Tchaikovsky

Huh, miten aika taas vierähti! Olen niin hautautunut viimeisten koulujuttujen viimeistelyyn (loma alkaa ensi maanantaina), että aika ja into juuri nyt kirjoitella on kiven alla. Mutta tässä sitä taas mennään! Lomalle minulla onkin jo kaikenlaista suunnitelmaa: missähän välissä lopulta vain lomailen.. :)

Nyt kuitenkin takaisin sinne sateiseen juhannukseen. Virolainen juhannus on suomalaisen kaltainen; kaupungista lähteminen kuuluu asiaan. Paikallisen Võidupühan vuoksi 23.6. oli myös ravintolarintamalla hiljainen. Turisteja täällä tietenkin riitti, kuten kesällä aina, ja muun muassa Viru-keskus ja Solaris pitivät melko normaalisti liikkeensä ja ruokakauppansa auki. Tietääkseni normaalit aukioloajat koskivat kuitenkin lähinnä ydinkeskustan isoja turistikauppakeskuksia - muualla oli hiljaista ja liikkeet kiinni.

Meillä oli vuotuinen pienen porukan kokoontuminen, joka toivon mukaan muodostuu pidemmäksikin perinteeksi. Ensi kesälle mietimme kohteeksemme tunnelmallista Saaremaata, mutta tämä juhannus meni viime kesän tapaan täällä Tallinnassa. Sateiden takia emme päässeet tällä kertaa terasseille nautiskelemaan kesästä, mutta sen sijaan yhtenä kohokohtana kävimme venäläistyylisessä Tchaikovskyssa maistelemassa Gala-menun. Se osoittautui hyväksi valinnaksi.

Tarjoilu oli Tchaikovskyssa oikein hyvää ja tällä kertaa allergian ja eettisten valintojen vuoksi pyydetyt korvaavat annokset olivat jopa alkuperäisiä paremmat! Kaikenlaista porkkanatikkua oliiviöljytilkalla on vastaan tullut, joten nyt ei voinut kuin nauttia. Ruokasali on tyylikkäästi sisustettu ja elävä klassinen musiikki taustalla lisäsi onnistuneesti ravintolan tsaarinajan tunnelmaa, tai ainakin mielikuvaa siitä ;) Kaikki toimi hienosti alusta loppuun. Menisin toistekin - ja suosittelen. Tchaikovskylla on muuten myös yksi Tallinnan kivoimmista kesäterasseista. Siitä varmastikin lisää myöhemmin, jos vain säät siellä istuskelun sallivat.

Restoranide Festival

Kävimme eilen päivällä Vabalaud.ee:n järjestämässä Restoranide Festival -ravintolatapahtumassa Rotermannin ulkoaukiolla. Kyseessä on vielä melko pieni vuotuinen ravintolakulttuuritapahtuma, joka järjestettiin tänä kesänä historiassaan toista kertaa. Tapahtuman ideana on tuoda erilaisia ravintoloita kojujen muodossa ihmisten sekaan ja näin tutustuttaa ihmisiä virolaiseen ravintolakulttuuriin. Ostot kojuista tehtiin festivaalirahalla, joita sai ostaa rahanvaihtopisteestä hintaan 2,5 euroa kappale. Yhdellä tapahtumarahalla sai yhden annoksen mistä vain kojusta. Tapahtuma oli oikein kivasti järjestetty ja toimiva, joten toivottavasti näemme sille jatkoa seuraavina kesinä.

Ostin ravintola Giannin kojusta jättikatkarapuannoksen, jätskikojusta jätskin ja juomateltasta kuohuvaa. Yhdessä mieheni kanssa pärjäsimme neljällä rahalla, eli mikään riistohintainen tapahtuma ei ollut kyseessä. Kuohuvaisen jälkeen olikin kiva suunnata kulman taakse Viru-keskukseen hieman shoppailemaan :) Päätin eilen skipata yhden koulutyön ja keskittyä aurinkoisen vapaapäivän jälkeen paremmin pariin muuhun mielestäni tärkeämpään koulujuttuun. Tänään onkin siis työpäivä, mutta toisaalta nyt on enää kaksi viikkoa lomaan! Muistankohan vielä miten lomalla ollaan; kyseessä kun on ensimmäinen täyspitkä kesälomani naismuistiin.

Luettua: Turbulence

Toukokuun kirjaksi valitsin jo hyvän aikaa hyllyssä vuoroaan odottaneen Giles Fodenin Turbulencen. Tarinan muistelija ja päähenkilö Henry Meadows on meteorologi ja matemaatikko, joka kirjan alkulehdillä kirjoittaa muistelmiaan vähintäänkin omituisen Habbakuk-projektin sivussa. Kyseisen kunnianhimoisen projektin tavoite on ollut työstää luksusristeilijä käsitellystä jäästä, päämääränä seilata maailman meriä. Meadows on projektissa mukana matemaatikkona ja kyseisen mahtipontisen aluksen kyydistä hän lopulta jäljettä katoaa. 

Lyhyt ja luonnosteleva intro johdattaa lukijan nopeasti toiseen maailmansotaan. Meadows lähetetään D-Dayn valmistelujen tohinoissa pieneen skotlantilaiseen kylään urkkimaan erikoiselta pasifistiksi kääntyneeltä entiseltä meteorologilta Wallace Rymanilta kaavaa tämän Rymanin numeroon. Kyseisen numeron avulla tiettävästi voitaisiin ennustaa turbulenssin, klassisen fysiikan tärkeimmän arvoituksen käyttäymistä ja sitä kautta säätä. Sään täsmällinen ennustaminen onkin suunnitteilla olevalle maihinnousulle kriittistä.

Asiat eivät skottikylässä kuitenkaan mene niinkuin pitäisi. Ryman kuolee groteskilla tavalla Meadowsin yrittäessä pudottaa sääpalloillaan saksalaista konetta. Juuri ennen kuolemaansa Ryman on kuitenkin luonnostellut numeronsa periaatteet Meadowsille ja tämä uppoutuu syyllisyydentunnossaan intensiiviseen työhön kaavan parissa. Lopulta hän onnistuu laskemaan Rymanin numeron kesäkuun alun päiville ja tästä lähtökohdasta D-Day onnistuneesti juuri ja juuri mahdollisessa säässä toteutetaan. Meadows osallistuu maihinnousuun, mutta haavoittuu helikopterin laskeutuessa ja hänen äänensä katoaa morfiiniruiskeen myötä.

Tarinan viimeisillä sivuilla kertojaksi vaihtuu saksalainen meteorologi, jonka sääkoneen Meadows aiemmin pudotti Rymanin tappaneella tempauksellaan. Saksalainen tuodaan esille käsissä olevan kirjan laatijana, Meadowsin tarinan koostajana ja tämän D-Dayn maihinnousuun liittyvän saavutuksen muistajana. Tässä vaiheessa myös valkenee, että Meadows on selvinnyt haavoittumisestaan hengissä ja myöhemmin omatoimisesti kadonnut jäljettömiin Habbakuk-projektista. Hänen lopullinen kohtalonsa jää kuitenkin avoimeksi.

Turbulence yhdistelee mielenkiintoisia elementtejä; toisen maailmansodan, luonnontieteilijän päähenkilönä sekä historiallisen faktapohjaisen juonen. Puitteistaan huolimatta tarina on kuitenkin suurelta osin kuvaus henkisesti eksyksissä olevasta ihmisestä sekä skotlantilaisen maaseudun sodanaikaisesta ankeudesta. Ei tarina sinänsä ollut huono tai tylsä; siitä vaan paikoin puuttui niitä konsteja ja vauhdikkuutta jotka pitävät mielenkiintoni yllä. Välillä lähdetään pieneen nousukiitoon, mutta palataan nopeasti taas pohtimaan päähenkilön elämän tyhjiötä ja jonkinlaista surullisuutta. Minulle tämän tarinan mielenkiintoisin juoni kertoikin meteorologian ja sään ennustamisen kriittisyydestä D-Dayn valmisteluissa. Ensi kesänä minun olisi tarkoitus matkustaa vähän pidemmälle lomalle Ranskaan ja samalla myös Normandiaan. Maihinnousun faktat täytyykin toisen maailmansodan historiasta kiinnostuneena ehdottomasti kerrata sitä ennen.

Chedi

Kävimme reilu pari viikkoa sitten ystäväpariskuntamme kanssa illallisella Chedissä vanhassa kaupungissa. Kyseinen aasialaistyylinen ravintola kuuluu omalle Tallinnan parhaat/ mielenkiintoisimmat ravintolat -listalleni tallinnalaisittain melko ainutlaatuisen ja ruokansa ansiosta. Palvelu Chedissä ei välttämättä aina ole päätähuimaavan laadukasta, jos ei erityisen huonoakaan, mutta viimeistään mainio ruoka tasapainottaa paikoin hieman mitäänsanomattoman tarjoilukokemuksen.

Valitsin tälläkin kertaa alkuruuaksi herkullisia kasvis-Dim Sumeja. Pääruokavalintani (sieniä ja pähkinöitä) kuulosti houkuttelevalta, mutta ei sitä harmikseni kuitenkaan lopulta ollut. Kasvis(pää)ruuat tuntuvat joillekin ravintoloille olevan se muutamaa viherhörhöä varten listalle väkisin tuupattu kärsimysnäytelmä - koska miksi kukaan normaalisti toimivat makunystyrät omaava söisi vapaaehtoisesti kasvisruokaa..? Sen verran kuitenkin pääsin naapureiden annoksia maistelemaan, että totesin kaiken muun pöytään tuodun suussasulavaksi.

Chediin tulee varmasti mentyä tulevaisuudessakin laimeasta pääruokakokemuksesta huolimatta. Suosittelen myös usein Chediä yhtenä vaihtoehtona kun joku ravintolavinkkejä kyselee. Kyselimme pöytää seuraavaksi jo juhannukselle, mutta paikka on monen muun tavoin Võidupühan johdosta kiinni. Tchaikovskysta pienen hakemisen jälkeen kuitenkin vihdoin tärppäsi. Kyseiseen venäläistyyliseen ravintolaan menenkin ensimmäistä kertaa.

Millaisia kokemuksia muilla on Chedistä (tai Tchaikovskysta)?

Tartu Rattaralli

Viikonloppuni vierähti Tartossa tuhansia pyöräilijöitä ja kisaturisteja houkutelleessa Tartu Rattaralli -pyöräkisatapahtumassa. Kisatunnelma aurinkoisessa Itä-Viron pääkaupungissa sai kyllä perhoset lepattamaan vatsassa, mutta en sentään itse osallistunut. Vanhalla Helkamallani ei olisi kovin pitkälle körötelty. Toisaalta kaikki eivät ajattele näin pessimistisesti: eräs paikallinen kisakonkari polki sunnuntaisen 137 kilometrin matkan neuvostoaikaisella pyörällä vajaaseen kahdeksaan tuntiin. Eivätkä haastattelun mukaan edes ketjut katkenneet, siis tänä vuonna.

Tartto tarjosi minulle ensimmäisen kosketuksen ennen täysin vieraaseen kilpapyöräilyyn. Pyöräilijöiden vauhti voi nousta jopa noin kuuteenkymppiin ja pikku trikoot eivät kaatuessa juuri suojaa. Juurikin amatöörikisassa vaaratilanteita aiheuttaa myös pyöräilijöiden kokemattomuus ryhmissä ajamisesta. Nämä kisat kaiketi sujuivat ilman sen suurempia haavereita, eivätkä maaliin saapuvat pyöräilijät edes vaikuttaneet niin uupuneilta kuin matkan perusteella olisi voinut kuvitella.

Kisat isännöinyt Tartto osoittautui oikein kauniiksi kaupungiksi keskustan vaaleine rapattuine rakennuksineen. Virolaiseen tyyliin rakennukset ovat vaalean värimaailmansa lisäksi täynnä yksityiskohtia ja koristeellisuutta näyttämättä kuitenkaan isolta kermakakkuriviltä. Virolaisessa kaupunkityylissä olisikin pientä esteettistä vinkkiä meille tylsän järkevän funktionaalisille suomalaisillekin. Miksi meillä lähes kaikki kaupunkirakentamisen irrottelu tapahtuu ruskean ja harmaan välimaastossa? 

Tartossa säät suosivat kisaporukkaa lähes koko viikonlopun ja oli ihanaa vain kävellä päämäärättä pitkin kaupunkia. Kiersin myös keskustan kampusalueen, joka oli kauniin tunnelmallinen kukkivine kirsikkapuineen. Tartosta jäi viikonlopun isoista kisoista huolimatta päällimmäisenä mieleen rauhallisen seesteinen pienemmän kaupungin tunnelma. Ymmärrän miksi moni Tartosta pitää - se tarjoaa sopivaa kontrastia paikoin kolkolle Tallinnalle. Selvästi edullisempi hintataso oli myöskin positiivinen yllätys.

KGB-museo

Kävimme viikko sitten ystäväpariskuntamme kanssa Viru-hotellin KGB-museon opastetulla kierroksella. Tämän päivän arkiselta tuntuva Viru-hotelli on suojeltu rakennus, jolla on resuinen menneisyys entisenä KGB:n tukikohtana. Ylimmässä kerroksessa sijaitseva museo on suosittu - aiemmin keväällä emme päässeet enää saman päivän kierrokselle ja tämäkin perjantainen kierros tuli täyteen. Varaus kannattaa siis tehdä hyvissä ajoin.

Iloisen oppaamme sanojen mukaan museon tarkoitus on tarjota pieni kurkistus Neuvostoliiton järjettömyyteen humoristisesta näkökulmasta, ei niinkään puida traumoja tarinoimalla ikävistä yksityiskohdista ja muistoista neuvostoliittolaisesta arjesta. Onkin tavallaan lohdullista kuinka näinkin lyhyen aikaa Neuvostoliiton jälkeen sen tolkuttomuudesta osataan löytää huumoria. Surullisiin ihmiskohtaloihin ja Neuvostoliiton jälkeensä jättämiin yhteiskunnallisiin ongelmiin törmäämme kuitenkin eri muodoissa edelleen päivittäin. Tämä ei liene yllätys, niin täydellisesti kyseinen hirmuvalta täkäläistä yhteiskuntaa muutti. Toisaalta näiden menneisyyden haamujen rinnalla on hienoa huomata miten eteenpäinpyrkivä ja yrittäjähenkinen valtio tämän päivän Viro on.

Kannattaa käydä kuuntelemassa millaisia tarinoita Viru-hotellilla on tarjota. Varauksen voi tehdä hotellin nettisivuilta tai respassa.

Ribe

Täällä oli helatorstaina normaali työpäivä, mutta me vietimme suomalaisittain vapaapäivää. Ystäväpariskuntamme matkusti tänne pidennetyn viikonlopun viettoon ja olimme varanneet illaksi pöydän vanhan kaupungin aina yhtä upealla Vene-kadulla sijaitsevasta Ribestä.

Olen käynyt Ribessä pari kertaa aiemminkin. Palvelu on ollut kaikilla kerroilla Riben suurin vahvuus ja sitä se oli tälläkin kertaa. Tarjoilijat olivat ystävällisiä ja täsmällisiä ja näyttivät hassusti ihan agenteilta nappikuulokkeineen, joilla he kommunikoivat suoraan keittiön kanssa. Tarkkuus ei aina toteudu virolaisessa ravintolamaailmassa, mutta Ribessä ruuat ovat aina tulleet tilatun mukaisesti ja synkassa pöytään. Tällä kertaa myös kielikysymys huomioitiin esimerkillisesti - meitä mieheni kanssa palveltiin viroksi ja ystäviämme englanniksi. Ihanaa, kun pyrkimys puhua viroa huomioidaan. Joissain paikoissa nimittäin pelkkä aksentti riittää palvelukielen välittömään vaihtamiseen englanniksi. Se tuntuu lähinnä kurjalta - puhunko tosiaan noin huonosti?

Ribessä on muuten ihan muutama kuukausi takaperin vaihtunut pääkokki ja ruokalista on laitettu kokonaan uusiksi. Parin kokemukseni perusteella ruoka on mielestäni Ribessä hyvää ja kiinnostavaa, mutta ei välttämättä aina niin sykähdyttävää. Tätä ei kannata ottaa kauhean vakavasti, sillä osa annoksista oli tälläkin kertaa ainutlaatuisen hyviä, kuten kuulemma esimerkiksi ravintolan omat jälkiruokasorbetit. Oma pääruokani (sienirisotto) ja jälkiruokani olivat myös todella hyviä - toisaalta keittiön tervehdys ja alkuruoka tuntuivat jokseenkin liian suolaisilta. Pääkokin vaihtumista ei välttämättä ruuan tasosta huomannut, mutta lista tuntui muuten nyt mielenkiintoisemmalta. Suosittelen kokeilemaan jos klassisen tyylinen ravintola on haussa!

Kokonaisuutena Ribe on tyylikäs, varma valinta ja asiakkaana tuntee itsensä todella tervetulleeksi. Yritimmekin varata pöydän jo juhannukselle, sillä pidämme silloin pienet juhlat. Katsotaan miten käy, sillä viime juhannuksena täällä oli melko hiljaista ja monet ravintolatkin kiinni.

Tallinna Päev

Tiistaina täällä vietettiin Tallinna-päivää, eli tarkemmin Tallinnan vuonna 1248 saamien Lyypekin kaupunkioikeuksien muistopäivää. Harmi sinällään, että päivä oli tavallinen tiistainen työpäivä. Ohjelma oli hauska: esimerkiksi kello 10 aamulla esittelivät bussikuskit uusia kulkupelejään vapaudenaukiolla. Tallinnassa yleensäkin järjestetään kaikenlaista ohjelmaa ja ulkoilmatapahtumaa tasaisin väliajoin ja kesäaikaan lähes jatkuvasti. Tässä mielessä virolaisilla on hyvä itsetunto; he haluavat juhlistaa ja muistella historiaansa - soveltuvin osin - ja vaalia omaa kulttuuriperinnettään. Kaikenkokoiset ja -näköiset tapahtumat myös muistuttavat, ettei juhlinnan aina tarvitse olla ilotulitusta ja shampanjaa, vaan vähempikin riittää tuomaan iloa ja tärkeyden tunnetta.

Tallinna-päivän ohjelmaan kuului muun muassa Raekoja Platsin jazz-konsertti. Esiintymässä olivat paikalliset artistit Raevo Tafenau ja Villu Veski. Konsertin jälkeen lähdimme seuraamaan Tallinna Toomklubin järjestämää liikkuvaa teatteria nimeltään Tallinna loomine, joka näyttää olevan ohjelmistossa myös tulevilla vanhan kaupungin päivillä. Seurue kulkee vanhassa kaupungissa ja pysähtyy Tallinnan synnyn kannalta merkittäviin paikkoihin esiintymään. Näytös oli toteutettu kivasti, vaikka väkeä oli paikoin niin paljon, ettei esiintyjiä juuri näkynyt ja kauempaa ei saanut läheskään kaikesta vironkielisestä puheesta selvää. Mutta ideahan on tärkein :)

Luettua: The Good German

Luen melko usein kirjani englanniksi, erityisesti jos se on kirjan alkuperäiskieli. Joskus on kuitenkin tyydyttävä käännökseen, sillä ostan paljon kirjoja kirpputorilta, eikä niissä aina ole varaa valita kieltä. Tämän Joseph Kanonin teoksen suomennos on Jaettu Berliini. Nimi kuulostaa vähän tönköltä, ehkä liian konkreettiselta kaunokirjalliselle romaanille? Alkuperäinen nimi The Good German on runollisempi ja olisin varmasti ottanut englanninkielisen version mukaani täysin pohtimatta. Jaettua Berliiniä sen sijaan pyörittelin käsissäni ja palautin hyllyyn, mutta muutin vielä mieleni ja ostin kirjan.

Pidin tarinasta ja sen käsittelemistä teemoista. Erityisesti loppua kohti kerronta alkoi kuitenkin muistuttaa tyylilajiltaan enemmän toimintaa kuin historiallista fiktiota, mitä olin eniten kirjalta odottanut. Kirja ottaa kompleksiseen natsi-Saksaan melko yksioikoisen näkökulman yhdysvaltalaisen päähenkilön kautta, mutta tarjoaa kuitenkin vastavoimana objektiivisempia havaintoja muiden henkilöiden kautta. Teos esittää mielenkiintoisia kysymyksiä pohtimatta niihin kuitenkaan vastauksia valmiiksi: kuinka syyllinen natsi-Saksan julmuuksiin oli tavallinen saksalainen, joka katsoi poispäin kun ihmisiä kuljetettiin keskitysleireille? Kuinka syyllinen on kuka tahansa joka katsoo sivusta ja suojellakseen itseään hyväksyy valheen, vaikka tietää totuuden? Kuinka syyllinen on ihminen, joka välillisesti työllään tukee vääryyttä ja julmuutta, vaikka voisi lopettaa työnsä? Kuinka syyllinen on ihminen joka vaikenee vaikka voisi ryhtyä vastarintaan? 

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Berliiniin. Kaupunki on raunioina ja sitä miehittävät sektoreillaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain armeijat. Jake Geismar on yhdysvaltalainen toimittaja, joka saapuu Berliiniin etsimään rakastajatartaan vuosien takaa, ajalta ennen sotaa. Jake tarvitsee mehevän lehtijutun oikeuttaakseen olonsa Berliinissä, joten hän sekaantuu suin päin vaaralliseen vyyhtiin joka aukenee solmu kerrallaan tarinan edetessä. Supermiehen tavoin Jake selviytyy, vaikka hänen henkensä on paikoin hiuskarvan varassa. Jake ei tingi moraalistaan kertaakaan. Berliinissä kukoistava raadollisuus, oman edun tavoittelu, rikollinen rahanteko ja hädässä olevien ihmisten hyväksikäyttö ei vie häntä mukanaan. Hän on suoraselkäinen ja oikeudentuntoinen, kun taas antisankareita Jaken lähipiiristä sivuhenkilöinä löytyy yllinkyllin.

Tarinan sisällä kulkeva rakkauskertomus on vielä Jaken yhdeksää elämää epätodellisempi. Hänen entinen rakastajattarensa Lena on raiskattu, tämän pieni poika on kuollut pommituksessa ja Lena itse on menehtymäisillään puoskarilla teettämäänsä aborttiin, kun yllättäen Jake saapuu paikalla. Jake parantaa Lenan sekä fyysisesti että henkisesti. Lena on kuin herkkä kukkanen, joka häilyy tuulessa kirkkaan realismin ja utuisen unohduksen välillä. Kuinka syyllinen oli Lena tavallisena saksalaisena? Jake auttaa Lenaa järjestelemään ajatuksensa ja seisomaan tiukasti realismin puolella. Jokainen tavallinen saksalainen olisi voinut tehdä jotain, mikä olisi ollut enemmän kuin pään kääntäminen pois. Relativismiin ei tule sortua. Jake näkee oikean ja väärän hyvin mustavalkoisena.

Esimerkkiä moraalittomuudesta edustaa Emil, Lenan aviomies, jota etsitään neuvostoliittolaisin sekä yhdysvaltalaisin voimin. Emil on matemaatikko ja natsi-Saksan tiedemies, joka on kadonnut sota-aikana. Myöhemmin selviää, että hän on ollut yhdysvaltalaisten käsissä, mutta salakuljetettu neuvostoliitolaisille. Emilin tarina ja hänen salakuljetuksensa nivoutuukin sekä Jaken lehtijutun että ristiretken teemoiksi. Emil on tehnyt välillisesti julmuuksia natsien riveissä ja hänet kuvataan esimerkkinä henkilöstä, jonka ei tulisi saada tekojaan anteeksi. Todellisuus ei kuitenkaan tuomitse. Lahjakkaana tiedemiehenä Emil kuljetetaan Yhdysvaltoihin uuteen elämään vailla menneisyyden painolastia. Tällaista onnea ei ole kaikilla ja tarina kuvaa hyvin erilaisia saksalaisia kohtaloita raunioiden ja oikeuden jakamisen keskellä.

Vaikka pidin rakkaustarinaa hieman lällynä, se kuitenkin muistuttaa siitä ettei kaikki hyvyys ja oikeudentunto katoa vaikka maailma olisi raunioina. Poikkeustilanteet paljastavat ihmisen todellisen luonteen. Jaken käsitys oikeasta ja väärästä on mustavalkoinen, mutta hänen lähipiirinsä henkilöt muistuttavat sekä sanoin että teoin kaiken olevan kuitenkin suhteellista. Tarina herättää lukijan miettimään omaa kantaansa oikean ja väärän suhteesta ja se on mielestäni ehdottomasti tämän romaanin parasta antia. Kirja käsittelee näitä kysymyksiä natsi-Saksan näkökulmasta, mutta niille löytää helposti yhtymäkohtia nykypäivään. Eivät ihmisen hyvyys ja pahuus välttämättä täysin muuttuneet natsi-Saksan aikana, se vain tarjosi niille puitteet tulla esille erityisen kärjistyneellä tavalla.

Volber

Vappu on nyt vietetty täällä Tallinnassa. Juhlinta tuntui suomalaiseen koko kansan perseet olalle -biletykseen tottuneelle melko rauhalliselta, vaikka ydinkeskustassa ja vanhassa kaupungissa liikuimmekin. Virolainen vapunjuhlinta onkin osittain jäänyt neuvostoaikaan, onhan vappu tunnetusti myös kommunistinen juhla. Vappuaattona terasseilla oli mukavasti tilaa ja kaikenlainen örvellys loisti poissaolollaan. Myös vappupäivä sujui rauhallisissa tunnelmissa ja säätkin suosivat; aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpöä oli reilut kymmenen astetta molempina päivinä.

Aattona istuimme vapaudenaukion Wabadus Cafen hampurilaisen ääreen katselemaan vieressä käynnistyvää klassisen musiikin konserttia. Wabadusista jatkoimme myöhemmin matkaa vielä toiselle terassille lämpölamppujen alle. Vappupäivänä puolestaan päädyimme jälleen kerran lettutaivas Kompressoriin. Rapean tuoreina pöytään saapuvat letut eivät aina hurmaa kuvauksellisuudellaan, mutta ovat sitäkin herkullisempia. Tällä kertaa valitsin valkosipuli-juustotäytteisen vampyyrinkarkottimen. Letun sisältämä runsas valkosipulimurska oli vasta puristettua. Ainut mikä tänä vappuna jäi uupumaan oli sima, enkä tiedä olisiko sitä täältä saanutkaan.