Ulkoilmamuseo ja pari asiaa eläinsuojelusta

Elokuun alun vierailumme ulkoilmamuseossa tarjosikin sopivan teeman tänään juhlittavalle Viron uudelleenitsenäistymispäivälle, hyvässä ja huonossa. Aloitetaan siitä hyvästä. Rocca al Maressa sijaitseva Eesti Vabaõhumuuseum on virallisesti museo, mutta käytännössä pikemminkin historiallisteemainen ulkoilualue. Ympäri vuoden vierailijoille avoimella alueella on näytteillä 1700-1900 -lukujen Viron sosiaalisten ja etnisten ryhmien kyläelämää, eräänä mielenkiintoisena esimerkkinä Peipsin venäläiset.

Museoalueelle on koottu alkuperäisiä yllä mainitun aikakauden rakennuksia ympäri Viroa. Se on järjestetty kylän tavoin ja alueelta löytyykin muun muassa kirkko, toimiva krouvi ja koulu. Paikalla oli turistien kuljetustöissä myös hevonen kärryineen, mutta me näimme vain kavionjäljet ja heinäsäkin. Kokeilimme kärryajelun sijaan jykevää kuusipaikkaista keinua, joka vaati kunnolla liikkuakseen vähintään kahden kaksi keinujaa.

Minulle ulkoilmamuseon käsite oli entuudestaan vieras, mutta tämänkaltaisia museoita näyttäisi olevan paljonkin ympäri maailmaa. Virossa näitä on kaksi. Ulkoilmamuseoiden pääasiallisena tavoitteena on tutkia ja säilöä vanhakantaista kulttuuria, asumista ja rakennustekniikkaa sekä tarjota näistä tietoa yleisölle. Sivujen mukaan Rocca al Maren museon rakentaminen ja täydentäminen jatkuvat edelleen.

Olimme jo kävelleet museon läpi, kun tulimme eräällä tuvalle jonka pihassa oli kaksi sikaa. Siat näyttivät hyvinvoivilta ja ruokaa, suojaa sekä kuivia pahnoja oli tarjolla. Jäin hetkeksi katsomaan sikojen touhuja, kunnes huomasin toisen olevan takapäästään halvaantunut. Sika joutui raahaamaan itsensä etujaloillaan aitauksen halki päästäkseen ruokakaukalolle. Takajalat repsottivat täysin toimimattomina ja tulivat perässä kuin rätit mudassa. Tässä vaiheessa en meinannut uskoa silmiäni. Lähdin aitaukselta museon infoon, ja matkalla mietin minkä vastaanoton saisin. Oliko sian vamma tuore vai jo pidempään tiedossa ollut, puuttumatta jätetty? Infossa otettiin, pienenä toivon kipinänä, tieto hyvin vastaan ja luvattiin hoitaja paikalle katsomaan tilannetta, sekä tarvittaessa eläinlääkäri. 

Alimmassa kuvassa ruokailee sikaparin terve yksilö - eikö näytäkin ihan siistiltä? Toisen sian tilanne tuntui kuitenkin jo silloin jotenkin liian julkiselta ollakseen hetki sitten sattunut vammautuminen. Pihalla oli turisteja, sekä jopa tuvan henkilökuntaa - eikä kukaan reagoinut. Kuinka kauan halvaantunutta sikaa voi pitää työntekijöiden ja turistien edessä ilman että kukaan tarttuu asiaan? Toivottavasti ei kauaa.

Tapauksen jälkeen mietin Viron tilannetta yleisemminkin. Tätä tapausta lukuunottamatta en ole nähnyt mitään ihmeellistä. Ratsastuskouluissa hevoset ovat voineet yhtä hyvin (tai huonosti) kuin suomalaisissa vastineissaan, Tallinnan eläintarha on siisti.. Kuitenkin satunnaiset uutiset esimerkiksi roskiinheitetyistä kissanpennuista paljastavat, että yksityiset ihmiset täällä mitä ilmeisimmin ne pahimmat rikkeet tekevät. Köyhyys on varmasti yksi, toisaalta inhimillistäväkin syy. Onneksi täällä on paljon myös näistä ongelmista välittäviä ihmisiä. Pieni googlaus sopivilla hakusanoilla paljastaa sen. 

Jos muuten aihe mietityttää ja kiinnostaa, entisen itäblokin tämän päivän eläinsuojelun puutteista on, Viroakin sivuten, vastikään kirjoittanut esimerkiksi Madjaarien mailla -blogin pitäjä. Hänen tekstinsä ja tähän mennessä kokemani perusteella Viron eläinsuojelutilanne vaikuttaa joka tapauksessa paremmalta kuin monessa muussa entisen itäblokin maassa. 

Kertokaa ihmeessä kokemuksianne ja ajatuksianne aiheesta, erityisesti Virosta tai entisen itäblokin maista. Pitkään hevosia aktiivisesti harrastaneena minua kiinnostaisi myös hevosten olot pienemmillä, yksityisillä talleilla Tallinnan ulkopuolella. Tähän mennessä kokemukseni täkäläisestä hevosmaailmasta rajoittuu pariin Tallinnan suurimpaan ratsastuskouluun. Mutta eiköhän sekin asia ajan mittaan korjaannu.

La Bottega

Kävimme viime viikolla vieraidemme kanssa illallisella Tallinnan lempi-italialaisessamme, La Bottegassa. Kyseinen kotoisan tunnelmallinen ravintola sijaitsee kauniilla Vene-kadulla vanhassa kaupungissa. Bottegan sisäänkäynti ja pieni terassi ovat myös osaltaan oikein kutsuvat. Kävimme terassilla jo aiemmin tänä kesänä, vaikka vähän viileää olikin - huopien alla tarkenee yllättävän hyvin. Paikka sijaitsee Italian suurlähetystön vieressä, mahtaakohan sieltä tulla lounasporukkaa?

La Bottega on itse asiassa trattoria, eli ravintolaa (ristorante) epämuodollisempi ruokapaikka. Pidänkin erityisesti sen konstailemattomuudesta. Iltaa istumaan voi mennä sellaisella fiiliksellä kuin haluaa - vähän rennommin tai vastaavasti pukeutumalla parhaimpiinsa. Kotoisan lämminhenkinen sisustus sopii molempiin tunnelmiin, samoin kuin perinteikäs, sopivan simppeli ruoka. Kokonaisuus toimii.

Mukana iltaa istumassa oli tällä kertaa toisen pariskunnan parivuotias lapsi ja olimmekin valinneet rennon Bottegan myös tätä silmällä pitäen. Lopulta lapsonen istui kuitenkin rauhassa kolmen ruokalajin ja kahvien ajan, syventyneenä iPadille ladattuihin piirrettyihin. Mikä keksintö. Aikuiset pääsevät hetkeksi keskittymään omiin juttuihinsa ilman että lapsella on tylsää. Olimme muuten Bottegassa aikanaan juhlistamassa myös valmistujaisiani ja ilta sujui oikein hyvin vähän isommallakin porukalla. Paikka tuntuukin muuntautuvan kivasti monenlaiseen tarpeeseen.

Kesän hurvittelut ovat tältä erää jäämässä taakse ja minulla on koittanut paluu arkeen. Lauantaina on ensimmäinen (tai toinen, ensimmäisen skippasin) lomanjälkeinen tentti. Lähikirjastotkin ovat vielä kiinni ja kotona huomio niin helposti kiinnittyy kaikkeen muuhun. Vastahan riemuitsin loman alkamisesta, mihin aika taas karkasi.. Mutta onneksi alkava syksy tuo mukanaan kaikkea mukavaa ja kokeilen kaiken kiireen päälle uutta harrastustakin. Siitäkin varmasti lisää myöhemmin.

Onko muilla kokemuksia La Bottegasta? Tai Tallinnan muista italialaisista ravintoloista?

Luettua: The Ninth Circle

Alex Bellin The Ninth Circle oli jälleen yksi sattumanvaraisesti kirpputorilta löytynyt, kirjahyllyssäni hyvän aikaa lukuun pääsyään odotteleva teos. Jokin tässä mystisessä, uskonnollisia teemoja sekoittelevassa pokkarissa kauniin kannen lisäksi kuitenkin ostohetkellä kiinnosti. Loman kunniaksi päätinkin viimein aloittaa tällaisen taas vähän erityylisen tarinan lukemisen. Joskus on vain piristävää pikkaisen poiketa (urautuneista?) lukutottumuksistaan.

Tarina alkaa erikoisella, melko koukuttavallakin tavalla. Kirjekuoresta ei niin tavanomaisen nimensä luntannut Gabriel Antaeus on muistinsa, ja samalla käsityksensä omasta historiastaan ja identiteetistään, menettänyt mies. Hän herää kerrostaloasunnon lattialta Budapestistä, vailla johtolankoja entisestä elämästään. Alkuun Gabriel on yksin. Hän aloittaakin uuden muistinmenetyksen pelossa ensi töikseen päiväkirjamerkinnät. Hän kirjoittaa, jottei kadottaisi tämänhetkisiä ajatuksiaan ja päivittäisiä tapahtumia - jottei joutuisi taas aloittamaan kaikkea alusta. Tarina perustuu alusta loppuun tähän päiväkirjaan.

Gabriel tutustuu pitkinä yksinäisyytensä hetkinä ympärillään avautuvaan kaupunkiin ja odottaa kärsivällisesti huolestuneiden sukulaisten ja perheenjäsenten yhteydenottoja. Mitään ei kuitenkaan kuulu. Menneisyyttään ja identiteettiään pohtiessaan Gabriel löytää itsestään kiinnostuksen uskonnollisia kertomuksia ja hahmoja kohtaan - ja kirjahyllystään läjäpäin teoksia tukemaan tätä paikoin pakkomielteiseksikin yltyvää mielenkiintoaan. Samoihin aikoihin Gabriel kohtaa painostavissa unissaan ja todentuntuisissa näyissä erilaisia raamatullisia henkilöitä; enkeleitä ja paholaisia. Hän kiertää hämmentävien unikuviensa ajamana Budapestin uskonnollisia ja historiallisia kohteita ja rukoilee lähes vaistonvaraisesti vakuuttaakseen itselleen olevansa lähellä enkeleitä ja hyvyyttä. Kerta toisensa jälkeen mystisenä pysyttelevä henkilö lähettää hänelle erilaisia fyysisiä viestejä joiden merkitystä Gabriel ei ymmärrä. Päivät kuluvat Gabrielin pohtiessa viestien viitteitä henkilöllisyyteensä sekä etsiessä selitystä kaiken aikaa vahvemmin yliluonnollisen rajamailla keikkuville tapahtumille ja näyille.

Budapestia kierrellessään Gabriel tapaa kaksi erikoista, toisistaan erilliseltä tuntuvaa henkilöä ja ystävystyy yksinäisyydessään nopeasti näiden uusien tuttavuuksiensa kanssa. Vähitellen tapahtumat muuttuvat kuitenkin selittämättömämmiksi ja ahdistavimmiksi ja Gabriel alkaa myös saada vihiä todellisesta historiastaan. Tapahtumien liikkuessa järjellä käsitettävän rajamailla hän uskoo menettäneensä mielenterveytensä, mutta vähitellen eri henkilöt nivoutuvat yhteen, oudot tapahtumat saavat selityksensä ja johdattavat hyvän ja pahan taiston kautta tarinan yliluonnolliseen loppuun.

The Ninth Circle sekoittelee antaumuksella uskonnollisia myyttejä ja hahmoja, niin enkeleitä kuin paholaisiakin, olematta kuitenkaan uskonnollinen teos. Se on alusta asti kevyttä viihdettä ja toimii oikein kivasti aivot narikkaan -tyylisenä. Kerronta on sujuvaa ja päiväkirjamuotoinen tarina etenee hyvällä tahdilla. Uskonnollinen symboliikka ja reteän yliluonnolliset tapahtumat tuntuvat jokseenkin haastavalta tarinoida ilman lievää myötähäpeän kokemusta lukijan puolelta, mutta Alex Bell onnistuu kirjoittamaan lentävistä enkeleistä ja karvaisista tuleen syttyvistä demoneista ilman että lukija (juurikaan) kiusaantuu. Enkelien ja demonien taisto tuntuu tässä tarinassa luonnolliselta osalta maailmaa. 

Alex Bell on muuten hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta nainen. Lukiessani luulin häntä mieheksi ja etsin alitajuisesti rivien välistä merkkejä hänen miehisestä ajatusmaailmastaan. Bellin kotisivuilla vieraillessani huomasin hänen olevan lisäksi melko nuori kirjailija - kyseistä teosta kirjoittaessaan vasta parikymppinen. Päälle kolmekymppiseen miespuoliseen päähenkilöön perustuen olin hahmotellut mielessäni käsityksen noin nelikymppisestä kirjailijamiehestä. Lukutottumusten lisäksi joskus onkin näemmä paikallaan ravistella hieman myös omia mielikuviaan :)

Pullonpalautusta tallinnalaisittain

Kaappiin oli nyt loman alkaessa kertynyt "muutama" pantillinen pullo. Aiemmin kannoimme pullovettä kaupasta kraanavetemme kalkkisuuden ja tunkkaisuuden takia. En ole vieläkään täysin varma onko vetemme juotavaa, vaikkakin Tallinnassa on kampanjoitu kraanaveden juomisen puolesta. Toisaalta suu kyllä tottuu ja lisäksi veden kantaminen kaupasta on aika työlästä ja turhauttavaakin kun on tottunut juomaan kraanavettä.

Kaikenlainen kierrätys on täällä melkolailla lapsenkengissä (suomalaiseen verrattuna) ja myös pullonpalautus on työläämpää kuin sen tarvitsisi olla. Meillä meni kauan ennen kuin ylipäänsä aloimme palauttaa pulloja. Siis kaapista, roskiin en niitä sentään heitä. Palautusautomaatit eivät tunnu sijaitsevan loogisesti kaupan yhteydessä, vaan niitä saa etsiskellä lähimaastoista. Ne löytyvät usein erillisistä kopeista tai syrjäkujilta ja ovat jopa vähän pelottavia. Henkilökuntaa ei ole saatavilla jos automaatti tukkeutuu. Usein taaraautomaat tarkoittaa lisäksi juurikin yhtä tai kahta konetta, ei palautuskoneiden rivistöä. Kanssapalauttajat ovat suurelta osin laitapuolenkulkijoita ja jonot pahimmillaan pitkiä. Tämä on iso kontrasti verrattuna esimerkiksi juuri Suomeen, missä pullonpalautus on koko kansan huvi. Virolaiset pantit ovat pieniä (alkaen 3-4 senttiä/pullo) ja joku neuvoikin vain jättämään kodin panttipullot kadulle - ne lähtevät kyllä jonkun mukaan. Mutta kyllähän minä nyt omat pulloni tutulla rutiinilla palautan..?

Pullonpalautus loman alussa sujui hyvin. Vastikään löytämäni automaatti sijaitsee katetussa syvennyksessä, johon pääsee kadulta. Paikalla oli sateen jäljiltä tupakoivia, värjötteleviä juoppoja, jotka rohkaisivat iloisina tule, tule!, kun epäröin ennen heidän keskelleen astumista. Yksinäinen kone veti onneksi pulloni nopeasti ja kuvassa oleva määrä oli hetkessä palautettu. Eilen ajattelinkin uusia toimenpiteen. Tällä kertaa pulloja haalineiden juoppojen jono ylsi kadulle ja he polttivat reteästi sisällä pienessä kopissa. Jatkoin matkaani seuraavalle automaatille, joka sijaitsee erään parkkihallin nurkassa. Syötettyäni automaattiin noin kymmenkunta pulloa, se ilmoitti suorasukaisesti täynnä, henkilökuntaa informoitu. Jos virolainen palautusautomaatti ilmoittaa että toisessa kerroksessa työskentelevää henkilökuntaa on informoitu, lienee turha jäädä odottelemaan. Järjestelin loput pullot lattialle ja lähdin.

Seuraavalla palautuskerralla aion pakata pullot tavallisiin muovipusseihin, jotta voin jättää ne niitä enemmän tarvitsevalle. Erityisesti silloin kun automaatti ei toimi tai jono yltää kadulle. Pullot ovat täällä parhaimmillaan kovaa valuuttaa. Kerran eräs venäjänkielinen nainen yritti suurinpiirtein toistakymmentä kertaa työntää ainokaista elämää nähnyttä pulloaan automaattiin, joka puolestaan hylkäsi pulloparan armotta yhtä monta kertaa. Nainen vetäytyi pienelle mietintätauolle ulos. Olimme seuraavina jonossa, joten aloitimme oman palautuksemme. Tämän huomattuaan nainen palasi myrskyn merkkinä sihisemään meille jotakin ja lähti paikalta niskojaan nakellen, ruttuinen koneen hylkäämä pullo tiukasti kourassaan.

Siistin palautuspisteen olen toisaalta nähnyt Rocca al Maren kauppakeskuksen Prisman yhteydessä, missä palautuskoneiden rivistö täyttää helposti suomalaisen standardiston. Tämän tekstin ajatuksia ei siis voi tietenkään yleistää kaikkia kauppoja ja marketteja koskeviksi, mutta tällainen on kokemukseni tähän mennessä. Kertokaa ihmeessä myös mahdollisia omia kokemuksianne virolaisesta pullonpalautussysteemistä tai täkäläisestä kierrätysjärjestelmästä muuten.

Sattumia

Harmikseni jouduin eilen perumaan varaamani viiden päivän ratsastuskurssin Suomessa häntäluuvammani takia. Kokeilin aiemmin salilla istumista tavalliselle kuntopyörälle, enkä voinut juurikaan varata painoa häntäparalleni. Hevosihmisenä en uikuta turhasta, mutta tarpeeksi kova kipu riittää kertomaan ettei jotain kannata tehdä. Viiden illan tehokas ratsastus ei olisi onnistunut.

Juuri kun olin perumassa kurssia, kaverini soitti. Hän oli alunperin tulossa ystävänsä kanssa Tallinnaan Red Hot Chili Peppersin keikalle ja meidän oli tarkoitus tavata muuten vain. Tämä toinen tyyppi oli kuitenkin perunut tulonsa vain hetkeä ennen lähtöä. Lupauduin tietenkin ylimääräiseksi jääneellä lipulla konserttiin mukaan - seuraksi ja myös vähän innostuneena. Megaluokan artistien uskaltautuminen (tai vaivautuminen) tänne itään ei nimittäin ole aivan yleistä. Aiemmin täällä ovat konsertoineet ainakin Metallica (2006) ja Madonna (2009) - turhan vilkasta ei siis ole ollut. Eilinen oli myös ymmärtääkseni yksi ainoista RHCP:n ulkoilmakonserteissa täällä pohjoisessa (korjatkaa jos olen väärässä).

Lauluväljak vetää järjettömän paljon porukkaa ja paljon enemmänkin olisi eilen mahtunut. Tarkkaa myytyjen lippujen määrää en tiedä, mutta uutisissa olen nähnyt arvioitavan reilua kolmeakymmentätuhatta. Sisäänkäynnit olivat täysin tukossa ja kevyitä juomia kuten olut, siideri ja vesi ei enää aitojen sisällä ollut mahdollista saada - jonot teltoille olivat pahimmillaan noin satametrisiä ja erittäin hidasliikkeisiä. Moni luonnollisesti halusi ostaa juotavaa ennen konsertin alkua, sillä muun muassa vesipullot (muista juomista puhumattakaan) oli pitänyt jättää alueen ulkopuolelle. Järjestelyiden pettämisestä onkin tullut nettiuutisiin paljon pettyneitä ja turhautuneita kommentteja. Kommenttien ja kokemuksemme (myös me jäimme jonojen takia ilman juomia) perusteella melko paljon myyntituloja meni varmaan aika turhaan sivu suun. Toivottavasti tästä opittiin jotain jatkoa ajatellen, sillä esimerkiksi Lady Gaga esiintyy Lauluväljakilla vielä elokuussa.

Kaikenlaista hassua sattui päivän ja illan mittaan. Sushikuskimme ei muka päässyt lähelle taloamme parkkiin ja saimme soittelun jälkeen hakea tilauksen alaoven sijaan jostain ihan muualta. Sushi-illallisen jälkeen tilasin meille taksin ja onnistuin viattomalla soitollani päätymään yhtiön mustalle listalle. Taksia ei kuulunut, perääni soitettiin ja osoitekin täsmäsi, mutta lopulta linjalta kuului enää tuut-tuut-tuut-tuut. Kyseinen yhtiö on ärhäkkä siirtämään hankalia asiakkaita (juoppoja ja turhia tilailijoita) mustalle listalleen, mutta tällä kertaa taisi riittää suomalainen aksentti (ja ilmeinen väärinymmärrys jommalta kummalta puolelta ;).

Konserttipaikalle päästyämme huomasimme ettei aitojen sisäpuolelle saanut ottaa käytännössä mitään mukaan. Päädyimme hetken pohdinnan jälkeen kätkemään irtaimistoamme satojen muiden tavoin läheisten puiden oksille. Se olikin viisas veto, sillä esimerkiksi aidalle jätetyt sateenvarjot näyttivät lähtevän ensimmäisinä poistuvien mukaan, sen verran tihutteli vettä konsertin loppuessa. Me löysimme omaisuutemme puusta ja ainoastaan vesipullomme olivat kadonneet. Oksille jemmattuina pilkotti sateenvarjojen lisäksi muun muassa Rexonaa, alkoholijuomia ja monenmoisia eväitä.

Kotimatkalla huomasimme yhtäkkiä taksimme takaikkunasta välkkyvät sinipunaiset valot. Taksikuski sai lievän hermoromahduksen ja alkoi käsi ristinmerkkejä viuhtoen rukoilemaan hätääntyneesti. Katsoimme toisiimme silmät suurina ja jouduin puraisemaan kieleeni etten olisi päästänyt kunnon tyrskähdystä. Poliisi sai kuskiltamme kiitokseksi vuolaasti Jumalan siunausta kun antoi tämän hetken kuluttua jatkaa matkaa. 

Vadelmakookosjäätelö

Lomaillessani olen syönyt pakastimesta ja kuivakaapista vanhoja kätköjä pois perussiivouksen nimissä. Olisihan kiva mahduttaa pieneen pakastimeemme torilta haettua mansikoita ja kirsikoita talven varalle. Tänään siivoojan kouriin päätyi pussillinen vadelmaa ja kuivakaapista kookoshiutaleita, tavoitteena vadelmakookosjäätelö.

Kokemattomampikin kotikokki tekee kotijäätelöä lähes käden käänteessä. Pienen vaivannäon palkkiona maut ovat aitoja, eivät esansseja tai E-koodikummajaisia. Raikasta vadelmaa, kookosrouhetta, munia, kermaa, maitoa ja sokeria. Käsityöhön meni ehkä 10 minuuttia, kone tuhersi tiskipöydän nurkassa noin 45 minuuttia ja lopuksi jäätelöä pakastetaan kunnes se muuttuu mieleiseksi. Käytännössä ei siis tarvitse kuin odottaa.

Tarvitset: 2 munaa, pari desiä sokeria, 3-4 desiä kermaa (kaikki käy kahvikermasta kuohukermaan), pari desiä maitoa, muutama desi vadelmaa ja 1-2 desiä kookoshiutaleita. Määrät ovat noin-määriä. Kunhan et tee seoksesta ylivetelää tai -jäykkää, niin jäätelökone hoitaa kyllä loput.

Tee näin: sekoita vadelmamurska ja kookoshiutaleet makuasi vastaavassa suhteessa, sokeroi mielesi mukaan. Maista. Vatkaa 2 munaa ja noin 1,5 desiä sokeria mahdollisimman terhakaksi vaahdoksi. Kaada munasokerivaahtoon noin 3-3,5 desiä kermaa ja 1,5-2 desiä maitoa (voit myös muuttaa vähän maidon ja kerman suhdetta, nestettä tulee yhteensä noin 4-5 desiä). Pyöritä sekaan vadelmakookosseos, mutta älä sekoita liikaa, sillä kone sekoittaa seosta myös. Kaada koko keitos jäätelökoneeseen ja auta konetta tarvittaessa, jos tuntuu että vadelma paakkuuntuu. Minä totesin tämän toimenpiteen tarpeelliseksi, sillä oma vadelmani oli vielä pikkaisen jäähileistä.

Odota, että seos muuttuu jäätelökoneessa mahdollisimman kiinteäksi (muistuttaa pehmistä) ja pakasta sen jälkeen kunnes rakenne on mieleisesi. Tähän menee varmasti pakastimestakin riippuen parista tunnista jopa vuorokauteen. Alimmassa kuvassa on pakastimesta juuri tullut jäätelö. Maku on todella hyvä ja rakenne kivan mureneva verrattuna teolliseen jotenkin vähän venyvään jäätelöön.

Tchaikovsky

Huh, miten aika taas vierähti! Olen niin hautautunut viimeisten koulujuttujen viimeistelyyn (loma alkaa ensi maanantaina), että aika ja into juuri nyt kirjoitella on kiven alla. Mutta tässä sitä taas mennään! Lomalle minulla onkin jo kaikenlaista suunnitelmaa: missähän välissä lopulta vain lomailen.. :)

Nyt kuitenkin takaisin sinne sateiseen juhannukseen. Virolainen juhannus on suomalaisen kaltainen; kaupungista lähteminen kuuluu asiaan. Paikallisen Võidupühan vuoksi 23.6. oli myös ravintolarintamalla hiljainen. Turisteja täällä tietenkin riitti, kuten kesällä aina, ja muun muassa Viru-keskus ja Solaris pitivät melko normaalisti liikkeensä ja ruokakauppansa auki. Tietääkseni normaalit aukioloajat koskivat kuitenkin lähinnä ydinkeskustan isoja turistikauppakeskuksia - muualla oli hiljaista ja liikkeet kiinni.

Meillä oli vuotuinen pienen porukan kokoontuminen, joka toivon mukaan muodostuu pidemmäksikin perinteeksi. Ensi kesälle mietimme kohteeksemme tunnelmallista Saaremaata, mutta tämä juhannus meni viime kesän tapaan täällä Tallinnassa. Sateiden takia emme päässeet tällä kertaa terasseille nautiskelemaan kesästä, mutta sen sijaan yhtenä kohokohtana kävimme venäläistyylisessä Tchaikovskyssa maistelemassa Gala-menun. Se osoittautui hyväksi valinnaksi.

Tarjoilu oli Tchaikovskyssa oikein hyvää ja tällä kertaa allergian ja eettisten valintojen vuoksi pyydetyt korvaavat annokset olivat jopa alkuperäisiä paremmat! Kaikenlaista porkkanatikkua oliiviöljytilkalla on vastaan tullut, joten nyt ei voinut kuin nauttia. Ruokasali on tyylikkäästi sisustettu ja elävä klassinen musiikki taustalla lisäsi onnistuneesti ravintolan tsaarinajan tunnelmaa, tai ainakin mielikuvaa siitä ;) Kaikki toimi hienosti alusta loppuun. Menisin toistekin - ja suosittelen. Tchaikovskylla on muuten myös yksi Tallinnan kivoimmista kesäterasseista. Siitä varmastikin lisää myöhemmin, jos vain säät siellä istuskelun sallivat.

Restoranide Festival

Kävimme eilen päivällä Vabalaud.ee:n järjestämässä Restoranide Festival -ravintolatapahtumassa Rotermannin ulkoaukiolla. Kyseessä on vielä melko pieni vuotuinen ravintolakulttuuritapahtuma, joka järjestettiin tänä kesänä historiassaan toista kertaa. Tapahtuman ideana on tuoda erilaisia ravintoloita kojujen muodossa ihmisten sekaan ja näin tutustuttaa ihmisiä virolaiseen ravintolakulttuuriin. Ostot kojuista tehtiin festivaalirahalla, joita sai ostaa rahanvaihtopisteestä hintaan 2,5 euroa kappale. Yhdellä tapahtumarahalla sai yhden annoksen mistä vain kojusta. Tapahtuma oli oikein kivasti järjestetty ja toimiva, joten toivottavasti näemme sille jatkoa seuraavina kesinä.

Ostin ravintola Giannin kojusta jättikatkarapuannoksen, jätskikojusta jätskin ja juomateltasta kuohuvaa. Yhdessä mieheni kanssa pärjäsimme neljällä rahalla, eli mikään riistohintainen tapahtuma ei ollut kyseessä. Kuohuvaisen jälkeen olikin kiva suunnata kulman taakse Viru-keskukseen hieman shoppailemaan :) Päätin eilen skipata yhden koulutyön ja keskittyä aurinkoisen vapaapäivän jälkeen paremmin pariin muuhun mielestäni tärkeämpään koulujuttuun. Tänään onkin siis työpäivä, mutta toisaalta nyt on enää kaksi viikkoa lomaan! Muistankohan vielä miten lomalla ollaan; kyseessä kun on ensimmäinen täyspitkä kesälomani naismuistiin.

Luettua: Turbulence

Toukokuun kirjaksi valitsin jo hyvän aikaa hyllyssä vuoroaan odottaneen Giles Fodenin Turbulencen. Tarinan muistelija ja päähenkilö Henry Meadows on meteorologi ja matemaatikko, joka kirjan alkulehdillä kirjoittaa muistelmiaan vähintäänkin omituisen Habbakuk-projektin sivussa. Kyseisen kunnianhimoisen projektin tavoite on ollut työstää luksusristeilijä käsitellystä jäästä, päämääränä seilata maailman meriä. Meadows on projektissa mukana matemaatikkona ja kyseisen mahtipontisen aluksen kyydistä hän lopulta jäljettä katoaa. 

Lyhyt ja luonnosteleva intro johdattaa lukijan nopeasti toiseen maailmansotaan. Meadows lähetetään D-Dayn valmistelujen tohinoissa pieneen skotlantilaiseen kylään urkkimaan erikoiselta pasifistiksi kääntyneeltä entiseltä meteorologilta Wallace Rymanilta kaavaa tämän Rymanin numeroon. Kyseisen numeron avulla tiettävästi voitaisiin ennustaa turbulenssin, klassisen fysiikan tärkeimmän arvoituksen käyttäymistä ja sitä kautta säätä. Sään täsmällinen ennustaminen onkin suunnitteilla olevalle maihinnousulle kriittistä.

Asiat eivät skottikylässä kuitenkaan mene niinkuin pitäisi. Ryman kuolee groteskilla tavalla Meadowsin yrittäessä pudottaa sääpalloillaan saksalaista konetta. Juuri ennen kuolemaansa Ryman on kuitenkin luonnostellut numeronsa periaatteet Meadowsille ja tämä uppoutuu syyllisyydentunnossaan intensiiviseen työhön kaavan parissa. Lopulta hän onnistuu laskemaan Rymanin numeron kesäkuun alun päiville ja tästä lähtökohdasta D-Day onnistuneesti juuri ja juuri mahdollisessa säässä toteutetaan. Meadows osallistuu maihinnousuun, mutta haavoittuu helikopterin laskeutuessa ja hänen äänensä katoaa morfiiniruiskeen myötä.

Tarinan viimeisillä sivuilla kertojaksi vaihtuu saksalainen meteorologi, jonka sääkoneen Meadows aiemmin pudotti Rymanin tappaneella tempauksellaan. Saksalainen tuodaan esille käsissä olevan kirjan laatijana, Meadowsin tarinan koostajana ja tämän D-Dayn maihinnousuun liittyvän saavutuksen muistajana. Tässä vaiheessa myös valkenee, että Meadows on selvinnyt haavoittumisestaan hengissä ja myöhemmin omatoimisesti kadonnut jäljettömiin Habbakuk-projektista. Hänen lopullinen kohtalonsa jää kuitenkin avoimeksi.

Turbulence yhdistelee mielenkiintoisia elementtejä; toisen maailmansodan, luonnontieteilijän päähenkilönä sekä historiallisen faktapohjaisen juonen. Puitteistaan huolimatta tarina on kuitenkin suurelta osin kuvaus henkisesti eksyksissä olevasta ihmisestä sekä skotlantilaisen maaseudun sodanaikaisesta ankeudesta. Ei tarina sinänsä ollut huono tai tylsä; siitä vaan paikoin puuttui niitä konsteja ja vauhdikkuutta jotka pitävät mielenkiintoni yllä. Välillä lähdetään pieneen nousukiitoon, mutta palataan nopeasti taas pohtimaan päähenkilön elämän tyhjiötä ja jonkinlaista surullisuutta. Minulle tämän tarinan mielenkiintoisin juoni kertoikin meteorologian ja sään ennustamisen kriittisyydestä D-Dayn valmisteluissa. Ensi kesänä minun olisi tarkoitus matkustaa vähän pidemmälle lomalle Ranskaan ja samalla myös Normandiaan. Maihinnousun faktat täytyykin toisen maailmansodan historiasta kiinnostuneena ehdottomasti kerrata sitä ennen.

Chedi

Kävimme reilu pari viikkoa sitten ystäväpariskuntamme kanssa illallisella Chedissä vanhassa kaupungissa. Kyseinen aasialaistyylinen ravintola kuuluu omalle Tallinnan parhaat/ mielenkiintoisimmat ravintolat -listalleni tallinnalaisittain melko ainutlaatuisen ja ruokansa ansiosta. Palvelu Chedissä ei välttämättä aina ole päätähuimaavan laadukasta, jos ei erityisen huonoakaan, mutta viimeistään mainio ruoka tasapainottaa paikoin hieman mitäänsanomattoman tarjoilukokemuksen.

Valitsin tälläkin kertaa alkuruuaksi herkullisia kasvis-Dim Sumeja. Pääruokavalintani (sieniä ja pähkinöitä) kuulosti houkuttelevalta, mutta ei sitä harmikseni kuitenkaan lopulta ollut. Kasvis(pää)ruuat tuntuvat joillekin ravintoloille olevan se muutamaa viherhörhöä varten listalle väkisin tuupattu kärsimysnäytelmä - koska miksi kukaan normaalisti toimivat makunystyrät omaava söisi vapaaehtoisesti kasvisruokaa..? Sen verran kuitenkin pääsin naapureiden annoksia maistelemaan, että totesin kaiken muun pöytään tuodun suussasulavaksi.

Chediin tulee varmasti mentyä tulevaisuudessakin laimeasta pääruokakokemuksesta huolimatta. Suosittelen myös usein Chediä yhtenä vaihtoehtona kun joku ravintolavinkkejä kyselee. Kyselimme pöytää seuraavaksi jo juhannukselle, mutta paikka on monen muun tavoin Võidupühan johdosta kiinni. Tchaikovskysta pienen hakemisen jälkeen kuitenkin vihdoin tärppäsi. Kyseiseen venäläistyyliseen ravintolaan menenkin ensimmäistä kertaa.

Millaisia kokemuksia muilla on Chedistä (tai Tchaikovskysta)?