auttavia käsiä vapaaehtoistyöhön, tavara-
ja ruokalahjoituksia sekä uusia koteja kissoille. Virossa asuva voi myös
tarjota sijaiskodin.
Jos haluat auttaa, mutta et ehkä ihan vielä tiedä miten, voit kirjoittaa minulle osoitteeseen meri@pesaleidja.ee.
Jos taas kissan adoptointi kuulostaa sopivalta vaihtoehdolta, voit
katsella kotia etsiviä kissoja ylläpitämältäni Pesaleidja-järjestön
suomenkieliseltä Facebook-sivulta."
Loppunut vuosi oli täynnä muutoksia ja kiireitä, joiden jalkoihin blogin kirjoittaminen vain jäi. Tuntuu ihan hassulta naputella tekstiä tänne lähemmäs vuoden tahattoman blogitauon jälkeen. Teen vielä erikseen pienen katsauksen viime vuoteen, mutta jatketaan sillä välin tästä eteenpäin niinkuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan.
Meillä oli vieraita uutenavuotena ja heti vuodenvaihteen jälkeen kauniina pakkaspäivänä (-17 astetta) päätimme suunnata Rakvereen ja sen keskiaikaiseen linnoitukseen. Olen tehnyt aiemmin postauksen kesäpäivästä samaisessa linnoituksessa (täällä), mutta tämä reissu todisti, että linnoitus ja Rakveren kaupunki yleensäkin käyvät kohteeksi myös kovalla pakkasella.
Lääne-Virumaan maakunnan pääkaupunki Rakvere sijaitsee noin 100 kilometria Tallinnasta itään. Kaupungin asukasluku on noin 15 000 ja sen tärkeimpiä nähtävyyksiä ovat Vallimäellä sijaitseva keskiaikainen linnoitus ja Tarvas-patsas, Jumalanäidin syntymisen kirkko ja myös kaupungin Viron moderneimmaksi kuvattu keskusaukio.
Jätimme auton Pikk-kadulle ja kiipesimme portaat ylös linnoitukselle. Vallimäeltä aukeaa kaunis näkymä kaupungin yli.
Linnan ulkopuolella sijaitsee kuuluisa pronssinen Tarvas-patsas, joka pystytettiin kaupungin 700-vuotispäivän kunniaksi.
Siellä se siintää, kuuran keskellä tällä kertaa.
Oli kylmä! Ajatus parin tunnin kiertelystä pistävässä pakkasessa tuntui vähän arveluttavalta idealta, koska linnoitus ei juurikaan tarjoa suojaa. Maakellarit, lämmitetyt historiahuoneet ja ulkotulien ympärykset auttoivat kuitenkin paljon ja pakkanen ei lopulta oikeastaan edes häirinnyt.
Lipunmyynti ja pieni lämmittelyhetki.
Sisäpiha ja työntekijöitä lämmittelemässä ulkotulen ääressä.
Keskiaikainen kidutusnäytös oli juuri alkamassa, joten tällä kertaa osallistuimme. Näytös pyörii puolen tunnin välein aina kun linnoitus on auki. En kerro tässä enempää etten paljasta liikaa, mutta suosittelen osallistumaan. Hyvät yllätykset ja naurut saimme, vaikkei se ehkä teemaan sovikaan.
Linnoituksen isolla pihalla. Pihalla pääsee ampumaan nuolilla, leikkimään turnajaisia ja tekemään monenlaista muuta. Kovalla pakkasella aktiviteetteja oli kyllä vähän vähemmän kuin kesällä.
Yksi pihan tapahtumista on päivittäinen tykinlaukaus. Tykki laukaistaan aina linnoituksen aukiollessa kello 12. Ampu tulee!
Mitään kuulaa ei lentänyt, mutta meidät hätisteltiin silti alas muurilta jonne tykki osoitti. Jysäys oli korvia huumaava ja hyvät naurut siitäkin säikähdyksestä irtosi. Vähemmän nauratti pihalla olleen hevosen ja vuohen puolesta, niille kun jysäys tulee aina yllätyksenä.
Puren!
Pihalla pääsi vähän pelleilemäänkin.
Kaiken kaikkiaan linnoituksessa oli jälleen kerran hurjan
hauskaa. Kyseessä on aikuisille ja lapsille yhtälailla sopiva
teemapuisto, jossa on paljon nähtävää ja koettavaa. Historiallisesti sivistäviäkin elementtejä löytyy. Kiipeämistä isoja kiviaskelmia pitkin on aika paljon, jos haluaa poistua
maan tasolta ja esimerkiksi vanhusten ja liikuntarajoitteisten kannattaa huomioida tämä. Kesällä linnassa toimii myös ravintola.
Tällä kertaa tutustuimme lyhyesti myös pieneen Rakveren kaupunkiin. Kahviloita ja ravintoloita löytyy ihan mukavasti ja kaupungilla on mukava vain käyskennellä. Katukuvassa on vuoroin puu- ja kerrostaloaluetta.
Yksi nähtävyyksistä on Viron väitetysti modernein keskusaukio, jonka design on kyllä jo yli kymmenen vuotta vanha.
Jumalanäidin syntymisen kirkko on ortodoksinen pyhiinvaelluskohde, josta löytyvät Viron ainoat avoimet pyhäinjäännökset. Marttyyripappi Sergi Florinskin maallinen maja lepää näkyvillä kosteus- ja lämpötilasäädellyssä arkussa. Kuvia kirkossa ei luonnollisestikaan saa ottaa.
Vielä vilkaisu kaupungille Vallimäeltä ja kotiin.
Kyllä pienessä Rakveressa saisi viikonlopun kulumaan varsin mukavasti milloin vain!
Viikko sitten lauantaina kävimme pienellä porukalla viemässä tavarakuorman Virossa asuvien suomalaisten naisten yhteisön avustuskohteeseen, Kohtla-Nõmmen lastenkotiin. Lisäksi tavaraa meni Kohtla-Järven sosiaalitoimistolle. Jos haluat lukea lisää Suomettarien hyväntekeväisyystyöstä, se onnistuu täällä: KLIK. Lastenkoti ei salli tunnistettavien kuvien julkaisemista lapsista, joten jätin varmuudeksi pois kaikki kuvat asukkaista.
Päivämme alkoi yhteisömme varastolta, jossa pakkasimme pakettiauton täyteen sekä sosiaalitoimistolle, että itse lastenkotiin vietävää tavaaa. Matkaan lähdimme kahdella autolla.
Mitä olisikaan vähänkään pidempi ajomatka ilman kahvipaussia. Statoilin valikoimista löytyi suurin näkemäni take away -muki, noin puolilitrainen. Jätimme megamukit kuitenkin tällä kertaa ottamatta.
Ajomatka meni rattoisasti rupatellessa ja vajaan parin tunnin päästä aloimmekin olla perillä. Matkan varrella näkyi tutun näköistä itävirolaista syrjäseutua. Tämänkaltaisia kauniita, mutta enemmän tai vähemmän ränsistyneitä kivitaloja on paljon.
Ensimmäinen etappimme. Sosiaalitoimisto ei ole lauantaisin auki, joten kannoimme tavarat erään kerrostalon kellariin odottamaan siirtoa.
Perillä lastenkodilla. Pari vanhempaa asukasta tuli meille kantoapuun.
Alkuun palaveerasimme käytännön asioista kahvien ääressä johtajattarien kanssa ja selailimme lasten kuvia eri tempauksista ja tapahtumista.
Sen jälkeen teimme kierroksen suureen lastenkotiin. Lapset on järjestetty neljään perheeseen, jotka asuvat eri siivissä. Jokaisessa perheessä on 8 paikkaa. Vanhin lapsista oli muistaakseni 19-vuotias ja nuorimmat vaippaikäisiä. Vanhempien lasten muuttoa omilleen tuetaan parin vuoden ajan, jonka aikana oma toimeentulo olisi löydettävä.
Lastenkodilla on yksi huone varattuna lahjoituksena saaduille uusille tavaroille. Sieltä otetaan esimerkiksi lasten syntymäpäivälahat ja mahdolliset palkinnot.
Sekalaisia kuvia lastenkodista.
Viimeisenä kuva auton ikkunasta napattuna paluumatkamme alussa. Lastenkoti sijaitsee hiilikaivosalueella, jossa myös työpaikkoja on rajallisesti.
Ehdimme vielä illaksi Tallinnaan. Päivä oli kaiken uuden ja kiinnostavan takia aikamoisen väsyttävä, mutta ehdottomasti sitäkin antoisampi!
Viikko sitten lauantaina olivat ensimmäiset kisani aikuisena taitoluistelijana. Kisat olivat kansainväliset ja osanottajia oli kymmeniä yhteensä kymmenestä eri maasta. Ohjelmakuvat ovat Kerli Ottin käsialaa.
Jännitti ihan hirveästi jo pari viikkoa etukäteen! Viimeiset harkat ennen kisoja menivät aivan plörinäksi, kaatuilin, jalat tuntuivat voimattomilta, tasapaino oli kateissa, elementit eivät tulleet ja ohjelma meni sanalla sanoen täysin pieleen. Tunsin oloni tosi orvoksi mekossani ja ihmisten katseet saivat jalat menemään solmuun. Kimaltava taitoluistelumekko yleisöjäällä herättää huomiota! Edeltävänä iltana kaaduin vielä pari kertaa vanhan kolhun päälle ja polvi särki lopun iltaa.
Ehkä nämä toikkaroinnit kuitenkin auttoivat "murtamaan jään", koska lauantaina olin ihan iskussa kamalasta jännityksestä huolimatta. Minun luokkani oli vasta yhden jälkeen, joten sain viettää rauhallisen aamun kotona ja laittaa itseni valmiiksi ajan kanssa. Laitoin kisameikin ja hiukset. Hiuksista tuli mielestäni tosi kivat, enkä ole varmasti ikinä laittanut niin paljon lakkaa hiuksiini. Siitähän tulee vähennyksiä jos joku osa hiuksissa tai puvussa pettää. Hiuskoristeen olisi voinut ommella kiinni, mutta se pysyi nyt ilmankin ongelmitta.
Loppukumarrukset ja jäältä pois. Yritin jo aiemmin valmentajani pyynnöstä harjoitella hymyilyä ohjelman aikana, mutta levein hymy on kuitenkin vasta helpotuksen hymy.. posket olivat aivan krampissa.
Olimme hallilla jo pari tuntia ennen itse suoritusta ja mukaan piti varata jotain minkä saisi myös alas. Energiaa on pakko olla suoritusta ajatellen. Ampstükkit ovat muuten tosi hyviä virolaisia energiapatukoita - tykkään!
Verryttelemään menossa. Kylmässä hallissa seisoskellessa alkaa tulla horkka päälle ja ennen ohjelmaa on todella tärkeää verrytellä lihakset ja saada kevyt lämpö päälle.
Ryhmämme varsinainen lämmittely. Lämmittelyaika on lyhyt ja sen aikana pitäisi ehtiä käydä läpi ohjelman elementit onnistuneesti. Eli hypyt, piruetit ja askelsarja. Ritti ei meinannut tulla millään, mutta itse suorituksessa se onneksi sitten tuli ongelmitta.
Kiss & Cry ohjelman jälkeen. Hymy ei vain haihtunut :) Kisat tulivat itse asiassa suorana lähetyksenä jossain, joten siinähän sitä sitten oltiin. Tuijotin hämmentyneenä kuvaani ruudussa, kun idea olisi varmastikin ollut katsoa kameraan ;)
Odottelua, odottelua.. Kuuluu vahvasti asiaan :)
Teetin puvun ompelijalla ja mielestäni se on todella onnistunut. Ihan minun näköiseni! Halusin klassista, mutta kuitenkin erottuvaa. Pukuani kehuttiin ja kimaltavia nuotteja ihailtiin ja olin tosi ylpeä asustani. Musiikkini oli rauhallinen pianomusiikki ja puku tehtiin myös siihen sopivaksi. Linkitän musiikkini alle, kannattaa kuunnella joka tapauksessa - kappale on todella kaunis.
Kaikki oli uutta sekä kisaan valmistautuessa, että itse kisapäivänä. Katselin toisten ohjelmia ja jännitin tuttujeni kanssa. Hyvissä ajoin piti alkaa lämmittelemään, eli hyppimään, venyttelemään ja käymään läpi kisaohjelmaa lenkkareilla. Valmentajani tuli myös paikalle ja käskytti minua aikataulun suhteen. Hän oli myös se joka ensimmäisenä huomasi, että olin hädissäni jättänyt pukuni alle harmaan urheilutopin. Pelasti minut aika pahalta asumokalta ;)
Kisoissa oli kolme tuomaria ja pisteet olivat heidän antamiensa pisteiden keskiarvoja. Parhaiten elementeistäni meni tavallinen piruetti ja huonoiten flippi, joka jäi vajaaksi. Paras hypyistäni oli salchow, vaikken siitä itse hyppynä erityisesti tykkää ja myös ritti onnistui. Askelsarja meni myös mukavasti ja ennen kaikkea olin itse todella tyytyväinen suoritukseeni.
Kuvia ohjelmastani sekalaisessa järjestyksessä:
Minä kisaan tällä hetkellä pronssitasolla. Aikuisille on tasot pre-bronze, bronze, silver, gold ja masters. Masters-tasolla ovat sallittuja jo oikeasti vaativat elementit, esim. kolmoishypyt. Kolmoishyppyihin en tule ikinä edes tähtäämään (kakkosia mietin kyllä jo kovasti ;)), mutta on upeaa, ettei aikuisluistelun taso tule todellakaan loppumaan kesken vaikka olisi kuinka paljon taustaa luistelijana.
Mukana on kaikkia aikuisena nollasta aloittaneista entisiin kilpaileviin taitoluistelijoihin, joilla on pitkä tausta lajin parissa. Yksi motiivi kilpailla ovat aivan ihanat kanssakisaajat! Minulla on ollut ilo tutustua tosi mukaviin luistelijoihin, henki on pääsääntöisesti oikein hyvä ja kaikki kannustavat toisiaan.
Olen saanut monelta kommenttia siitä miten nopsaan olen edennyt vain parisen vuotta luistelleeksi. On todella kannustavaa kuulla tällaista ja rehellisesti olen itsekin yllättynyt miten paljon opin vuonna 2014, joka oli ensimmäinen vuoteni enemmän tai vähemmän tavoitteellisen taitoluistelun parissa oikeilla varusteilla. Sen takia pystyinkin jo tähän kisaan lähtemään :) Toista piruettia en saanut onnistumaan, mutta se ei ole mitenkään huolestuttavaa. Nyt vain treeniä kehiin!
Tämä kokemus oli upea ja olen todella onnellinen, että olen lähtenyt mukaan tähän vaativaan, mutta palkitsevaan lajiin! En vaihtaisi pois yhtäkään kaatumista, kivuliasta ruhjetta tai pieleen mennyttä treeniä, sillä ne kaikki kuuluvat olennaisena osana tähän lajiin ja johdattavat eteenpäin taitoluistelijana.